Bad company

Pitkästä aikaa kolmivuorotyöläisen arki laski miut messuun. Maustettuna omalla laiskuudellani siis, en ole moneen viikkoon jaksanut herätä ajoissa messuun työputken keskellä. Nyt on kätevämpään liikkumiseen auto, punainen caroni (hauska puujalka viittaa englannin sanaan "car", sekä "Punainen Paroni" lentäjälegendaan maailmansotien ajalta, hehheh, naura nyt).

Saarna käsitteli hyvästä näkökulmasta aihetta, jota olin pohtinut itsekin. Miksei Jeesus kelpaa? Ei konservatiivien kertomana, mutta ei liberaalienkaan riisuttu Kristus paljoa tuo kirkkoon lisää porukkaa. Korkeintaan saa jonkun hetken pidempään istumaan kirkossa, jonka jälkeen poistuu paikalta.

Johannes Kastaja, aikoinaan kun saarnasi parannusta ja valmisti tietä Messiaalle, herätti aluksi suuren mielenkiinnon. Mutta kuten Jeesuskin evankeliumissa totesi: "Johannes tuli, hän ei syö eikä juo, ja ihmiset sanovat: 'Hänessä on paha henki.'" (Matt 11:18)

Johannes saarnasi lakia ja tiukkaa uskonnollisuutta. Jeesus sanoi hänestä, että hän on suurin naisesta syntyneistä, mutta Taivasten valtakunnassa vähäisinkin on suurempi kuin Johannes. (Matt 11:11) Ihmiset kuitenkin ajan mittaan alkoivat vieroksua häntä, kun hän ei mennyt mukaan "normaaliin" elämään, uskonnolliseen eliittiin, minne hänen kaltaisensa suuri profeetta kuuluisi.

Sitten tulee Jeesus, tuo lempeä ja nöyrä Messias hahmo, joka ruokkii tuhansia parilla leivällä ja kaloilla. Hänestä haluttiin kuningas, mutta hän kieltäytyi siitä. Piankos ihmiset panettelivat häntä syntisten ystäväksi, joka on aivan väärässä porukassa: "Ihmisen Poika tuli, hän syö ja juo, ja ihmiset sanovat: 'Mikä syömäri ja juomari, publikaanien ja muiden syntisten ystävä!'" (Matt 11:19)

Ei kelpaa lakisaarna ja askeesi, ei kelvannut muiden kanssa syövä ja kaikkia rakastava Messias hahmo. Ensimmäinen vaati minua luopumaan jostain, ei se käy päinsä. Jumalaan voin uskoa, mutta hänkö vaatisi minua askeettisemmaksi? Ei kiitos. Toinen taas vaikuttaa lupaavalta, mutta hänhän on noiden syntisten seurassa. Hän kaveeraa maanpettureiden, porttojen ja muiden huonojen ihmisten kanssa, ei hänkään kelpaa minulle.

Saarna jatkui ja poukkoili ja päätyi toteamaan nykyajasta tätä samaa. Eletään samanlaista aikaa ja tämä on varsin helppo huomata jos hiemankaan seuraa kirkkopolitiikkaa.

Meillä on se perinteisestä Raamattu ja pappeus käsityksestä kiinni pitävä Kristukselle kuuliainen poppoo, jota haukutaan jälkeenjääneiksi, vanhanaikaisiksi, jopa keskiaikaiseksi, suvaitsemattomaksi ja rakkaudettomaksi änkyräkansaksi. Vastapainona meillä on liberaalit, jotka tuovat uusia ajatuksiaan kirkkoon enemmistön mielipiteeseen vedoten ja suovat kirkon käsitysten muuttua kulttuurin muutoksessa.

Yhtäkaikki, kansa jää kylmäksi. Kansalle ei kelpaa perinteinen ja pitkälle historiaan ulottuva käytäntö uskoa Kristukseen, eikä toisaalta liberaali tapakaan elää kristinuskoa tuo kirkkoon lisää väkeä. Kantaa ihminen ottaa, mutta ilmeisesti kannan vaihtuminen kirkossa ei kuitenkaan hetkauta kannanottajaa mihinkään suuntaan.

Puhe jatkui ja saarnamies totesi, että eihän semmoinen sanoma lämmitäkään, josta on karsittu olennaisin pois.

"Saarnan pitääkin sattua, jonka jälkeen syntisten ystäväkin kelpaa." (vapaa lainaus)

Ei oman aikansa fariseuksillekaan kelvannut syntisten ystävä - he olivat liian hyviä hänen seuraansa. Sitä kai monet mekin olemme. Me harvoin kuulemma saarnapenkistä olevamme syntisiä ja elävämme retuperällä, liian usein kuulemme tasaista poliittista jargonia uudenlaisista perhekäsityksistä ja tasa-arvoisesta parisuhteesta. Sitä samaa, jota kuulemme eduskunnasta, markkinamieheltä ja kadunkulmassa myytävästä iltalehdestä. Johanneksen saarna ei uppoa, se on outo ja vieras.

Kun tämän jälkeen tulee Jeesus, joka toteaa Johanneksen olleen oikeassa, mutta tarjoavan vielä päälle paljon enemmän, ei se hetkauta meitä. Sillä hänhän liikkuu tuon uppiniskaisen kansan parissa, joka sanoo, että minun elämäntyylini on väärin. Tuo Jeesus ei voi olla hyvä tyyppi, sehän on huonompien, suvaitsemattomampien ihmisten ystävä. Niin, siis syntisten ystävä.

Väitän, että mikäli kirkko suoraselkäisemmin seisoisi perinteidensä takana, olisi kirkkojemme rivit vahvemmat. Jos olisi keskitytty Raamatun opetukseen poliittisten sanamuotoilujen sijaan, olisi sanoma evankeliumista elävämpi. Tämä kaava toistuu läpi Raamatun aina Vanhasta Testamentista asti. Jumala siunaa ja kansa kukoistaa Herran omana, niin kauan, kuin temppelipalvelusta vietetään sydämellä. Kun kumartelu ympäröiviä kansoja, mielipiteitä ja muita jumalia kohtaan alkaa, rappeutuminen tapahtuu nopeasti. Mitä tapahtuu meidän maassa? Helsingistä käsin tilanne on koko ajan kireä ja en tajua, miten kirkko pysyy kasassa "seinät leveällä ja katto korkealla". Sellainen rakennushan nimittäin rysähtää siellä olijoiden niskaan.

Ehkä katto on niin korkealle nostettu, että se ei vielä ole rysähtänyt, seinät on niin kaukana, etteivät ne voikaan enää kaatua päälle?

Coffee table conversation: Sanctification

"Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa." Hepr 12:14

Minulla on ortodoksi kämppis ja mielenkiintoisia keskusteluja syntyy vähän väliä. Ortodoksinen kirkko kun omaa katkeamattoman ja kupruttoman jatkumon apostolisessa suksessiossa ja tradition, joka on vertaansa vailla. Me protestantithan omaamme kupruisemman suksession, joista ensimmäinen tuli kun yhtenäinen kirkko jakaantui kahtia katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, ja toinen kun protestantismi irtosi katolisesta kirkosta. Siinä on jo pari kohtaa, joissa on ehtinyt erilainen teologia saanut jalansijaa.

Mutta pyhitys. Mitä se on ja miksi "ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa"? En pitkään aikaan lukenut teologisia opuksia, mutta pohtinut ja keskustellut termistöstä paljon kämppikseni kanssa. On ollut mielenkiintoista huomata luterilaisen ja ortodoksisen kirkon käsitteissä suuria eroja, vaikka puhumme samoilla sanoilla.

Luterilainen käsitys lähtee autuaasta vaihtokaupasta: Minä olen syntinen, Kristus on vanhurskas ja Kristus lahjoittaa vanhurskautensa minulle ja minä saan jättää syntini hänelle. Näin minä saan vanhurskauden osakseni ja olen "Jumalalle kelpaava", vanhurskas.

Ortodoksi ajattelee hieman toisin, näin olen ymmärtänyt. Lähdetään toisesta suunnasta: Jumalalle kelpaava on vanhurskas. Kun ihminen saa jättää syntinsä Jeesukselle, hän tulee vanhurskauden piiriin, mutta ei muutu kerralla vanhurskaaksi, sillä kuvittelepa itsesi tällä hetkellä Jumalan eteen: Oletko vanhurskas, kestätkö Jumalan Pyhyyden läsnäolon?

Käsitykseni mukaan, luterilaiset pohtivat ihmisen olevan "joko-tai" tyylisesti; Yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas. Joko me olemme kokonaan vanhurskaita Kristuksessa ja ajassa jo pelastettuja, mutta silti synnin riivaamia, tai sitten olemme toivottamasti vain syntisiä, eikä muuta vaihtoehtoa ole. Tämä "joko-tai" asetelma on siis minun mielestäni suhteessa ortodoksiseen termistöön.

Kämppistäni vapaasti ja ilman sitaatteja lainaten sujuvasti tekstiin, ortodoksit ajattelevat uudelleen syntymisen, tapahtui se aikuisiällä tai lapsena kasteessa, olevan pyhityksen ensiaskel. Tämä pyhitys elämä on simppelisti kristityn normaalia elämää. Siinä ihminen lukee Raamattua, käy ehtoollisella, seurakunnassa ja rukoilee (siis uskon hoitamista). Pyhitys on matka kohti vanhurskautumista, päämääränämme siis on "Kristuksen kaltaisuus", "olla täydellisiä, niin kuin Taivaallinen Isämmekin on". Jos vanhurskaus nähdään tuona, silloin ihminen ei ole vanhurskas nyt, vaan vanhurskaus on määränpäässä oleva olotila.

Pyhitys itsessään ei hirveästi ole kolahtanut minulle luterilaisena. En ole saanut pahemmin selvää siitä, mitä se on tai mitä siinä tapahtuu. Olen käsittänyt mysteerisesti, että pyhitys on sitä, kun Kristus minun Vapahtajanani antaa syntini anteeksi ja tekee minusta vanhurskaan - siis olen nähnyt kuitenkin, että pyhitys on tie vanhurskauteen. Mutta olen nähnyt sen tapahtuvan mystisesti kuin sekunnissa, sillä hetkellä kun syön ehtoollisleivän, tunnustan syntini, kun minut kastettiin tai kun "tulin uskoon", jos sitä termiä voi käyttää.

Käytännössä olen taipuvainen nykyisin pitämään ortodoksisesta tavasta ajatella vanhurskautta ja pyhitystä, kristityn elämän vaelluksena kohti täydellisyyttä. Se kuulostaa loogisemmalta, eikä pois sulje luterilaistakaan käsitystä pyhityksen kokemisesta, sillä onhan jokainen edellä mainitsemani palanen osa kristityn elämää ja kulkua Kristuksen kanssa. Toisaalta tähän voi vetää myös "faith and action", uskon ja siitä kumpuavat teot, mukaan ja sanoa, että näin ollen pyhitys olisi jotain, mitä ihminen tekee. Ehkä se onkin? "Usko ilman tekoja on kuollut" ja uskon elämästä puhuttaessa Raamattu mainitsee aina itseään uhrautuvan käyttäytymismallin muiden hyväksi. Pyhitykseen kuuluu siis kristityn elämän tyyli - voimme kumartaa kerralla vain yhteen suuntaan ja pyllistää lopuille.

Pyhitys ei kuitenkaan koskaan vie meitä vanhurskauteen asti - sinne meidät vie vain ja ainoastaan Kristus ja hänen ristinkuolemansa meidän syntiemme puolesta. Se on fakta, josta olimme kämppiksemme kanssa samaa mieltä, vaikka luterilainenminäni hieman pohtikin tätä tekojen merkitystä suhteessa vanhurskauteen: Miten voin tekemällä (uskon elämän hoito, pyhitys) tulla vanhurskaammaksi (Jumalalle kelpaavammaksi)? Eroksi totesin lopulta sen, että käsitän vanhurskauden "joko-tai" tyylisesti. Ortodoksi näkee vanhurskauden päämääränä ja kasvuna, ei välittömänä transformaationa niin kuin luterilainen.

Ehkä luterilainen käsitys on sama, mutta eri termein? En tiedä, kun en ole siitä kuullut koostetusti paljonkaan opetusta ja opetus jota olen kuullut aiheesta, sivuaa pyhitystä, mutta keskittyy aina siihen "joko-tai" osuuteen, kuinka syntinen on nyt vanhurskas Kristuksessa. Olen tuosta kyllä edelleen sitä mieltä, että olen jo nyt Kristuksessa vanhurskas, Jumalalle kelpaava, koska siksihän Kristus kuoli, että me syntiset voisimme palata Isän luo.

Ollako vai eikö olla, en tiedä, sanoi Hamletti. Onko niin, että nämä käsitykset voisivat elää rinnan, vai onko toinen poissulkeva toisen? Ainakin luterilainen dogmi tästä tuntuu poissulkevalta "vanhurskas" käsitteen kohdalla. Toisaalta, en näe estettä ymmärtää luterilaista käsitystä vain pelkistyksenä tästä pyhityksestä kohti vanhurskautta, sillä sitähän tämä kristityn elämä loogisesti on: Uskon elämän hoitamista, pyrkimystä kohti oikeaa elämää ja toteuttaa lähimmäisen rakkautta Herraa palvellen. (Room 12).

"Luv is a verb", kuten DC Talk laulaa ja John Mayer komppaa myös: "Love is a verb"

Beheaded body

Voitko kuvitella, että joku sanoisi: "On hyvä, että tämä ruumis on pilkottu pieniin osiin. Näin jokainen voi päättää mitä osaa haluaa siitä katsella (ja sulkea silmänsä muilta). Jos ei vaikka tykkää silmästä, niin voi vain katsella korvaa."

Hyvä että ruumiin voi pilkkoa, eikö? Se vaan yleensä on merkki siitä, että ruumis ei toimi ja se on kuollut.

Protestanttina olen pitkään miettinyt sitä, mikä kumma erottaa meitä niin paljon toisistamme? Ymmärrän toki erot katolilaiseen kirkkoon ja ortodokseihin, mutta mitä enemmän tutkin, sitä enemmän olen ymmärtävinäni, että esimerkiksi tänä päivänä Luther naulaisi teesit Helsingin tuomiokirkkoon ja kysyisi, voisiko liittyä takaisin katolilaiseksi. Mutta miksi Lutherin jälkeen tapahtui niin suuria muutoksia?

"Hedelmistään puu tunnetaan" - miksi protestantismi on synnyttänyt kymmeniä tuhansia uusia kirkkoja sen sijaan, että se olisi yhdistänyt kristittyjä ja vahvistanut kirkon asemaa? Miksi Kristuksen kirkko, uskovien yhteisö - Kristuksen ruumis - on niin pieninä palasina?

"Eihän ruumiskaan muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: "Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: "Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen", se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi. Jos kaikki olisi yhtä ja samaa jäsentä, olisiko silloin mitään ruumista? Jäseniä on kuitenkin monta, kun taas ruumis on yksi. Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua", eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä." Päinvastoin, juuri ne ruumiinjäsenet, jotka meidän mielestämme ovat muita heikompia, ovat välttämättömiä. Me verhoamme erityisen arvokkaasti ne ruumiinosat, joita emme pidä kovinkaan arvokkaina, ja peitämme erityisen säädyllisesti ne, joita häpeämme. Säädylliset ruumiinosat eivät tällaista verhoa tarvitse. Kun Jumala yhdisti jäsenet ruumiiksi, hän antoi vähempiarvoisille jäsenille suuremman kunnian, jotta ruumiissa ei syntyisi eripuraisuutta vaan jäsenet yhteen kuuluen huolehtisivat toinen toisestaan. Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet, ja jos yksi jäsen saa osakseen kunniaa, iloitsevat kaikki muutkin sen kanssa. Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen." (1. Kor 12:14-27)

Kysymys riivaa minua luterilaisena, protestanttina. Rragrgh.

Alkuun valitsemani sanat juontaa siis juurensa siihen lausumaan, jonka olen kuullut rippikouluikäisestä asti siellä täällä: "Se, että on erilaisia seurakuntia ja kirkkoja, on rikkaus. Näin jokainen ihminen voi löytää itsellensä mieleisensä seurakunnan." Minulle on opetettu näin. Moni pappi ja evankelista on sanonut näin - protestantteja kaikki. Mutta se on suoraan ristiriidassa alempana mainitun Johanneksen evankeliumin Jeesuksen rukouksen kanssa ja yllä mainituissa jakeissa. Liian räikeää, ollakseen taas "moniulotteinen kysymys, josta on monta tulkintaa."

En usko, että jokainen seurakunta ja kirkko olisi vain "jäsen" ja yhdessä ruumis, "tosi ruumis". Mielestäni Kristuksen kirkko on (pitäisi olla) yksi sanan konkreettisessa merkityksessä. Se, että on useampia kirkkoja sotii rankasti Raamatun sanomaa vastaan. Jeesus rukoili: "Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:22)

Jeesus ja Jumala eivät olleet yhtä eri tavalla, eri lailla eri paikoissa. He olivat yhtä. Niin me uskomme ja niin Raamatussa lukee, niin ovat isät opettaneet ja kirkko(palaset) ennenkin. En usko, että leimaamalle opin monista kirkoista rikkautena heresiaksi pääsee kovinkaan pitkälle ekumeniassa, koska se jos mikä nostaisi riidan nopeasti esille siitä, kuka ja mikä kirkko on sitten oikeassa, jos on vain "yksi kirkko". Asia ei todellakaan ole niin yksinkertainen.

Uskon toki, että pelastus kirkkokuntien sisällä on mahdollista, riippumatta siitä, onko se protestanttinen, katolinen tai ortodoksinen tai joku muu. Uskon, että on toisaalta fiksua yrittää nähdä Kristuksen ruumiin pilkkoutumisessa positiivisia puolia. On myös totta, että erilaiset seurakunnat tarjoavat erilaisille ihmisille menoa ja meininkiä - tiettyyn rajaan asti se on totta ja alkuun ihan hyvä. Mutta miten kristityt voivat ikinä elää keskinäisen rakkauden kautta evankeliumia todeksi, jos me kyräilemme keskenämme ja pidämme itseämme parempana kuin muut - sehän on kuitenkin ainoa oikeutus mille tahansa kirkolle. Olen enemmän oikeassa kuin nuo muut, muutenhan liittyisin siihen seurakuntaan, jonka uskon olevan enemmän oikeassa. Joitain positiivisia puolia on kaivettavissa, mutta mielestäni ne verhoavat totuutta enemmän kuin valottavat sitä.

Ja vaikka tästä on löydettävissä jotain positiivista, niin älkää ny hyvän tähren kukaan sanoko suorilta käsin, että se on hyvä juttu ja vaalittavaa.

Ei se ole.

Mietitpä nyt tätä tai olet jo lopettanut lukemisen tai skipannut keskikappaleet tähän vikaan. Onhan se outoa, että kirkko, joka symboloi Kristuksen ruumista, on hajallaan ympäri maailmaa. Toki usko yhdistää yli kirkkokuntien rajojen, mutta silti jäsenet hylkivät toisiaan eivätkä voi olla samassa ruumiissa. Se on outoa. Ja kirkko, joka opettaa, että: "Näin on hyvä", on kadottanut jotain uskostaan. Ihmiset, jotka katsovat, että seurakuntia/kirkkoja voi perustaa siksi, että jonkun mielipide ei miellytä (yleistä vapaakristillisissä suuntauksissa), ovat hukassa oman kirkkokäsityksensä kanssa. Tällaisen kanssa kannattaa olla varuillaan. Ja protestanttina joudun miettimään koko ajan, miksi luterilaisuus kannattaa, koska Lutherin hedelmänä ei ollut pelkästään uskon puhdistus, vaan myös Kristuksen ruumiin pirstaloituminen. Kumpi hedelmä painaa enemmän?

Newly found heresies

Kuulin keskustelun joku aika sitten, että jumalanpilkka pitäisi poistaa rangaistavana tekona laista, koska... no, eihän siitä enää nykyisin ketään rangaista. Pykälä siitä kuuluu näin:

Rikoksista yleistä järjestystä vastaan §10:

Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Oli mielenkiintoista lukaista tuo ja todeta, että kylläpä on vaan ev.lut kirkon eräitä järjestöjä vastaan kirjoitelluissa teksteissä aika paljon lainrikkomista havaittuna. Lisäksi moni, mikäli on tutustunut esimerkiksi luterilaisuutta määrittäviin Tunnustuskirjoihin ja Raamattuun, voinee allekirjoittaa sen, että jopa kirkon sisällä tapahtunut muutos on askel §10 rikkomista kohtaan. Joka "julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä ...(ev.lut kirkon järjestö, esimerkiksi)... pitää pyhänä" olisi tuomittava sakkoihin tai enintään 6kk rangaistukseen vankilassa.

Nyt jos ajatellaan esim kirkkolain, Tunnustuskirjojen ja Raamatun sanan mukaan (kolme todistusta katsotaan melko päteväksi), niin Raamattuhan on inspiroitua Jumalan Sanaa ja sellaisenaan Pyhä. Moni menee tässä vaiheessa sekoittamaan kultilliset puhtaussäädökset, juutalaisen lainsäädännön ja moraalisen ja eettisen lain keskenään, eikä (osaa tehdä) tee näiden välille mitään eroa ja sikäli tulevat tähän päätelmään: "Koska enää ei kivitetä syntisiä, pitää myös moraalinen lainsäädäntö päivittää." Tosi asiassahan maallinen lainsäädäntö rangaistuksineen ja kultillinen puhtaussäännöstä täytettiin ristillä, Kristus sanoi itse: "'Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.'" (Matt5:18) Siksi Raamattu on pätevä moraalisine säädöksineen tähän päivään, vaikka emme kivitäkään aviorikoksesta enää ketään.

Näin simppelistä päättelyketjusta on kyse. Ei sen kummempaa teologiaa. Silti moni menee tässä eksyksiin ja pieleen ja mielummin tekee omat päätöksensä Raamatun Pyhyyden suhteen ja muokkaa sanomaa. Tämä taasen voidaan nähdä §10 rikkomisena: he häpäisevät sitä, mikä on Pyhää, Jumalan Sanaa. Lisäksi kirkkolaissa ja ekumeenisissa konsiileissa (joihin luterilainen kirkko, ainakin 3, tietääkseni 4 ensimmäiseen, sitoutuu, jos jotakuta kiinnostaa niiden sisältö, saa tutkia täältä englanniksi) on määritelty tietynlaisia hereettisiä oppeja, joihin kuuluu sellaisia piirteitä kuin: Korostettiin tietoa, ei esimerkiksi uskon hulluutta (1.Kor 1:18), kiellettiin kolminaisuus, jonka sivutuotteena Kristuksen jumaluus, syntien sovitus ja ylösnousemus mitätöitiin, kiellettiin perisynti ja sen vaikutus ihmisyyteen. Kaikille liikkeille ominaista oli yleensäkin Raamatun tekstien valikoitu tulkinta ja omien lähteiden lisääminen.

Lisäksi seuraavassa pykälässä muuten kriminalisoidaan uskonnollisen jumalanpalveluksen estäminen väkivalloin tai sen yrittäminenkin. Harmi, että muita estoyrityksiä ei ole mainittu. Tulee tässä mieleen seurakuntavaltuustojen päätöksiä, jotka ovat kieltäneet antamasta vuokralle tiloja joillekin järjestöille, jolloin heidän jumalanpalveluselämä on vaikeutunut, ellei jopa loppunut hetkeksi.

Politiikkaa. Rahaa. Valtaa. Näillä koitetaan saada konservatiivisempia järjestöjä hyväksymään sellaisia tulkintoja, jotka perinteisesti on nähty historiassa kirkon opin vastaisina käytäntöinä.

Kun puhutaan "uusista tulkinnoista" tai "modernista teologiasta", joka ilmeisen olennaisesti poikkeaa sitten perinteisestä konservatiivisemmasta teologian harjoittamisesta (teologian, joka sitoutuu kirkon perinteeseen ja/tai traditioon), niin eivät mielestäni oikeastaan saisi kantaa tuota nimeä. Niille voisi etsiä nimet historiasta, sillä ne ovat korkeintaankin uuden muodon saaneita vanhoja heresioita, harhaoppeja.

Kristityt ovat uskoneet Raamatun Sanaan tuhansia vuosia, aina on ollut harhaoppeja ja niitä varmasti tulee olemaan vielä maailman tappiin saakka. Mikä saa meidät kuvittelemaan, että Pyhä Henki, jonka tunnustamme ohjaavan kirkkoa ja sen tulkintaa, olisi johtanut tuhansia vuosia harhaan Kristuksen kirkkoa? Että traditio ja perinteet, tuhansia vuosia säilyneet opit olisivat vääriä?

Kuinka ylpeitä ja itseriittoinen pitääkään olla, kun haluamme pitää "oikean tulkinnan" avaimen aina itsellämme, emmekä voi myöntää, että sen on ehkä jo joku toinen historian saatossa löytänyt.

"Asiasta on monta tulkintaa ja kohdan kanssa on monia eriäviä mielipiteitä."

Eikö olisi loogista, mikäli Jumalamme on niin mahtava ja Pyhä kuin sanomme Hänen olevan, että myös uskoisimme siihen ja toimisimme sen mukaan; että Pyhän Hengen johdatus on jo muovannut oikean opin kristinuskolle ja nyt on enää odotettavissa että ihminen jaksaisi älyllisesti haastaa itsensä ja koetella Raamatun kanssa olemassa olevat vaihtoehdot. Ja kun etsii totuutta, kannattaa muistaa ennen kaikkea pitää mieli nöyränä.

Se totuus, jonka todennäköisesti löydät, on sellainen, jolloin joudut katsomaan itseesi ja toteamaan, että peli ei mene niin kuin minä tai sinä haluan. Se vaatii meitä luopumaan, jättämään ystävät, perheen ja entisen elämän, lähtemään hänen seuraansa ja antaa "kuolleiden haudata kuolleensa". Mutta se myös antaa kaiken. (Room 8:31+) Hän ottaa maallisen elämän - ja antaa ikuisen.

Valuable laws

Suvaitsevaisuus, rasismi, -fobia loppuiset sanat, syrjintä... Luin/luen artikkelia Israel, the un apartheid state - a comparison with Australia, ja popsahti mieleeni David B. Hartin kirjoittamista ajatuksista pohtia tätä kansojen välistä selkkaushommaa.

"Israelilla on vahvat syrjinnän kieltävät lait, jotka kieltävät syrjinnän rodun, uskonnon, kansalaisuuden, alkuperäisen kotimaan, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, poliittisten näkemysten, henkilökohtaisen statuksen tai vanhemmuuden perusteella monessa eri kontekstissa. Israelin laki myös kieltää yllytyksen rasismiin." (oma suomennos)

Mistä se johtuu ja miksi nykyisin em. artikkelin mukaan (lähes) joka maassa on vahva lainsäädäntö aiheesta? Mihin on kadonnut humanistinen ajatus itsestäänselvästä tasa-arvosta?

Jokainen tietänee historiasta, kuinka tarkkoja ennen oltiin maiden rajoista ja historian tunneilta saa myös sen käsityksen, että jokainen kansa antiikissa piti jollain tapaa itseään jotenkin parempana kuin toiset; toiset jopa niin paljon, että aivopesivät muut kansat uskomaan omaan ylivaltaansa suhteessa muihin. Tällaisia esimerkkejä voisivat kai olla Rooma, Makedonia, Egypti jossain määrin ja spartalaisten legenda on elänyt tähän päivään asti vahvana. Spartalaisista luonteen piirteistä yksi selvimpiä oli historiankirjoituksen valossa ylenkatsonta muihin nähden, niinkin paljon, että jotkut ovat epäilleet spartalaisten tarun loppuneen sisäsiittoisuuteen.

No, tästä asetelmasta käsin voisi nopeasti sanoa sanasen polyteististen, monijumalaisten, uskontojen luonteesta. Lähes jokaisen uskonnon jumalat olivat omien kansojensa turvia, jotka antoivat siunauksia omille palvelijoilleen ja heiltä haettiin kirouksia vastustajille. Tähän aikaan myös luokkajako, orjuus ja kaikenlainen hierarkia kukoisti ja "kastista" toiseen meneminen oli hyvin harvinaista. Kaikki yhteiskunnassa jollain tavoin tuki sitä vallalla olevaa rakennelmaa, jota pidettiin lähes universaalina totuutena: On me - ja ne muut. On kuninkaat ja siitä alaspäin loput. Jokaisen ihmisen on kohtalo tiettyyn pisteeseen laittanut ja niin on hyvä.

Tällaiseen asetelmaan ihmiskunta oli ajautunut. Mieti sitä kansallista ylpeyttä, joka on kukoistanut jokaisessa maassa. Sitä, että ylpeyden näyttäminen oli kunnioitettavaa ja muiden kansojen sortaminen ihan aiheellista. Ruoho oli kerrankin vihreämpää oman aidan tällä puolen.

Mistä kummasta siis, ja kuka, on keksinyt säätää niin vahvat lait, jotka nimenomaan kieltävät rotuun perustuvan erottelun, kaikenlaisen muun rasismin ja syrjinnän? Ei ainakaan laeista päättävä eliitti, joka olisi syönyt oman asemansa perustan säätämällä tuollaiset lait.

En ennen paljoa ajatellut asiaa, mutta toistaiseksi nyt hieman pohtineena, en kyllä keksikään mitään muuta asiaa, mikä voisi murtaa meidän kansallisen ylpeyden, rotujen väliset kiistat ja naapurikateuden aina sisarusten välisiin riitoihin, kuin evankeliumin.

Evankeliumin sanoma vei pohjan aikoinaan kaikelta tuolta syrjinnältä ja paremmuus ajattelulta. Uskonto ei enää erotellut naisia ja miehiä toisistaan, toisin kuin polyteistisissä uskonnoissa, kristinusko ei tarjonnut rahakkaille uskoville parempaa kohtelua. Hart toteaa, että monesti uskontoja pyöritti varakas uskonnollinen eliitti ja oli sikäli syrjivää. Orjille ja naisille toki suotiin omat uskontonsa - omalla kustannuksellaan, mutta ei sukupuolta, yhteiskuntaluokkia ja asemaa saanut sotkea temppeleissäkään. Kristinusko kutsui niin maanomistajat, orjat, naiset kuin ruhtinaat saman ristin juurelle, samaan "penkkiriviin".

Kenenkään välillä ei ollut mitään eroa, ei voinut olla, ovathan kaikki Jumalan lapsia. Moni pakanakultti vihasi kristillistä juutalaisuuden "lahkoa" siksi, että armeliaisuudellaan se vetosin kansalaisiin enemmän kuin heidän hienostunut epäjumalanpalveluksensa. Keisari Julianus (Hart, 263-264) koitti luoda täysin humanistista uskontoa, joka olisi lähes identtinen kristillisyyden kanssa, köyhien avustusta ja ruoan jakoa myöten. Niin paljon kristittyjen avunannon nähtiin vaikuttavan syöttinä ja houkuttimena.

Kristinusko oli ensimmäinen uskonto, joka onnistui murtamaan ennakkoluulot, rotuvihan, jopa kansalaisylpeyden ihan periaatetasolla, kiinnittämättä niihin ensisijaista huomiota. Kristinusko oli lopulta myös syy orjuuden kieltämiseen, mutta ei ottanut sitä tehtäväkseen heti - sen fokus oli muualla. Nopea muutos orjuuden lakkauttamiselle olisi ollut mahdoton jo ympäröivän kulttuurin asenteen vuoksi. Toisaalta taas hidas periaatetasoinen muutos näkyy meidän asenteissamme orjuutta vastaan nykypäivänäkin. Muutoksen synnytti evankeliumin sanoma, ei kieltolainsäädäntö tai kauniit ajatukset ihmisyydestä.

Ennen ei ollut rikos syrjiä alempaa kastia tai lyödä toista asemansa vuoksi. Nykyisin on. Arvoista tuli lakeja ja lakimme ovat arvokkaita - eivät ihmisyyden vaan alkuperäisen periaatteen vuoksi.

Kristilliset arvot läpäisivät yhteiskunnan lopulta lainsäädännön kautta ja nykyisin jokainen pitää lähes itsestäänselvyytenä, että jokainen ihminen on samanarvoinen ja jokaiselle kuuluu ihmisarvoinen elämä ja kunnioitus. Harmi vain, että se motivaatio tämän toteuttamiseen alkaa olla hukassa ja arvojemme perusta murentuessaan vääjäämättä jättää omat arvot vaille perusteluja. Vaadimme arvoa tietylle kansalle, tietyin ehdoin. Annamme toiselle kansalle oikeuden tehdä jotain, mikä tuomitaan toisessa kansassa. Tai vaadimme oikeuksien parantamista toisille - silloin kun kuulumme "samaan palkansaaja ryhmään", tai yhteiskuntaluokkaan. Entäpä, kun vaaditaan oikeuksia heikommille, jolloin se olisi pois vahvemmilta? Niin kävi jo kerran, että yhteiskunnan sisällä tapahtui räikeä, elämän mullistanut muutos parempaan.

Miksi miusta tuntuu, että yleinen ilmapiiri on kaikesta suvaitsevaisuudesta huolimatta hyvin itsekäs, ristiriitainen ja epäselvä?

"Kaikille ihmisille samat oikeudet!" ...niin kauan kuin minun ei tarvitse luopua omastani.
"Teen kaikkeni, että tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden vastustajat hiljennetään!" ...kunhan minun arvomaailmaani ei kyseenalaisteta.

Tietynlaista sokeaa vihaa, kestämättömiä perusteluja ja emotionaalisia, paatoksellisia mielipiteenilmauksia esiintyy mediassa koko ajan enemmän ja enemmän, samoin kuin yksityisten ihmisten keskellä. Samaan aikaan kristinusko on menettänyt vaikutusvaltaansa, meidän Jumalastamme on tullut minun jumalani ja meidän uskostamme minun uskomukseni.

Onko näillä mitään tekemistä keskenään? En rohkene väittää mitään, mutta tuo kysymys nousee vääjäämättä esiin mitä enemmän luen historiaa.

Rinse and repeat

Pakko tähän alkuun sanoa, että monta kuukautta kun on seurannut mediaa, sen minkä intistä käsin siihen pystyi, ja sitten lueskellut korkeatasoista kristillistä filosofiaa, niin tämä on reaktioni melko monista asioista, jotka käsittelevät kriittisesti kristinuskoa:

Aikaisemmin kai olen pikaisesti avautunut ihmisten "suvaitsevaisuus" käsitteestä, oikeastaan aiheesta relativistinen moraali. Suvaita pitää kaikkea muuta, paitsi omia näkemyksiä vastaan sotivat, jotka ovatkin sitten yleensä "vanhanaikaisia", "kivikautisia" tai "keskiaikaisia" näkemyksiä - yleensä tarkoittaen sitä, että ne ovat aikansa eläneitä, turhia ja merkki taantumuksellisesta älykkyydestä. Siis tyhmyydestä.

Riippuen aiheesta, oli se sitten Räsäsen puheesta noussut kohu, joku puolihuolimaton raamattusitaatti vapaa-ajattelijoilta tai peruskoulun historianopetuksen värittämä kuva esimerkiksi inkvisitiosta ja "pimeästä" keskiajasta, olen eri tavoin pettynyt ihmisten kriittiseen ajatteluun. Toki monet osaavat sen, mutta mielestäni väärissä paikoissa. Oikea paikka kriittisyydelle on omien mielipiteidensä kohdalla, varsinkin silloin, kun ei ole perehtynyt kyseiseen aiheeseen kuulopuheita enempää.

Loistavin esimerkki tästä löytyi Relanderin äskettäin ulos sylkäisemä kiteytys mielipidetason lähtökohdasta:

"Relander väittää Räsäsen sanoneen: 'Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima.' Tämän jälkeen Relander mm. kysyy, pitäisikö kirkon sanoutua irti tällaisista ajatuksista, jotka ovat sen opin vastaisia."

Jos tässä on taso, jolla media, poliitikot ja kansalaiset antavat lausuntojaan kristinuskosta, en ihmettele enää pätkääkään sitä, minkä takia kommentit ovat niin kriittisiä, mitätöiviä ja usein täysin hakoteillä. Ovatko ihmiset vain laiskoja, vai vain tyhmiä? Vai tyhmiä, koska ovat laiskoja? Ei tarvitsisi lukea kuin pari tuntia kristillisten merkittävien kirjailijoiden ajatuksia, kuten vaikkapa David Bentley Hartin "Ateismin harhat" -kirjaa, jossa selvennetään selko suomen kielellä monta epäkohtaa ja väärinkäsitystä, jota historiasta kumpuaa ja jotka elävät vielä tänäkin päivänä vahvasti "faktoina" meidän mielissämme.

Juttelin äskettäin erään pakanaksi itseään kutsuvan kanssa vielä ollessani valtion leivissä ja keskustelimme hetken aikaa Jumalan olemassaolosta, maailmankaikkeuden synnystä, hyvästä ja pahasta, oikeutetusta sodasta ja jokaisen heittonsa jälkeen sain noin 10minuutin aikana selitettyä kristillisen näkökannan asiaan. Hän ymmärsi. Ym-mär-si. Ja jäi miettimään sanojensa mukaan vielä joitain vasta-argumentteja, ei ollut vielä parin päivän jälkeen niitä löytänyt, mutta hänellähän on vielä reilut 120 aamua aikaa pohtia niitä kasarmilla. Terveisiä reservistä, jos satut lukemaan tätä! Keskustelun jatkoa odotellessa.

Ei siis vaadi paljoa vaivaa kysyä asiallinen kysymys: Mitä kirkko opettaa tästä, miten kristikunta on vaikuttanut historian saatossa tähän ja tuohon asiaan, miten tulkitsette nämä ristiriitaiset kohdat... ja ehkä saada niihin joltain oppineelta vastaus. Kysymys ei maksa vaivaa ja on usein parempi kuin kärkäs väite värittyneine tulkintoineen.

Jos pappimme, nuorisotyönohjaajat ja diakonimme eivät kykene noihin vastaamaan, olemme onnistuneet yhdessä unohtamaan sen hienon perinnön, mitä kristinusko on siirtänyt antiikista eteenpäin ja typerinä antaneet naturalistisen maailmankuvan värittää historia uusiksi niin, että kristinusko näyttää takapajuiselta, jarruttavalta ja jälkeenjääneeltä tekijältä läpi vuosisatojen. Ja niin vissiin on käynyt.

Hävettää olla kristitty siinä määrin, mitä sillä nykyisin ymmärretään, mutta samalla en voisi olla ylpeämpi siitä, että olen Jumalan lapsi Kristuksessa tänä aikana, kun totuus alkaa unohtua ja kadota historian uskottujen "faktojen" alle. Onpahan paljon jutteltavaa jokasessa keskustelussa missä asia tulee esille.

Tyhmä saa olla, mutta laiska ei. Ja laiskuuden kautta tullut tyhmyys on noloa. En väitä Relanderia esimerkiksi nyt tyhmäksi yleensä, mutta onhan tuo nyt hyvä ihme melkoisen nolo kömmähdys. Kommentoikaa toki vapaasti Raamattua, kritisoikaa, väittäkää kristinuskosta jotain, jos olette niihin ensin perehtyneet. Tai kunhan ensin suostutte siihen, että joku saattaa pystyä vastaamaan ja kääntämään näkemyksenne toisenlaisiksi. Ei aivopesulla, vaan faktoilla. Faktoilla, jotka eivät joidenkin näkemykseen sopineet niin hyvin, kuin maalata kirkosta jotain synkempää, mitä se tosiasiassa on. On kristikunnalla ja kirkolla ollut synkätkin hetkensä, mutta Raamattua siitä ei voi syyttää mielestäni ikinä. Virheen tehnyt löytyy melkein aina inhmillisistä syistä, useammin valtion politiikasta kuin opinkappaleista.

Tuossa mielipiteeni nykyisen median keskustelun tasosta ja kritiikki kohdistuu myös räsäsfobisiin henkilöihin, jotka jollain tasoa kohdentavat syyttävät sormensa Räsäseen, joka lausuu useammin kirkon traditionaalisen kannan asioihin kuin moni kirkkomme johtajista. Ja sitten media tekee puheesta olkinuken, jota sitten ruoditaan. Ja kun "totuus" tulee ilmi, ei se kiinnosta enää ketään. Omien mielipiteiden tueksi on saatu jo pilakuvat, muutama piispan kommentti, median otsikot ja naapurin hyväksyvä myötämanailu. Se riittää. Ei tarvitse sen enempää perehtyä, tarkistaa omia käsityksiään moraalista, etiikasta ja todellisuudesta ja voi vain kääntää seuraavan sivun ja antaa asiantuntevan mielipiteensä seuraavasta asiasta.

Intissä huonot suoritukset uusitaan. Siviilissä..? Huonot suoritukset jätetään pienellä muminalla taakse. Ei vaivauduta pyytämään anteeksi tai korjaamaan syntynyttä väärää mielikuvaa, väärinkäsityksiä.

Ei näin. Uusitaan.

Relander btw pahoitteli noloa kömmähdystään, eikä antanut hienoja selityksiä, mutta piti aatteellisen kritiikkinsä kristinuskoa kohtaan voimassa. Koska pitäähän sitä nyt kritisoida kumminkin.

Muodissa tuntuu olevan nimenomaan kristinuskon kriittinen tarkastelu. Ja se on saamassa mielenkiintoisia mittoja, ihan periaatteellista vastustusta lisääntyvissä määrin, ilman perusteita ja argumentteja. Se vaan on jotain, mitä pitää kritisoida, vastustaa ja karttaa.

1. Kor 1:21 "Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat."

Scarred or scared?

Tänään lukiessani TJ psalmia kaverin kanssa tarttui ajatus päähän suhtautumisestani Jumalaan silloin, kun tuntuu että Hän on kaukana, niin sanotusti kääntäneenä selkänsä minulle.

Kun mietin taaksepäin elämääni ja hetkiä, jolloin olen joutunut koville elämässäni ja kohdannut ylitsepääsemättömiltä tuntuvia tilanteita, voin karkeasti erottaa kaksi tapaa, jotka eivät täysin poissulje toisiaan, mutta toisen enetessä toinen vääjäämättä pienenee.

Ensimmäinen tapani reagoida on "Miksi?"

Miksi Herra sallii tämän tapahtuvan minulle? Mieleeni hiipii silloin epäilys. Onko Hän sittenkään hyvä, voiko Hän olla, jos tällaista tapahtuu muillekin ihmisille jatkuvasti? Minä haavoitun, minuun sattuu ja syntyy arpia. Kysymyksiä on kymmeniä, vastauksia ei ole. Tai on, mutta ne eivät kelpaa. Vastaukset tuntuvat teennäisiltä, mitäänsanomattomilta. Toisaalta ymmärrän "Herran tiet ovat korkeammat kuin meidän" vastauksen oikeaksi, mutta se ei tunnu siltä. Turhan lennokkaat suunnitelmat minulle, voisi olla helpompaakin.

Toinen tapa jolla kohtaan tilanteet on "Missä?"

Missä olet, Herra? Kysymyksen taustalla ei ole enää epäilys, vaan pieni pelko. Luimme Psalmia 30 ja siellä vanhan käännöksen mukaan kyseinen herättelevä jae kuuluu näin: "Mutta kun sinä kätkit kasvosi, niin minä peljästyin." Psalmin kirjottajan tavoin uhkun intoa, etten koskaan horju kun minulla menee hyvin, mutta kun Herra kätkee kasvonsa minulta enkä tunne Häntä lähelläni, minä hätäännyn.

Ensimmäinen reaktio tapa on kuin murrosikäisen, kiukuttelua, kyseenalaistamista, "kyllä minä hoitaisin hommat paremmin" -asennetta. Syyn tivaamista huonoon ratkaisuun, mutta sitä syytä harvoin saa tietää, jolloin kiukuttelu jatkuu ja jatkuu.

Seuraava huomio olikin kullan arvoinen. Toinen reaktio tapa on pienen vauvan reaktio vanhemman läsnäolon häviämiseen: Hätä. Missä Hän on? Pelko siitä, ettei isä tulekaan takaisin. Hätä on aitoa hätää, tuskaakin jopa, mutta ei koskaan kyseenalaistavaa niin kuin "miksi" kysymykset.

"Jeesus sanoi: 'Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.

Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.'"

(Matt 19:14)

"'Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi,

te ette pääse taivasten valtakuntaan.'"

(Matt 18:3)

Mitä pidemmän taipaleen olen kulkenut vaikeuksien läpi niin, että Herra on johdattanut ja auttanut eteenpäin, sitä enemmän olen huomannut kyseleväni: "Missä?" Täysin ei "miksi" -kysymyksetkään ole loppuneet, mutta pikkuhiljaa kai "kasvan pieneksi" - riippuvaisemmaksi Isästä.

Haavoitun ja hätäännyn molempia edelleen. Eikä se ole pelastavan uskon mittari hätäännytkö enemmän vai haavoitutko hetkeksi. Pohdin tässä vain oman elämäni huomioita. Ehkä kuitenkin se on jokaisessa kristityssä vääjäämättä tapahtuva muutos, Pyhän Hengen työtä meissä, sitä hyvää hedelmää. Se keino, jolla Jumala pitää kiinni meistä..? Kenties. Pikkuhiljaa luovumme kysymyksistä ja selitysten vaatimisesta ja keskitämme voimamme siihen, joka on aina auttanut: Hätääntyneeseen huutoon, jonka vain paimen kuulee.

"Huuda minua avuksi hädän päivänä!

Minä pelastan sinut."

(Ps 50:15)

Mistakenly correct?

"Lapsen ensi puristus

Virsi vaari-vainaan haudalla.

Yhden hetken hairahdus,

tulevaisuus vaakalaudalla.

Sitten keinutuolin narina

Itkut, naurut ihoon uurtuneet.

Se on päättymätön tarina

sydämistään kiinni juurtuneet."

Näin Happoradio laulaa rakkaudesta biisissään "Rakkaus". Pysähdyin hetkeksi hymyähdellen kuuntelemaan tätä ruokalassa tänään. Siinä ihminen laulaa rakkaudesta, etsien siltä vastausta ja odottaen siltä selkeästi jotain - mutta mitä?

"Rakkaus, anna meille vastaus

Rakkaus, vanhan liiton viisaus."

Sitä kuvaillaan asiana, joka saa ihmisen hämmentymään, suremaan, itkemään, nauramaan, mustasukkailemaan, pelkäämään, toiveikkaaksi... Melkeinpä mitä vain. Lyriikoiden referointi, opittu lukiossa äidinkieliopin tunnilla. Asiaan.

Kertosäe kiinnitti eniten huomiotani: "Rakkaus, vanhan liiton viisaus." Sopii muuten minun ajatuksiini kuin toinen salmiakki omaan rintapielukseen pikapuoliin. Rakkaus on se Vanhan Testamentin (liiton) ydin ajatus. Sen lisäksi Sananlaskuissa puhutaan persoonallisesta Viisaudesta. Koitin hetken aikaa miettiä miten rinnastaa Rakkaus vanhan liiton viisaudeksi, mutta siihen saa rakentaa melkoisia teologisia kaaria Joh 1 kuvaillun Sanan, Paavalin viisaus - hulluus vertailun ympärille Korinttolaiskirjeessä ja vielä kääntää tämä ristin sanoma hullutuksesta ainoaksi oikeaksi, toimivaksi vaihtoehdoksi pelastukselle - siis totuuden tuntemiselle, oikealle viisaudelle.

Jos et tajunnut edellistä lausetta, se kertoo hyvin siitä, miten paljon pitäisi selittää ja yhdistellä Raamatun kohtia, että voi sanoa: "Rakkaus on vanhan liiton viisautta". Happoradio vain toteaa sen tuossa kuin ohimennen. Hieno oivallus heiltä. *tap tap*

Biisi loppuu pieneen sanapyörittelyyn, jossa pohditaan rakkautta ja lopulta todetaan, että olisiko rakkaudessa itsessään kuitenkin vastaus, eikä siinä, mitä rakkaus tarjoaa ja antaa? Sanoisin: Sekä että.

Epäilen, että pojat bändissä ovat kyllä miettineet  eros ja fileoo rakkautta, romanttista rakkautta, ystävyyttä ja kiintymystä, ennemmin kuin jumalallista rakkautta, agapeta. Niissä on vissi ero. Kaikki muu rakkaus heijastelee särjettynä kuvana sitä täydellisyyttä, jolla Jumalamme meitä rakastaa. Ihmisten rakkaudesta ei löydy vastausta, se jättää kyselemään nämäkin miehet, jotka varmasti ovat kokeneet kuvailtua rakkautta elämässään. Silti he kuitenkin "rukoilevat" rakkautta oikein: Anna meille vastaus!

Agape ei jätä vastauksetta. Se on antanut vastauksen (korjaan seuraavassa lauseessa): Hän on se vastaus ja on antanut itsensä vastaukseksi! Se vastaus on sama eilen, tänään ja huomenna. Siitä on jokunen kirjakin kirjoitettu, annettu meille. Joskus siitä kai pitäisi vain vaivautua lukemaan muutama ajatus niistä kirjoista.

"Ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa;

ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa,

hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni." (Gal 2:20)

Pathfinder

Tässä tämä RUK etenee, omaan rauhalliseen tahtiinsa. Yks kaks puolet on jo takana ja alkaa häämöttää jo parempi puolisko palveluksesta täällä. Ryhmähenki hyvä, toiminta töhöä ja sopivalla sykkeellä, mutta kieli poskella aika ajoin.

Juurikin eilen kävi niin, että eräs jaostovirkailijoistani ilmoitti, ettei ehdi pitää hartautta. Heräsin siihenkin tilanteeseen puoli tuntia ennenkuin homman piti olla valmis - ei siinä toisaalta, työksenihän minä hartauksia pidän ja pohdiskelen henkeviä melko paljon. Pidin siis hartautta Sissi komppanialle, joka on täynnä tiedustelijoita, tiedustelutulenjohtajia jne, siis niitä henkilöitä, jotka menevät kauas vihollislinjojen taakse ja lähettävät tietoa takalinjoihin siitä, missä mikäkin homma menee. Näin nopeasti avattuna.

Tuli pieni idea sitten kiireessä puhua tiedustelijoista Raamatussa: Mooseksen lähettämät tiedustelut Kanaaninmaahan ottamaan selvää kansasta siinä maassa. On nimittäin helpompi kulkea maahan jo tiedusteltua reittiä pitkin. Ylipäänsä tuntuu, että elämässä on kaikki helpompaa jos joku toinen on tehnyt sen ensin, mennyt jostain ensin, ollut siellä ennen meitä. Se on turvallista, siihen on hyvä luottaa ja voi mennä kompuroimatta eteenpäin, näin niin kuin parhaassa tapauksessa.

Paavali kirjoittaakin Kristuksesta: "Hän nousi ensimmäisenä kuolleista, jotta hän olisi kaikessa ensimmäinen." (Kol 1:18b) Jeesus meni tien Golgatalle, Jumalan tuomioistuimelle, synnin kanssa ennen meitä. Jopa ennen Jeesusta eläneiden synnit hän minun ymmärrykseni mukaan kantoi ristin puulle: "Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen." (Room 3:25b-26)

Tästä sain pienen aasinsillan: Jeesus on meidän luotettu rajan takainen tiedustelijamme, itse ylisissi, jonka tuottamiin tiedustelutietoihin luottaen on hyvä vaeltaa läpi elämän. Jokainen askel johtaa vääjäämättä kohti hetkeä, kun suljemme silmämme ja silloin emme tiedä mitä tuleman pitää - vaan Jumalan Poika tietää. Hän on jo käynyt sen tien tiedustelemassa ja jo ajat sitten antoi kartan perille pääsyä varten: Raamatun.

Näillä ajatuksilla mentiin. Nyt en voi olla ajattelematta, miten Jeesuksen elämästä löytyisi pieni pioneeri (olihan hän puuseppä? vai kivenhakkaaja/muurari?) sotilaspoliisi (otti ja teki nuorista ruoskan ja ajoi väärintekijät temppelistä ulos, tietynlainen järjestysmies siinä) tai tuliasemapatterimies.

Näihin ajatuksiin, näihin tunnelmiin. Siunausta lukijat teille, itse pyydän teiltä vielä esirukousta tässä jatkoa ajatellen oman terveyteni ja jaksamiseni sekä motivaation puolesta (en tule päivääkään toimimaan tehtävässä, johon minua koulutetaan, joten motivaation löytäminen on hankalaa aika ajoin). Lisäksi vielä bonuksena oma hengellinen työni täällä RUK:ssa, että voisin siinä parhaalla mahdollisella tavalla palvella, mitä se sitten ikinä tuokaan eteeni.

Impeccable

2. Tim 2 Raamatun kohdassa on yksi suosikki raamatunkohdistani. Se kertoo niin paljon muutamassa jakeessa Jumalasta ja Hänen armostaan.

11 "Tämä sana on varma: -- Jos olemme hänen kanssaan kuolleet, saamme hänen kanssaan myös elää."

Tässä Paavali kirjoittaa Timoteukselle, miten Kristukseen uskominen käytännössä toimii. Kasteessa me puemme tavallaan Kristuksen yllemme, jolloin "elämme Hänen elämää" tai ehkä paremmin, Hän elää meidän elämässämme ja parhaimmassa tapauksessa meidän elämää. Kristus minussa.

Kaste saa sisältönsä ristinkuolemasta. Ristillä Jeesus antaa henkensä syntisten puolesta, kaikkien ihmisten puolesta siis, jotta Häneen uskovilla kastetuilla olisi mahdollisuus kulkea lopulta samaa tietä kuin hän - velkamme maksettuna Taivaaseen. Jossa saamme elää Hänen kanssaan. Jos kuolemme Hänen kanssaan (kasteessa) saamme myös elää hänen kanssaan (Taivaassa).

12a "Jos kestämme lujina, saamme myös hallita hänen kanssaan..."

Teksti seurailee logiikkaa: Jos teemme jotakin, siitä seuraa meille jotakin. Jos työnnät sormen kuumaan veteen, poltat sormesi. Tämmöistä logiikkaa. Jos me kestämme lujina uskossamme saamme hallita hänen kanssaan, siis, olla Jumalan lapsia niin kuin Jumalan Poika Taivaassa, valtakunnassa, jolla ei ole loppua. Onneksi Kristus itse vahvistaa uskoani, uskoamme, ja on luvannut olla tukenamme, sillä...

12b "...Jos kiellämme hänet, myös hän on kieltävä meidät"

Seuraava sana on melko armoton. Jos me kiellämme hänet, hän on kieltävä meidät. Äkkiseltään armottomuus on melkein pelottavaa ja itselleni ainakin herää kysymys: "Eikö Pietarikin armahdettu?" Tässä kuitenkin uskoisin kyseessä olevan ennemminkin lopullinen kieltäminen, lankeaminen palvomaan epäjumalia ja/tai Kristuksen hylkääminen. Pietari sai anteeksi kieltäessään tuntevansa Jeesuksen, mutta lopultakaan ei hylännyt Jeesusta. Joskus minäkin saatan Hänet kieltää ja silloin tukeutuisin ja kehotan sinuakin, jos näin on käynyt, tukeutumaan siihen mitä evankeliumissa kerrotaan Jeesuksen ja Pietarin kohtaamisesta (Joh 21:15-20). Jeesus antaa Pietarille anteeksi ja Pietarin kieltämystä ei enää muistella, eikä kaivella. Jeesus EI kieltänyt Pietaria.

Mutta jos hylkäämme Kristuksen pelastajanamme, emmekä tukeudu Hänen armoonsa vaan yritämme omin voimin selvitä "hengissä tästä elämästä", niin siihen tämä kohta puhuu yhtenevästi monen muun kohdan kanssa. Raamattu lupaa pelastuksen vain Kristuksen seurassa ja turvautuessamme häneen, muu on epävarmaa.

Tämän jälkeen sitten tuleekin jae 13, joka on se suosikin suosikki tästä. Se, joka nivoo näitä ajatuksia edelleen yhteen ja kertoo niin paljon Jumalasta:

13 "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää."

Logiikan, jota kohta noudattelee, pitäisi mennä niin, että: "Jos olemme uskottomia, niin hänkin pettää lupauksensa meille." Meidän uskottomuuden pitäisi aiheuttaa Jumalan lupausten raukeaminen tyhjiin! Mutta tässä logiikka ei enää päde. Se ei ole järkevää, niin sanotusti tässä tulee "ristin hullutus" näkyviin:

Vaikka minä olisin uskoton, enkä "kuolisi synnistä pois" joka päivä - jolloin en saisi iankaikkista elämää tai
Vaikka minä en kestäisi lujana uskossani - jolloin en saisi hallita Taivaassa Jumalan lapsena
Vaikka siis horjuisin, olisin epävarma ja vaikenisin silloin kun voisin toimia ja sanoa oikeita asioita...

Hän pysyy silti uskollisena.

Hän ei voi kieltää omaa olemustaan!

Taas, mikä olikaan Herramme nimi, Jeesus? Herra pelastaa. Sitä se nimi tarkoitti. Se on se olemus, joka Herrallamme on. Hän on pelastaja, Hän on rakkaus ja Hän ei ihmisen uskottomuudesta, venkoilusta ja synneistä huolimatta käännä kasvojaan meistä pois, vaan meidän puoleemme.

Hän ei voi kieltää omaa olemustaan, armoa, ihmiseltä joka tunnustaa syntinsä ja pyytää niitä anteeksi.

Hän katsoo meitä kohti ja sanoo: "-- Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa." (Jes 1:18)

Brother in arms

Niin tämä armeija sitten pyörähtää rullailemaan. Ensimmäisenä päivänä ja siitä eteenpäin Kärkikomppaniassa, jossa olen, on ollut älytön juoksutus päällä. Sisäkuri on tarkinta koko kasarmilla, huutoa tulee pienimmästäkin virheestä: takin tasku on puolisenttiä auki, kengän nauhan pää repsottaa hieman, nappi ei ole kiinni takista.

Ja uudestaan. Niille, jotka ei tiedä käytäntöä, intissä on tapana istua ryhdissä, nyrkit polvilla kädet suorina tuijottaen katon rajaa leuka ylhäällä valmiina minuutti, ennenkuin tulee käsky siirtyä. Jos siirtymisen aikana havaitaan puhetta, hidasta toimintaa tai varustus ei ole kunnossa edellä mainitulla tavalla, otetaan koko homma uusiksi. Minuutti istumista, "jäpitystä" ja sitten uudestaan paremmalla onnella.

On varsin jännää olla paikassa, jossa joutuu kasvokkain sen kanssa, että pienimmästäkin virheestä suoritustasi arvostellaan ja sitä joudutaan harjoittamaan niin kauan kunnes suoritus on kouluttajan mielestä virheetön.

Tietyllä tapaa tässä konkretisoituu hyvin se, mitä tapahtuu kun ihminen kokee niin kutsutun herätyksen tai uskoontulon, tai herää synnintuntoon tai miksi sitä haluaa kutsua tai olla kutsumatta. Alku ihanuuden jälkeen koittaa harmaampi arki.

Ensin olet valittu, olet sitä valittua joukkoa, joka ylistäen lähetetään matkaan kohti määränpäätä. Olet iloinen, jännittynyt ja innoissasi. Seuraavaksi tulee pieni stoppi matkaan, jotain pysähtyy. Astut ulos bussista miettimään mitä tapahtuu seuraavaksi. Saman tien tajuat, kuinka jokainen asia mitä teet, on jollain tapaa väärin, huomaat, miten tarkoituksesi tehdä asioita hyvin ei riitä, sillä et tee niitä kuitenkaan siten kuin käsketään. Et ole sen ihannekuvan kaltainen, josta kaikki puhuvat ympärillä. En ole täydellinen taistelija, kristitty hengen miekan kantaja.

Joudun harjoittelemaan uudestaan ja uudestaan asioiden tekemistä, ihan perusasioista alkaen että tosipaikan tullen minä osaan ja pystyn tekemään sen mitä minun tehtävälleni on vaadittu ja voin kannustaa ja opastaa muita siinä. Olin sitten jääkärijoukkueen joukkueenjohtajana tai sitten kristittynä paimenena.

Yhtäkaikki, joudun kokemaan kovan koulutuksen, jos minusta halutaan koulia hyvä ja luotettava johtaja. Elämässäkin voinee käydä joskus niin. Ahdistaa, ottaa pannuun ja suunta on hukassa. Päämäärä katoaa ja ainoa mitä on jäljellä on kaveri vieressä, joka kannustaa jatkamaan matkaa. Ehkä hänkään ei tiedä päämäärästä tai matkasta sinne, mutta hän kulkee vierellä. Itsehän pidän tuota kaveria Jeesuksena, joka ei koskaan petä, ei koskaan jätä ja ottaa rinkan kantoon ja nostaa väsyneen matkaajan pystyyn ja  hoitaa homman lopulta itse kotiin.

Tällaista pohdin tässä ensimmäisen juoksutus viikon aikana.

Tänään kirjoittelen tätä oppilaskunnan huoneesta valittuna hengellisen jaoston puheenjohtajaksi. Mahtavaa olla valittua ja saada välillä hetki aikaa hengähtää intistä ja paneutua myös hengelliseen työhön täällä raskaassa kasarmiarjessa. Siunausta!

Mr. light infantryman!

Taustatietona tietämättömille, jalkani hajosi 08/II aloitetussa erikoisjoukko RUK palveluksessa ja siitä jäi hieman paha maku suuhun koko laitosta (puolustusvoimia) kohtaan. Haluaisin kuitenkin suorittaa maanpuolustusvelvollisuuteni kunnialla ja hyvin, enkä E:n ja C:n paperi kierteellä. Nyt olen lähdössä RU-kurssille Haminaan 1.Komppaniaan jääkärilinjalle.

Otsikko enteilisi kohteliaan herrasmiesjääkärisupersankarin ensi esiintymistä, mutta sitä se ei ole. Pyydän tässä esirukousta seuraavien aiheiden puolesta:

1) Hengellinen työ armeijassa. Toistaiseksi se on ollut vähäistä ja mahdollisesti haen RUKissa hengellisen pj:n tehtävää oppilaskuntaan. Se tietäisi lisätyötunteja, mutta olisi mielekästä hommaa jääkäritoiminnan ohessa.

2) Siviilielämä. Ihmissuhteet on jännä juttu, niitä on hyviä ja huonoja ja huonon hyviä ja ihan huikeita, mutta onpa yhtälailla. Rukouksissa voisi muistaa myös siviilielämäni sosiaalisempaa puolta, että miulle tärkeät ihmiset olisivat ja pysyisivät tukenani ja välttyisin henkiseltä (ylimääräiseltä) kuormitukselta RUKissa, eikä mitkään hommat menis solmuun. Lisäks, bändilläni olis tulossa keikka 8.6. Karkkugospeliin ja haluaisin sinne tietysti päästä, jottei olisi ylimääräisiä gineksiä...

3) Terveys. Että jalkani kestäisi, sekä muut paikat, kun ei niistä tiedä mihin vanhuus on ne rappeuttanut. Henkisesti uskoisin että RUK ei ole enää niin raskas kuin 08/II aloitettu, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Jääkäreillä on kuulemma kovameno aamusta iltaan, illasta aamuun ja vähän enemmänkin - kantaen tietysti kaikenmaailman räjähteitä ja pewpewpew! -kamaa.

Kuulemani mukaan tässä on RU241 (edellisen) kurssin jääkäritoimintaa.

4) Se, että jaksaisin myös pitää kiinni Sanasta intissä ja en unohtaisi niin sanotusti syödä ainoastaan näkkileipää ja tableteilla puhdistettua vettä. Ihminen nääs ei elä pelkästä leivästä ja mielelläni saisin myös sielun ravintoa siellä, mutta siitä kait voinen olla itsekin paljon vastuullisena jos esim. pääsen oppilaskunnan hengellisen osaston puheenjohtajaksi. Se olisi jepa.

Näihin tunnelmiin, perjantaina on aamusta lähtö kohti Haminaa ja sitten alkaa sykkiminen - taas kerran.

Lentosotamieslentäjäoppilaskaartinjääkärivarusmiesdiakoniupseerioppilas+jääkäri Honkanen kuittaa.

Relatively true?

Jos teksti on epäselvää tai päättelyketjuni ei ole selvä, kommentoi ja kysy, sillä tässä tunnin istuttuani olen jo hieman kyllästynyt lukemaan ajatuksella tätä tekstiä. :) Koitan sitten korjailla ajatusjuoksuani tarvittaessa.

Juttelin äskettäin erään kaverini kanssa eettisistä kysymyksistä ja relativismista, joka tuntuu olevan ainoa todellinen arvo nykyisin. Arkikielellä se arvomaailma kuuluu näin: "Jokainen saa uskoa niin kuin itse haluaa." Tästä on löydettävissä paljon erilaisia variaatioita sitten aiheesta kuin aiheesta. Siitä, ja jo pitkään mediassa jatkuneista keskusteluista, tuli pieni kimmoke pohtia vähän taas pidemmin tätä asiaa. Ovatko asiat suhteellisia? Keskityn hyvin pitkälle nyt moraaliin: Onko olemassa objektiivista oikeaa ja väärää, vai onko oikea ja väärä sopimuskysymys?

Pähkinänkuoressa relativismilla tarkoitan tässä siis totuusrelativismia, jonka mukaan ei ole olemassa mitään totuutta, ei mitään absoluuttisesti tosia asioita, vaan totuus on aina suhteellista (relative). Minä pidän suklaasta, sinä et. Siksi ei voi sanoa, onko suklaa hyvää. Suklaan tilalla tosin kiistellään tällä hetkellä monista muista monimutkaisemmista asioista, mutta idea on pelkistettynä sama.

Ei tarvitse olla Einstein tajutakseen, että relativismi edellyttää sen, että relativisti joutuu myöntämään, ettei relativismi voi olla relativismin mukaan absoluuttisesti totta - relativismihan on syntynyt tietyssä ajassa, paikassa, kulttuurissa ja tietyllä kielellä, mikä tekee siitä itsestään relativistisen totuusarvona. Tämä jättää tilaa sille, että joku asia VOI olla totta. Relativismi on tosi vain omasta näkökulmastaan ja kehäpäätelmää.

Väittäisin, kuten W.L. Craig, että mikäli jumaluutta ei ole, ei ole olemassa myöskään mitään moraalisia totuuksia. Mietitään hetki, mihin meidän oikea ja väärä käsitykset perustuu: toisilla ne pohjautuvat lakiin, toisilla "luontoon", siihen käsitykseen, että kaikki tietävät esimerkiksi tappamisen olevan väärin. Tai paremminkin se tuntuu olevan väärin. Kysymys kuuluu kuitenkin: Miksi sen voidaan sanoa olevan väärin?

Jos vastaan, että laki sanoo sen olevan väärin, joudun kysymään, mikä on laki perustelemaan mitään oikeaksi ja vääräksi? Sehän on nimittäin yhteiskunnan valittujen elinten säätämiä määräyksiä, jotka on muotoiltu vastaamaan... niin, mitä? Vastaamaan ihmisen luontaiseen oikeudentajuun, "silmä silmästä, hammas hampaasta" -periaatteella useimmiten.

Eli joudunkin vastaamaan, että tappaminen on väärin, koska se tuntuu olevan jotain mikä on väärin. Luonnosta siis kumpuaa ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä. Mutta sitten se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen voi tulkita omia tuntemuksiaan ja luontoa aika lailla miten tahtoo. Eli relativistisesti.

Mutta sehän on kehäpäätelmä?

Relativistina joudun myöntämään, että yhteiskunta toistaiseksi pitää tappamista vääränä, mutta esimerkiksi viidenkymmenen vuoden päästä, kun maapallon varat käyvät vähiin ja populaatio on yli kymmenen miljardia, tappamisen vääryys saattaa hämärtyä. Relativisti joutuisi myöntämään, että arvot voisivat muuttua täysin päinvastaisiksi ajasta riippuen. Eli luonnollisesti ajatellen, todellisia moraaliarvoja ei ole olemassa.

Niin, jos relativismi olisi totta. Mutta sehän aiheutti sen, "ettei relativismi ole absoluuttisesti totta, mikä jättää tilaa sille, että joku asia VOI olla totta." Näin ollen väite "jokainen saa uskoa miten haluaa" menettää uskottavuutensa keskustelussa argumenttina.

Kääntäen itseään vastaan (koska relativismin kohdalla niin voi tehdä!) sehän antaa minulle oikeuden uskoa, että jokainen ei saisi uskoa kuten haluaa ja väitteen sanoja joutuisi myöntämään, että olen oikeassa, koska hänen mukaansa minä saan uskoa miten haluan ja se on minulle tosi - ja sikäli moraalisesti aivan yhtä oikein.

Ristiriita, jota moni relativisti ei halua myöntää omassa argumentoinnissaan.

Relativismi, joka etsii arvojaan kulttuurista, muiden mielipiteistä ja yleisistä uskomuksista, voi sopia joillekin. Mutta relativisti, joka väittää että jokin on oikein ja jokin väärin ja pakottaa ihmisiä uskomaan siihen esimerkiksi suvaitsevaisuuden nimissä, on niin ristiriidassa itsensä kanssa, etten voi käsittää sitä järjenjuoksua siellä taustalla. Joudun toteamaan, että relativismi ei voi toimia rationaalisen ja loogisen ihmisen arvomaailmana, mikäli rationaalinen ja looginen ihminen etsii totuutta. Ne, jotka eivät totuutta etsi, tavallaan tiputtavat tämän taakan itseltään pois kieltäytymällä miettimästä asiaa.

Jos jumaluutta ei ole olemassa, objektiivisia moraalisia arvoja ja velvollisuuksia ei ole olemassa. Jokainen lukija varmaan kuitenkin sisimmässään uskoo, että jokin arvo on tosi, sen on pakko olla, sillä muuten maailma olisi moraaliton ja hyvyyden eteen ei kenelläkään olisi minkäänlaista velvoitetta tehdä mitään työtä. Silloin valtiovalta olisi käytännössä demokraattisesti päätettyä moraalityranniaa, joka säätelee sitä, mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin, mitä velvollisuuksia ja oikeuksia kullakin on ja miten niitä tulee kunnioittaa. Toisin ajattelijat tyrmätään, tuomitaan ja vangitaan, pahimmissa tapauksissa kidutetaan, vainotaan ja tapetaan.

Jos tällainen "palapeliarvomaailma", että jokainen saa uskoa ja ajatella miten haluaa, ei voi olla totuus tai linkitetty totuuteen, mitä sitten on totuus? Pontius Pilatus kysyi sitä kerran myös.

Haluan itse uskoa, että objektiivisia moraalisia arvoja on olemassa. Esimerkiksi se, että tappaminen on väärin ja elämän suojeleminen on hyvää. Suurin osa ihmisistä myöntää, että niitä (objektiivisia moraaliarvoja) on olemassa. Meidän lakimme perustuu mm. sille uskomukselle, että jotkin asiat ovat absoluuttisesti hyviä ja toiset vääriä, eli objektiivisille moraaliarvoille.

Siispä, jos niitä on olemassa, voisin väittää, että jokin jumaluus on olemassa, sillä silloin arvoille on esittää jokin peruste miksi juuri ne arvot ovat hyviä joita ihminen vaalii. Ja koska uskon, että jumaluus on olemassa, haluan kysyä, mikä jumaluus on tosi? Tästä pohdinnasta voi lukea jokaisen artikkelin tästä blogista ja monesta muustakin lähteestä, koska tähän sitä ketjua en lähde tunkemaan enää. Alkajaisiksi suosittelen William Lane Craigin "Valveilla" kirjaa tai englantia osaaville miehen kotisivuja.

Minusta jokainen loogisesti ja rationaalisesti ajatteleva ihminen joutuu myöntämään elämässään sen, että uskoo johonkin. Pelkistettynä: Joko uskot, että jumaluus on olemassa ja kykenevä luomaan materiaa ja on tavallaan maailmankaikkeuden ja avaruuden ulkopuolella TAI uskot, että materia on ikuista ja sikäli linkität jumaluuden ominaisuuksia (kuten ikuisuuden) materiaan, jota voit hiukkaskiihdyttimessä pilkkoa.

Itse uskon Raamatun ilmoittamaan totuuteen (Joh 14:6, 2.Tim 3:16) ja sikäli pyrin kysymään tämän Totuuden mielipidettä siitä, miten elämää olisi hyvä elää ja miten maailmassa toimia. Se tarkoittaa, että jotkin asiat ovat vääriä. Se, että pidän jotain asiaa vääränä siksi, että "Raamatussa sanotaan niin", ei tee minusta suinkaan mielestäni tyhmää, ajattelematonta ja kritiikitöntä ihmistä, konservatiivia tai fundamentalistia. Perustelut omalle uskomukselleni pitää Raamatun sanoja totuutena on pidempi kuin "koska Raamattu sanoo niin", mutta valitettavasti tuo on se mantra, jonka niin moni vain kuulee, eikä suostukaan kuuntelemaan paljoa muuta.

En ole filosofiaa opiskellut yhtä kurssia enempää lukiossa, tai perehtynyt yliopistotason väittelyretoriikkaan ja tekniikoihin, joten tässä on nyt maallikkopojan (tai miehen) ajatuksia siitä, miksi mielestäni Raamattu on hyvä ja pätevä vastaus milloin tahansa, kun joku kysyy: "Mihin sinä uskot ja miksi ajattelet noin?"

Tällaista tänään.

music: KLS - Job38

Core of Christianity

Tyhjä hauta.

Se sai juutalaiset sotilaat pelkäämään henkensä puolesta. Se sai juutalaiset keksimään valheen ruumiin varastamisesta. Se sai opetuslapset ymmälleen. Se saa nykytutkijat keksimään joukkohallusinaatio teorioita, aina psykoosiin asti. Se saa ateistin tukeutumaan psykologisesti kestämättömiin teorioihin. Se tyhjä hauta alkoi kiinnostaa ihmisiä ja evankeliumin ilosanoma alkoi levitä.

Tuo Jeesus, joka saarnasi Jumalan valtakuntaa ja syntien anteeksiantamusta, ristiinnaulittiin ja hänet haudattiin hautaan, joka oli Jerusalemin muurin ulkopuolella. Väki virtasi varmaan katsomaan sitä, onko todella niin.

"Eivätkö opetuslapset itse varastaneet ruumiin? Niinhän ylipapit sanoivat!"
"Mutta eikö juuri eräs heistä, joka väitti kohdanneensa Jeesuksen, kivitetty hengiltä?"
"No miksi kukaan suostuisi kivitettäväksi oman valheensa puolesta? Idiootteja!"
"Niin.. Idiootteja, vai tosissaan?"

Ja se hauta saa tänäänkin ihmisten mielen vaivaantuneeksi. Ainoa asia joka voi pitää kristinuskon hengissä tai tappaa sen, on se hauta, josta ruumista ei löytynyt. Ja miksi? Ollaan jännän äärellä, asian ytimessä. Syntien anteeksiantamisessa, siinä, mitä armo todella on.

Kuulen uskoni tähden kymmeniä kysymyksiä kuukausittain, etenkin nyt armeijassa ja usein juurikin niitä, jotka ovat vapaa-ajattelijoiden popularisoimia. (Muuten, jos kiinnostaa vastaukset kritiikkiin, täältä löydät hyvän listan vastauksia.) Samoin kuulen, kuinka ihmisten virheet heijastetaan kirkon kautta Raamattuun. Ihmiset haluavat kuitenkin pitää totena sitä mitä Jeesus sanoi; "Hedelmistään puu tunnetaan." Kirkko on näyttäytynyt usein hyvinkin mätänä. Seksuaaliskandaalit, inkvisitio, ristiretket, "pimeä keskiaika", anekauppa, sotkeutuminen politiikkaan ja valtapeliin. Nämä mädät hedelmät taas ihmiset tulkitsevat Raamatun syyksi hyvin nopeasti - onhan Raamattu se, johon jokainen anekaupan harrastajakin varmasti vetosi myydessään aneita.

Kun eräs vallanpitäjä oli todennut hävittävänsä kristinuskon ja painavansa kirkon maan alle, pappi nauroi hänelle: "Et tule onnistumaan siinä, sillä edes me emme ole pystyneet siihen."

Ja sitten kun kritiikkiä on selvitetty ja kysymyksiin vastailtu, on loppujen lopuksi helppoa saada loogisesti ajatteleva ihminen uskomaan ajatukseen, että voisi olla jumaluus, joka voi vaikuttaa maailmassa. Se miten tämä jumaluus toimisi, on eri asia ja voiko ihminen tietää jumaluudesta, on myös kysymys erikseen. On myös kiistattomasti helppoa todeta, että kirkossa toimivat ihmisetkin voivat langeta pois Raamatun sanasta, vaikka he väittävät muuta - eihän se eroa politiikasta tai normaalista elämästä sen kummemmin. Kristinuskon kohdalla suurimmaksi kysymykseksi jää kuitenkin aina se, oliko Jeesus todella sitä mitä hän väitti, vai ei, nousiko hän todella kuolleista, vai ei?

Oliko hauta tyhjä, vai ei?

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä. Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee."  (1. Kor 15:17-23)

Edelleen läjäpäin täysjärkisiä ja vähemmän järkeviä ihmisiä juoksee ympäri maailmaa kuuluttaen evankeliumin sanomaa, mutta sanoma on sama sanojasta riippumatta: Kristus Jeesus on kuolemallaan lunastanut meidät langenneesta maailmasta takaisin Jumalalle. Me, jotka hylkäsimme Jumalan Isänä, saamme uudestaan kutsua häntä Isäksi.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room 8:38-39)

*Korjaus päivämäärään, kirjoitettu 01:40 sunnuntai yönä 31.3.2013, eikä 30.3.2013 lauantaina.

Long but Good Friday

Alkuun pieni sarjakuva strippi, joka on varsin osuva. Lataan sen rumasti koneelleni ja kuvaksi tänne, ilman lähdeviitteitä, mutta voin etsiä sarjakuvan kirjoittajan nimen kaikille copyright intoilijoille.

- Johnny Hartin, USA (wikipedia)

Meinasin tehdä yhteenvedon Jesaja 53 kohdasta ja evankeliumeiden yhtenevistä kohdista, mutta aina ei tule kirjoitettua sitä, mitä on suunnitellut. Lisäksi, tähän en osaa html koodata palstoja, sillä se olisi ollut palstajakona selkeämpi. Harvoin kylläkään suunnittelen mitään kirjoitusta, lähinnä istahdan koneelle ja alan kirjoittaa, muotoilen ja tsuumailen ja kyselen kavereilta mielipiteitä, teologista "peiliä", ettei tänne tulisi ihan mitä sattuu.

Tämä päivä, pitkä perjantai, tuntui toivottoman pitkältä aina lapsena. Ei saanut katsella piirrettyjä, piti käydä kirkossa, ei saanut pelata tietokoneella ja jokainen kiva asia tuntui olevan kielletty. En tajunnut miksi.

Englanniksi päivä on kuitenkin "Hyvä perjantai". Tästä varsin osuva strippi tuossa ylempänä. Ehkä voisin joskus omalle lapselleni opettaa, että tämä perjantai on hyvä, eikä pitkä. Sitten hän kyselisi, miksi tätä sanotaan pitkäperjantaiksi muualla ja sitten saisin kertoa hänelle, miten pitkän tien Jeesus tänä päivänä kulki - hänenkin puolestaan ja juuri siksi tätä päivää kutsun hyväksi.

"Itse, omassa ruumiissaan, hän 'kantoi meidän syntimme' ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. 'Hänen haavansa ovat teidät parantaneet'" (1.Piet 2:24)

Mitä enemmän ymmärrän tuosta, sitä vähemmän tajuan sitä suuruutta, mikä tähän päivään sisältyy.

Jumala näki, että maailma jossa syntinen ihminen joutuu tekemään edes pienen uskollisuuden osoituksen hänelle, ei tule olemaan koskaan maailma, jossa ihminen kuuntelee Jumalaa. Hän päätti muuttaa systeemin. Sitä kuitenkin valmisteltiin monta tuhatta vuotta, profeetat huusivat että tulee se päivä, jolloin Herra itse paimentaa kansaansa - eikä vain israelilaisia, vaan jokaista kansaa. Nämä kirjoitukset täyttyvät Jeesuksessa.

Enää ei ihminen oman pahuutensa tähden nosta veistä ja pirskota verta alttarille lähestyäkseen Jumalaa. Nyt Jumala astuu ihmisen pahuuteen, siihen synkkyyteen joka erotti meidät Hänestä ja ottaa meidän pahuutemme omaksi tuomiokseen. Nyt Jumalan sallimus nostaa käden, joka hakkaa naulat läpi ruoskitun miehen. Nyt hänen verensä vuotaa maahan, johon meidän syntimme on kuopattu, jotta me voimme lähestyä Jumalaa. Emme ainoastaan vain lähestyä, vaan kutsua itseämme hänen rakkaiksi lapsikseen.

Jumalan viha pahuutta, syntiä ja kuolemaa kohtaan toteutuu ristinpuulla. Viha syntiä kohtaan on edelleen olemassa, mutta Kristukseen turvautuvia tämä viha ei koskaan kohtaa:

Jes 43:25 "Mutta minä, minä itse pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkä muistele sinun syntejäsi."

Tänään Ylen uutislähetyksen mukaan yli kaksituhatta vuotta sitten (oikeesti, jos se oli 30-33jKr, siitä on n. 1980-1983 vuotta) Jeesus vangittiin, häntä yritettiin todistaa rikolliseksi monin tavoin, mutta turhaan. Hänestä ei löytynyt mitään syytä tuomiolle, mutta juutalaisten eliitti tuomitsi hänet kuolemaan. Kansa huusi ristiinnaulitsemista, niin Pontius Pilatus pesi kätensä ja antoi kansan tehdä mitä halusi - välttääkseen kapinan ja mellakan. Jeesus ruoskittiin ja hakattiin, puettiin orjantappurakruunuun ja puettiin viittaan. Hän otti puun kantaakseen ja vaelti kaupungin läpi Golgatalle, siellä sotilaat pistivät tuomion täytäntöön ja käärme pisti häntä kantapäähän - vaan Jeesus musersi käärmeen pään (1. Moos 3:15)

Hullu ajatus, joka vuosi yhtä absurdi, että kuolematon kuolee. Ikuinen elämä katkeaa. Miten ikuisuus voi katketa? Millainen on se syntivelka, jonka Jeesus maksoi, jos tuo on sen hinta?

"Sillä joka kerran kun mä maahan kaadun, kaatuu mies tiellä Golgatan
Joka kerran kun mä maahan sorrun ja jälleen heikkona lankean
et ole koskaan kaukana, vaik' en näe sinua
Olen puu sun naulojen alla, piikki sun otsalla."

music: KLS - Ääriviivasi

Holy Thursday

Kuulin mielenkiintoisen ajatuksen tänään, kun olimme Parolassa panssariprikaatissa avustamassa ehtoollisen vietossa, siis pääsiäishartaudessa/-messussa. Viimeistä työpäiväänsä siellä viettänyt pastori totesi kutakuinkin vapaasti lainaten näin:

"Jokaisessa uskonnossa, on joku ajatus uhrista. Ihmisellä on kuin sisäinen tietoisuus siitä, että kaikki ei ole kunnossa tuonpuoleiseen, siihen on etsitty sovitusta, uhria. Ihmiset ovat uhranneet asioita jumalalle/Jumalalle, jumalille, hengille tai esi-isillensä. Joskus eläimiä, maan satoa, jopa ihmisiä. Sivistyneemmissä maissa uhriajatus on siirtynyt tekoihin; ihminen uhraa oman olemuksensa, tekonsa ja ajatuksensa."

Varsin totuudellinen ajatus. Jos ihminen omistautuu jollekin, jota pitää elämän tarkoituksena tai saa elämälleen sisältöä siitä asiasta, sille vähintäänkin uhrataan aikaa. (Minulla olisi muuten muutama päivä uhrattavana, jaettavana ja aamuja annettavaksi.) Eräs ystävä pohti, että kultaiset sonnit, joita palvottiin Vanhan Testamentin aikaan, ovat vaihtuneet nykyisin autoihin, tavaroihin, rahaan ja iPhoneihin.

Jotain uhrataan aina jollekin.

Kristinuskokin rakentuu juutalaiselle kansanperinteelle, jossa kansa toi kiitosuhrinsa Jumalalle ja uhrasi poltto- ja syntiuhreja voidakseen osoittaa kiitollisuuttaan Herralle. Samoin näillä osoitettiin uskollisuutta Häntä kohtaan. Juutalaisuuskin teki jo pienen eron muihin uskontoihin siinä, että uhreilla ei haettu Herralta varsinaisesti parempia satoja, parempaa säätä, suurempaa valtaa, parempaa onnea ja menestystä. Hänelle uhrattiin, koska hän soi tämän kaiken jo ennen sitä. Herra toteaakin pari kertaa juutalaisille, että: "Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja." (Hoos 6:6), kun nämä lankeavat siihen, että he yrittävät lahjoa Jumalaa uhreillaan.

Uhrit eivät ole Jumalan lepyttämistä tai maksu siunauksesta. Uhrit ovat uskollisuuden osoitus, kuuliaisuuden seuraus. Mennään hieman eteenpäin.

Kristus, Jeesus Nasaretilainen, näitä main noin pari tuhatta vuotta sitten, otti leivän, mursi ja siunasi ja sanoi: "Ottakaa ja syökää tästä te kaikki. Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Niin usein kuin te näin teette, tehkää se minun muistokseni." Samoin hän otti maljan, kiitti, siunasi sen ja sanoi: "Tämä on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni."

Pappi totesi aikaisemmin siteeratun jälkeen:

"Kristinusko kääntää tämän ajatuksen päälaelleen. Me emme uhraa Jumalalle, vaan Jumala uhrasi itsensä meidän puolestamme."

Ja tämä ajatus on hieno. Se on koko pääsiäisen ydin, se on se kristinuskon ilosanoma, evankeliumi ja sydän, joka on kaikessa simppeliydessään käsittämättömän hienoa! Mitä me kristityt siis "uhraamme", jos jokainen uskonto kuitenkin uhraa jotain? Meidän uhrimme Paavalin mukaan on koko elämämme:

Room 12:1-2:
"Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä."

...ja seuraavat 19 jaetta hän kuvailee tätä asiaa tarkemmin, lue toki se.

Saatan pohtia enemmänkin tätä dilemmaa (ongelma) toisessa blogitekstissä, mutta tästä vääjäämättä nousee meille kysymys: Onko uskomme tekoja? Teoillako me tuomme uhrimme Jumalalle, eli, pelastummeko me sittenkin elämällä hyvin ja oikein?

Kyllä ja ei, erityisesti ei.

Aikaisemmin taisin pohtia asiaa tässä blogitekstissäni. Martti Lutherkin toteaa Tunnustuskirjoissa, että uskoa tulee vääjäämättä seurata teot. Ne siis eivät ole tekouhri Jumalalle, jotta ansaitsisimme pelastuksen ja armon, vaan kiitosuhri Jumalan suomasta ja vaikuttamasta pelastuksesta, uskosta ja armosta.

Samaan dilemmaan törmään jatkuvasti kyllä edelleen. En halua suorittaa uskoani, mutta tiedän, että Raamatun lukeminen on "elämän leipää". Se on siis minulle hyväksi, kristitylle kasvuksi. Mutta joskus sen lukeminen tuntuu pakotetulta. Onko lukeminen silloin uskon suorittamista, vai mielen taivuttamista omista mielihaluista pois - joka sekin on toisaalta teko, jolla pyrin "parempaan kristillisyyteen."

Kysymys nousee pakosti esiin aika ajoin, kun on pidempiä jaksoja, että Jumala tuntuu kaukaiselta tai välinpitämättömältä. Nimenomaan tuntuu. Kyllähän tietoa armollisesta Jumalasta löytyy, mutta milloin se tuntuu taas siltä? Kysymys on kai sellainen, joka on vain päivä kerrallaan käsiteltävä Jumalan kanssa. Se että minä kerron, miten itse olen asian kanssa selvinnyt, ei kai auta ketään selviämään omista kysymyksistä.

Mutta jos jotain olen oppinut, se on se klisee, että Herraan kannattaa luottaa. Kannattaa ristiä kätensä ja rukoilla, vaikka sitten huutaa ja kysellä tai istua vain hiljaa. Kannattaa avata Raamattu ja lukea sitä. Mitä kauemmin on ilman, sitä vaikeampi se on avata, sitä pelottavammalta se yhä tuntemattomammaksi käyvä Jumala pelottaa siellä.

Mutta kun Hän on nimenomaan kaikkea muuta.

Läpi Raamatun Hän on sama rakastava ja armollinen Jumala, joka turhautuu ihmisen uppiniskaisuuteen ja paatuneisuuteen. Hän vihaa syntiä, mutta rakastaa lapsiaan - tällainen ristiriita tilanne varmasti tuo rankkaakin tekstiä esille. Mutta jokaisen tuomion julistuksen jälkeen olen aina, aina, löytänyt armon, kuinka Herra vannoo nimensä kautta, että on tuleva aika, jolloin hän korjaa itse tilanteen. Kun tulee se hetki, että kivinen (lain) sydän vaihdetaan elävään (uskon) sydämeen. Kun teot muuttuvat uhrista kiitokseksi. Kun me emme enää kuvittele uhraavamme Jumalalle, vaan tajuamme, että Jumala uhrasi itsensä meille. Se basic, se perus, se yksinkertaisin idea:

"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, hoka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh 3:16)

"Meidän puolestamme annettu ja vuodatettu."

Siinä on pääsiäisen ydin.

Sweet and sour

Itsehillintä. Jotain niin vaikeaa. Laitappa koiranpennun eteen makkaransiivu ja koita sanoa sille, että älä syö, ei vielä, vasta kohta. Niin kuin sitä kiinnostaisi pidätellä haluansa. Itsehillinnän lajeista oman puheen hillitseminen tuntuisi olevan vaikeinta. Jokaisella tuntuu olevan oikeus sanoa mitä haluaa, miten haluaa ja juuri silloin kun tunteet on kuumimmillaan.

Kielen hillintä on taitolaji. Etenkin armeijassa olen saanut kuulla kanssa kristityiltä esimerkiksi kiroilusta, että: "En mä voi sille mitään, se tarttuu." Silti Raamatussa on vakava kehoitus, että samasta lähteestä ei voi lähteä makeaa ja karvasta vettä, samoin ei samasta kielestä voi lähteä siunaus ja kirous. (Jaak 3:9-11)

Sananlaskuissa on myös mielipiteitä kielen taltuttamisesta. Liika puhe voi esimerkiksi aiheuttaa ongelmia. Olen huomannut syyllistyväni itsekin pieniin valkoisiin valheisiin, joilla jutuista saa paljon hauskempia tai mielenkiintoisempia. Suurin osa jutuista kuitenkin on niin pieniä, että liioittelu asiassa ei ole vahingollista kellekään - varsinkin jos se nolo asia kohdistuu itseeni jota sävytän korusanoilla kerronnan ohessa.

San 10:19: "Paljossa puheessa vaanii synti, viisas se, joka kielensä hillitsee."
San 13:3: "Joka hillitsee kielensä, turvaa henkensä, suupaltti kulkee turmioon."

Entäs sitten kun se puhe on jostain toisesta? Ihminen tuntuu harrastavan liian puheen ohessa myös juoruilua aika ajoin. Jokainen kai tietää ilmiön "rikkinäisestä puhelimesta", jossa alkuperäinen lause muuttuu täysin toisenlaiseksi kulkiessaan ihmiseltä toiselle. Liiassa puheessa vaanii synti, viaton vahinko voi muuttua puheessa tahalliseksi vahingonteoksi ja pilata jonkun maineen. Sama "ohi suun" puhuminen voi iskeä myös omaan nilkkaan, maine juoruilijana tai tarinan keksijänä ei tuo suurta uskottavuutta ja luotettavuutta itselle.

Itsehillintä.

Itselläni on tilanne, jossa on niin paljon asioita joita haluaisin sanoa, "go with the flow"... mutta. Taas se mutta, se on parissa aikaisemmassakin blogitekstissä esiintynyt, klassinen mutta.

Esimerkiksi nyt intissä, täällä helposti kyllä kiroilu tarttuu - pakko myöntää. Toistaiseksi olen pystynyt sitä vastustamaan, mutta muutama kaveri joista mainitsin ei. Olisi helpompi tuossakin tilanteessa antaa vain olla ja mennä, sulautua siihen sadattelevaan massaan ja lähteä heittämään samaa läppää kuin kaikki muutkin.

Vaan kristityn olisi hyvä, Martti Luther saattaisi sanoa jopa pitäisi, pyrkiä hillitsemään kielensä ja toimimaan oikein kaikista haluista huolimatta. Tuota "pakonomaista" tiettyyn muottiin käytöksen tunkemista ei vain nykykirkossa mielellään sanota ääneen. Lainaan siis Tunnustuskirjoja:

"Edelleen meikäläiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto." (Tunnustuskirjat, Augsburgin tunnustus, XX - Usko ja hyvät teot)

Käänteisesti, kristittynä koen, en vaatimuksena lainomaisesti, vaan luonnollisesti nousevana arvona, että olisi hyvä aika ajoin puhua hyvää. Jotkin tutkimukset esittävät jopa matemaattista kaavaa hyvän puhumiselle: 1 negatiivista asiaa kohti saa sanoa 10 positiivista, jotta vaikutus persoonan kehitykseen olisi suotuisa. Mutta joskus on vain vaikeaa saada sanotuksi toiselle niitä hyviä asioita, on jotenkin luonnollisempaa kettuilla.

Silloin kun olisi hyvä kertoa rakastavansa häntä, en saa avatuksi suutani. Kun haluaisin sanoa hyvää huomenta ja kiittää häntä vain siitä, että hän on... en sitä saa sanotuksi. Tai, kun joku muisto saa minut hymyilemään ja kokemaan spontaania iloa ja onnea, voisin kertoa siitä kiitoksen henkilölle, jonka kanssa koin sen hetken. Joskus en voi sanoa sitä, joskus en vain saa sanotuksi.

Onnekseni ja lohdukseni (ja ehkä muillekin) voinen todeta, että henkilöt jotka ovat minulle rakkaita, kyllä tietävät sen sanomattakin. Kielen hillintä, toisaalta myös kielen taivuttaminen omaan tahtoon, kurinalaiseksi, on vaikeaa. Siitä kuitenkin lähtee moni asia paremmaksi.

Tällaisia ajatuksia tänä iltana, kun turhauttaa.

music: F.R. David - Words don't come easy

Beautiful Bonhoeffer

Tänään ajattelin esitellä vähän erästä saksalaista teologia, sen vähän mitä hänestä tiedän ja wikipediasta olen osannut lukea lisäksi.

Bonhoeffer, saksalainen teologi, saapui maailmaan hieman ennen natsisaksan syntyä. Hän oli lukenut teologian tohtoriksi 1927, vain 21 vuotiaana. Heti natsipuolueen synnyttyä hän avoimesti vastusti sitä ja toimi salaliittopuolueidenkin aktiivina, joiden tarkoituksena oli sysätä Hitler vallasta. Itse salamurhayrityksiin ja -suunnitelmiin hän ei aktiivisesti osallistunut. Hän joutui natsisaksassa puhekieltoon ja hänen pitämät pappisseminaarit peruutettiin, hänen toimintansa katsottiin hajottavan "Valtakunnan yhtenäisyyttä".

Bonhoeffer joutui myös pohdinnoissaan ottamaan kantaa hyvin "harmaisiin" asioihin. Kristityltä on yleisesti hyvinkin selvästi kielletty tappaminen, valehtelu, juonittelu, pettäminen ja varastaminen, mutta tilanteessa, jossa Bonhoeffer oli, hän joutui ilmeisesti tekemään tai ainakin suunnittelemaan osittain näitä. Hän päätyi teoksessaan "Etiikka" siihen, että seuratessaan totuutta ja eläessään rakkauden lain alla, voi kristitty päätyä tilanteeseen, jossa hän on pakotettu toimimaan synnillisesti.

Jännä ajatus. Me, jotka olemme lukeneet natsisaksan kauheuksista, keskitysleireistä ja muusta, toisaalta voidaan ehkä jotenkin allekirjoittaa ajatus siitä, että tyrannin vallasta sysääminen voi olla rakkaudellinen teko kansaa kohtaan (ja tässä tapauksessa erityisesti juutalaisia kohtaan), vaikkakin itse vallasta sysääminen pitäisikin tapahtua aseellisesti, synnillisesti.

Bonhoeffer voidaan nähdä ja tunnustaa ympäri maailmaa marttyyrin ja vapaustaistelijan, kristillisen sellaisen, esimerkkinä.

Loppupeleissä Bonhoeffer kuitenkin vangittiin. Gestapo, natsisaksan sotilaspoliisi ja salainen palvelu, löysi asiakirjoja, jotka kytkivät Bonhoefferin salaliittoihin Hitleriä vastaan. Hänet siirrettiin keskitysleirille, jossa hän muutama kuukausi ennen kuolemaansa, kaikkien kauheuksien ja kokemansa kidutuksen jälkeen hän kirjoitti kotiinsa kirjeen. Kirje oli suunnattu hänen kihlatulleen ja perheelleen, mutta se kirje ei ollut kirouksia, masennusta ja pettymystä täynnä. Joulukuussa 1944 Bonhoeffer kirjoitti tulevaisuuden toivoa täynnä olevan runon: Von guten Mächten treu und still umgeben.

Suomeksi, "Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan", joka löytyy virsikirjastamme numerolla 600. Kun itse ensi kerran kuulin, missä tilanteessa ja millaisista kokemuksista käsin tämä virsi on kirjoitettu, teksti alkoi puhua paljon enemmän kuin mitä sanoihin on kirjoitettu. Keskitysleirillä, kidutettu, muserrettu ja perheestään erotettu mies, pari kuukautta ennen kuolemaansa, hän kirjoitti näin:


Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Jos ahdistuksen tie on edessämme,
myös silloin Kristus meitä kuljettaa.
Annamme Isän käsiin elämämme.
Hän itse meille rauhan valmistaa.

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Kun pahan valta kasvaa ympärillä,
vahvista ääni toisen maailman,
niin että uuden virren sävelillä
kuulemme kansasi jo laulavan.

Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.

Work For the Lord

Kun tuntee olevansa liian nuori, tai epäröi tulevaa...

Jer 1:7-8: "Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua."

Kun tuntuu, ettei ole kelvollinen...

Jes 54:10: "Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi."

2. Kor 12:9: "Mutta hän on vastannut minulle: 'Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.' Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima."

Kun epäilen Jumalan huomaavan minua lainkaan...

Jes 30:18: "Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat!"

Kun epäilen, ettei armo riitä...

Room 8:38-39: "Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."

Kun kyseenalaistan Jumalan suunnitelman...

Jes 55:9: "Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella."

Ps 138:7-8: "Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää. Vihamieheni tahtovat minulle pahaa, mutta sinä ojennat kätesi, sinun väkevä kätesi pelastaa minut. Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!"

Kun pelkään, on hankala luottaa...

5. Moos 33:27a: "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret."

Room 8:31: "Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?"

Kun julistaminen tuntuu valuvan hukkaan...

1. Kor 1:18: "Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima."

Matt 10:14: "Jos teitä jossakin talossa tai kaupungissa ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuunnella, lähtekää sieltä ja pudistakaa pöly jaloistanne."

Jes 55:10-11: "Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöittyy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän jonka minä sille annan, ja se saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän."

Kun koettelemus kohtaa...

1. Kor 10:13b: "Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää."

Room 5:3-5: "Me iloitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen."

Kun epäilen omaa kastettani, onko minussa Pyhä Henki...

Ap.t 2:38: "Pietari vastasi: 'Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte Pyhän Hengen."

1. Kor 1:13: "Onko Kristus jaettu? Onko Paavali ehkä ristiinnaulittu puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?"

Gal 3:27: "Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne."

Kun tuntuu, etten voi enää tehdä enempää...

Fil 4:6: "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon."

Kun tuntuu, ettei minulla ole paikkaa seurakunnassa...

1 Kor 12:14: "Eihän ruumis muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: 'Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen', se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: 'Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen', se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi."

Kun huolet ja murheet painavat...

Matt 6:33-34: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Ps 34:19: "Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli."

Nämä, ja monet muut jakeet, ovat rohkaisseet itseäni tässä työssä jota teen. Aina siitä hienosta ja mahtavasta hetkestä asti, kun pääsin isoseksi, tähän päivään, kun voin julistaa evankeliumia nuortenilloissa, rippileireillä, seurakunnissa, täällä blogissa tai bändini kanssa keikkaillessa. Ne kysymykset tosin, joita pohdin lähtiessäni isoseksi ja joita kohtasin kun toimin isosena, eivät paljoa ole muuttuneet. Ne perus ajatukset nousevat edelleen pintaan:

"Olenko riittävän taitava puhuja? Osaanko elää todeksi sen, mitä opetan? Entä jos kompuroin ja teen kristityn nimestä naurunalaisen? Tuntuu niin riittämättömältä."

Kaikesta siitä osaamisesta huolimatta, filosofisesta, teologisesta ja apologian kiemuroista, jota olen omaksunut ja opetellut, olen silti aina yhtä tyhjän kanssa evankeliumin sanoman äärellä. Minulla ei ole mitään sanottavaa, tiedän, että jos kukaan kuulijoista tietäisi syntieni määrän, hän nauraisi minun armon julistukselleni.

Mutta ehkä juuri siinä, että tunnen itseni pieneksi ja mitättömäksi ennen kuin avaan suuni, joku suurempi ja merkitsevämpi voi toimia minun kauttani. Oma tahtoni puhua omia asioita, omia mielipiteitäni, on lähellä nollaa ja periaatteessa juuri silloin kun tuntuu, etten osaa sanoa mitään, saan luottaa varmana siihen, että Herra hoitaa asiansa kuntoon. Enhän minä itselleni voittoa tavoittele tässä, vaan haluan kertoa Vapahtajasta muille. Jumala voi vain hävitä, mikäli hän ei auta minua siinä. Minä en voita ketään elämään, Kristuksen Sana tekee sen työn. Vilpittömän sydämen Herra tuntee.

Tällaisia kysymyksiä pohdin joskus isosena, isoisona ja apuohjaajana leireillä. Ja edelleen, kun olen nuorisotyönohjaaja, gospelmuusikko ja varusmiesdiakoni - kirkon alan ammattilainen ja jokapaikanhöylä - olen edelleen yhtä uunona, kun jotain pitäisi mennä maailman eteen kertomaan Jeesuksesta. Avaan suuni ja kerron: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut..."

Ja se riittää.

music: DC Talk - What If I Stumble?