sunnuntai 25. elokuuta 2013

Valuable laws

Suvaitsevaisuus, rasismi, -fobia loppuiset sanat, syrjintä... Luin/luen artikkelia Israel, the un apartheid state - a comparison with Australia, ja popsahti mieleeni David B. Hartin kirjoittamista ajatuksista pohtia tätä kansojen välistä selkkaushommaa.
"Israelilla on vahvat syrjinnän kieltävät lait, jotka kieltävät syrjinnän rodun, uskonnon, kansalaisuuden, alkuperäisen kotimaan, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, poliittisten näkemysten, henkilökohtaisen statuksen tai vanhemmuuden perusteella monessa eri kontekstissa. Israelin laki myös kieltää yllytyksen rasismiin." (oma suomennos)
Mistä se johtuu ja miksi nykyisin em. artikkelin mukaan (lähes) joka maassa on vahva lainsäädäntö aiheesta? Mihin on kadonnut humanistinen ajatus itsestäänselvästä tasa-arvosta?

Jokainen tietänee historiasta, kuinka tarkkoja ennen oltiin maiden rajoista ja historian tunneilta saa myös sen käsityksen, että jokainen kansa antiikissa piti jollain tapaa itseään jotenkin parempana kuin toiset; toiset jopa niin paljon, että aivopesivät muut kansat uskomaan omaan ylivaltaansa suhteessa muihin. Tällaisia esimerkkejä voisivat kai olla Rooma, Makedonia, Egypti jossain määrin ja spartalaisten legenda on elänyt tähän päivään asti vahvana. Spartalaisista luonteen piirteistä yksi selvimpiä oli historiankirjoituksen valossa ylenkatsonta muihin nähden, niinkin paljon, että jotkut ovat epäilleet spartalaisten tarun loppuneen sisäsiittoisuuteen.

No, tästä asetelmasta käsin voisi nopeasti sanoa sanasen polyteististen, monijumalaisten, uskontojen luonteesta. Lähes jokaisen uskonnon jumalat olivat omien kansojensa turvia, jotka antoivat siunauksia omille palvelijoilleen ja heiltä haettiin kirouksia vastustajille. Tähän aikaan myös luokkajako, orjuus ja kaikenlainen hierarkia kukoisti ja "kastista" toiseen meneminen oli hyvin harvinaista. Kaikki yhteiskunnassa jollain tavoin tuki sitä vallalla olevaa rakennelmaa, jota pidettiin lähes universaalina totuutena: On me - ja ne muut. On kuninkaat ja siitä alaspäin loput. Jokaisen ihmisen on kohtalo tiettyyn pisteeseen laittanut ja niin on hyvä.

Tällaiseen asetelmaan ihmiskunta oli ajautunut. Mieti sitä kansallista ylpeyttä, joka on kukoistanut jokaisessa maassa. Sitä, että ylpeyden näyttäminen oli kunnioitettavaa ja muiden kansojen sortaminen ihan aiheellista. Ruoho oli kerrankin vihreämpää oman aidan tällä puolen.

Mistä kummasta siis, ja kuka, on keksinyt säätää niin vahvat lait, jotka nimenomaan kieltävät rotuun perustuvan erottelun, kaikenlaisen muun rasismin ja syrjinnän? Ei ainakaan laeista päättävä eliitti, joka olisi syönyt oman asemansa perustan säätämällä tuollaiset lait.

En ennen paljoa ajatellut asiaa, mutta toistaiseksi nyt hieman pohtineena, en kyllä keksikään mitään muuta asiaa, mikä voisi murtaa meidän kansallisen ylpeyden, rotujen väliset kiistat ja naapurikateuden aina sisarusten välisiin riitoihin, kuin evankeliumin.

Evankeliumin sanoma vei pohjan aikoinaan kaikelta tuolta syrjinnältä ja paremmuus ajattelulta. Uskonto ei enää erotellut naisia ja miehiä toisistaan, toisin kuin polyteistisissä uskonnoissa, kristinusko ei tarjonnut rahakkaille uskoville parempaa kohtelua. Hart toteaa, että monesti uskontoja pyöritti varakas uskonnollinen eliitti ja oli sikäli syrjivää. Orjille ja naisille toki suotiin omat uskontonsa - omalla kustannuksellaan, mutta ei sukupuolta, yhteiskuntaluokkia ja asemaa saanut sotkea temppeleissäkään. Kristinusko kutsui niin maanomistajat, orjat, naiset kuin ruhtinaat saman ristin juurelle, samaan "penkkiriviin".

Kenenkään välillä ei ollut mitään eroa, ei voinut olla, ovathan kaikki Jumalan lapsia. Moni pakanakultti vihasi kristillistä juutalaisuuden "lahkoa" siksi, että armeliaisuudellaan se vetosin kansalaisiin enemmän kuin heidän hienostunut epäjumalanpalveluksensa. Keisari Julianus (Hart, 263-264) koitti luoda täysin humanistista uskontoa, joka olisi lähes identtinen kristillisyyden kanssa, köyhien avustusta ja ruoan jakoa myöten. Niin paljon kristittyjen avunannon nähtiin vaikuttavan syöttinä ja houkuttimena.

Kristinusko oli ensimmäinen uskonto, joka onnistui murtamaan ennakkoluulot, rotuvihan, jopa kansalaisylpeyden ihan periaatetasolla, kiinnittämättä niihin ensisijaista huomiota. Kristinusko oli lopulta myös syy orjuuden kieltämiseen, mutta ei ottanut sitä tehtäväkseen heti - sen fokus oli muualla. Nopea muutos orjuuden lakkauttamiselle olisi ollut mahdoton jo ympäröivän kulttuurin asenteen vuoksi. Toisaalta taas hidas periaatetasoinen muutos näkyy meidän asenteissamme orjuutta vastaan nykypäivänäkin. Muutoksen synnytti evankeliumin sanoma, ei kieltolainsäädäntö tai kauniit ajatukset ihmisyydestä.

Ennen ei ollut rikos syrjiä alempaa kastia tai lyödä toista asemansa vuoksi. Nykyisin on. Arvoista tuli lakeja ja lakimme ovat arvokkaita - eivät ihmisyyden vaan alkuperäisen periaatteen vuoksi.

Kristilliset arvot läpäisivät yhteiskunnan lopulta lainsäädännön kautta ja nykyisin jokainen pitää lähes itsestäänselvyytenä, että jokainen ihminen on samanarvoinen ja jokaiselle kuuluu ihmisarvoinen elämä ja kunnioitus. Harmi vain, että se motivaatio tämän toteuttamiseen alkaa olla hukassa ja arvojemme perusta murentuessaan vääjäämättä jättää omat arvot vaille perusteluja. Vaadimme arvoa tietylle kansalle, tietyin ehdoin. Annamme toiselle kansalle oikeuden tehdä jotain, mikä tuomitaan toisessa kansassa. Tai vaadimme oikeuksien parantamista toisille - silloin kun kuulumme "samaan palkansaaja ryhmään", tai yhteiskuntaluokkaan. Entäpä, kun vaaditaan oikeuksia heikommille, jolloin se olisi pois vahvemmilta? Niin kävi jo kerran, että yhteiskunnan sisällä tapahtui räikeä, elämän mullistanut muutos parempaan.

Miksi miusta tuntuu, että yleinen ilmapiiri on kaikesta suvaitsevaisuudesta huolimatta hyvin itsekäs, ristiriitainen ja epäselvä?

"Kaikille ihmisille samat oikeudet!" ...niin kauan kuin minun ei tarvitse luopua omastani.
"Teen kaikkeni, että tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden vastustajat hiljennetään!" ...kunhan minun arvomaailmaani ei kyseenalaisteta.

Tietynlaista sokeaa vihaa, kestämättömiä perusteluja ja emotionaalisia, paatoksellisia mielipiteenilmauksia esiintyy mediassa koko ajan enemmän ja enemmän, samoin kuin yksityisten ihmisten keskellä. Samaan aikaan kristinusko on menettänyt vaikutusvaltaansa, meidän Jumalastamme on tullut minun jumalani ja meidän uskostamme minun uskomukseni.

Onko näillä mitään tekemistä keskenään? En rohkene väittää mitään, mutta tuo kysymys nousee vääjäämättä esiin mitä enemmän luen historiaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.