Born to be Slave

Sain taannoin kunnian pitää opetus aiheesta "kutsuttu palvelemaan" Hämeenlinnan vapaakirkon seurakunnan nuortenillassa. Koska esityö on jo tehty lukuineen ja pohtimisineen niin on helppo pitkästä aikaa kyhäistä samasta setistä blogimuotoinen hajatelma.

Pohtiessani palvelemista, ensimmäisenä jouduin selventämään itselleni kysymyksen, koskeeko palveleminen kaikkia kristittyjä. Ajatus takaraivossa sanoi, että tottakai, Jeesus ei kutsunut ketään laiskottelemaan kun vieressä on avuntarvitsija, mutta Raamatusta löytyi selkeitä vastauksia tähänkin kysymykseen.

Kristittyhän voi palvella elämällään joko Jumalaa tai ihmistä. Jumalan palvelukseen voisi äkkiseltään liittää rukoilun, Raamatun lukemisen, seurakuntayhteyden ja ehtoollisen vieton, sekä evankeliumin eteenpäin viemisen kaste- ja lähetyskäskyn mukaan. Ihmistä ihminen taas voi palvella sanoin ja teoin, antamalla aikaa ja rakastamalla.

Yhtä kaikki päässäni nivoutui ajatus siitä, että loppupeleissä ihmisen palveleminen on myös Jumalan palvelemista, sillä Jumalan tahto kuuluu: (Joh 15:12-13) "Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." Jeesuksen esimerkin mukaan mekin olemme kutsuttuja tallaamaan täällä, toisia palvellen, rakastaen ja auttaen. Eihän oppilas ole opettajaansa suurempi? Jeesus pesi opetuslastensa jalat, vietti aikaa sairaiden ja syrjittyjen kanssa ja antoi henkensä lunnaiksi kaikkien - ei vain hyvien, vaan myös pahoiksi lain edessä luokiteltujen ja tuomittujen - ihmisten puolesta.

Ja niin minut, sinut - meidät kristityt - on kutsuttu tekemään.

Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin loppupuolella monin vertauksin palvelemisesta. Mt 24-25 luvuista löytyy mm. vertaus hyvästä ja huonosta palvelijasta, kymmenestä morsiusneidosta ja palvelijoille uskotuista talenteista, jota käsittelen tarkemmin (Matt 25:14-30).

Kussakin vertauksessa Jeesus käsittelee jollain tasolla "isännän työntekijöiden motivaatioita, toimintatapoja ja asenteita". Eli siis Kristuksen seuraajien edesottamuksia. Jeesus toteaa täällä, että hyvä kristitty edistää Jumalan valtakunnan työtä. Valvoo odottaen Hänen paluutaan ja on valmis toteuttamaan Jumalan tahdon omassa elämässään ja viimeisenä: Tekemään tämän kaiken hänelle uskotuilla lahjoilla. Vertaus talenteista käsittelee tätä.

Vertauksessa on monta opetusta, mutta pääpointiksi halusin nostaa Vesa Ollikaisen (TT = teologian tohtori), Kansanlähetyksen raamattuopettajan näkemyksen isännän palkitsemisen perusteista. Tässä isäntä vastaa uskollisille palvelijoilleen (Matt 25:21) "- - olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!" Kolmas palvelija ei tehnyt mitään, syytti isäntää omasta haluttomuudestaan tehdä töitä ja keksi tekosyitä toimimattomuudelleen.

Isäntä ei suinkaan palkinnut eniten hänelle omaisuutta kerryttänyttä palvelijaa eniten, vaan samalla tavoin kuin puolet vähemmän omaisuutta kerryttäneen. Palkkio oli sidoksissa palvelijan uskollisuuteen ja kaikenlisäksi isäntä oli katsonut palvelijoille tehtävät "kullekin hänen kykyjensä mukaan" (Matt 25:15b) Näin ollen kolmaskin olisi voinut menestyä jos olisi vain ryhtynyt toimeen. Miksi hän siis ei ryhtynyt mihinkään?

Itselleni tuli kaksi mahdollista syytä mieleen tähän. Ensimmäinen on tekosyyt. Niitä ihmiset ovat loistavia keksimään, eikä tätä tarvinne kauaa pohtia todetakseen minkä tahansa tekosyyn riittämättömäksi. Krysostomos selittää, mitä Paavali tarkoittaa sanoessaan, että "Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla." (Room 12:1) "Antakaa" (παριστημ) sana kreikan kielessä tarkoittaa jotain sellaista, mikä annetaan turhana pois, tarjotaan toiselle ilman vastikkeita. Samoin, kuin annat orjasi toiselle isännälle käyttöön. Sillä tavoin kristitty antaa järkevällä tavalla itsensä Jumalalle eläväksi ja mieluisaksi uhriksi.

Maallikkonakin ajatus on ilman kiemuroita selkeä: Jumala antoi ainoan Poikansa lunastamaan minut kuoleman ja synnin vallasta ristinkuolemallaan vapaaksi ja elämään ikuisesti hänen lapsenaan. Tähän minut on kasteessa kutsuttu ja liitetty. Ja ainoa järkevä tapa palvella Jumalaa, on siis tarjota hänen jo lunastamansa pelastettu ruumis ja sielu Hänen valtakuntansa työhön ja Hänen käyttöönsä.

En enää itse omista itseäni, vaan minut omistaa Hän, joka hallitsee.

Näin ollen meillä ei ole mitään tekosyitä esittää isännälle, Jumalallemme, jotka antaisivat meille luvan laistaa lahjojemme käytöstä. Laiskuutta ei voi selitellä.

Toinen mahdollinen syy on epävarmuus omista kyvyistä ja lahjoista. Riitänkö minä? Joku toinen voisi olla parempi. Tähän vertaus antaa itsessään jo lohdutuksen: "Kullekin hänen kykyjensä mukaan." (Matt 25:15b) Raamattu on pullollaan lupaksia, kuinka Jumala on hänen puolellaan, joka Häntä etsii ja Hänen valtakuntansa töitä alkaa puurtamaan. Jos vain teemme työmme Jumalan kunniaksi, on Hän varmasti sen työn siunaava ja kyllähän Jumala meidän Luojanamme tietää, mihin meidän rahkeet riittää.

Tässä voi varoa ylihengellistämistä: Jokainen ajatus joka päähämme tulee, tai tehtävä joka eteemme annetaan, ei välttämättä ole Jumalalta ja kaipaa koettelemista. Itseään ei kannata polttaa loppuun sännätessään tekemään kaikenlaista ja unohtaen sen, että Jeesuksen armontyö on lopultakin se, joka kantaa meidät kotiin. Isäntä palkitsee meidät uskollisuudesta, ei työn tehdystä määrästä.

Näin ollen voi todeta, että jokainen kristitty on kutsuttu palvelemaan ja tekemään Jumalan valtakunnan työtä. Kukin omilla lahjoillaan. Meillä on eri lahjoja, mutta liian herkästi myös eriarvoistamme lahjamme: Olisi kai hienompaa olla näkyvässä roolissa seurakunnassa, tai yhteiskunnassa, jossa työ ruokkisi kunnianhimoamme ja saisimme kaipaamaamme tunnustusta. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole, mutta sen tavoitteleminen itsessään on arveluttavaa. Tähän Kolossalaiskirjessä kuitenkin annetaan selkeät, jalat maanpinnalla pitävät raamit: "Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille." (Kol 3:23)

Meillä on ERI lahjoja, mutta ei ERIARVOISIA lahjoja. Ihmiset saattavat arvottaa toisen tehtävän tärkeämmäksi kuin toisen, mutta Jumalan valtakunnan työssä jokaista tarvitaan. Yhtälailla ylistyksen vetäjää, kuin keittiöpalvelijaa, saarnamiestä, kuin tekniikkaa ja siivoojaa. Jokainen voi kantaa kortensa kekoon oman seurakuntansa ja yhteiskunnan hyväksi.

Miten tähän kaikkeen pääsisi ilman ressiä alkuun?

Kehotan aloittamaan pienin askelin, kyselemällä missä voi olla avuksi. Jumala kyllä avaa oven sieltä, jossa pääsee puuhastelemaan ja Hänen valtakunnassaan on aina tilaa työntekijöille. Satoa on jo, mutta sadonkorjaajia liian vähän. Minua, sinua - meitä - tarvitaan tähän työhön. Tätä on valvominen: Jumalan valtakunnan työntekemistä ja sen kasvun edistämistä omilla lahjoillaan, oli ne virkkaamista tai soittamista, molempia tai jotain aivan muuta.

Aloita Jumalan palvelemisesta, niin kuin Maria, joka istahti Jeesuksen jalkojen juureen ja jätti kaiken muun. Rukoile, lue Raamattua ja etsiydy seurakuntaan. Seurakunnan työhön kasvu voi viedä aikaa, mutta se on sen väärti. Kun opetuslapset kinastelivat siitä, kuka heistä olisi Jeesusta lähinnä tulevassa valtakunnassa, Jeesus keskeyttää tämän ja toteaa Matt 20:25-26:

"Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja."

God of Promises, part2

Piti edellisen yövuoron aikana kirjoittaa ajatus siitä, mitä on olla Jumalan lapsi. Se on kuitenkin melko itsestäänselvänä otettu asia, kaunis kuva siitä, mitä on olla kristitty, mutta se pitää sisällään muutakin kuin kauniita ajatuksia.

Jos minä pyörittäisin yhtiötä , hakisin automaattisesti palkkalaisikseni pyörittämään firmaa ja hoitamaan juoksevia asioita lahjakkaita, fiksuja ja edustavia henkilöitä. Kun joku henkilö pilaisi firmani maineen tai alkaisi puhua minusta pahaa ja tuhoaisi työilmapiiriä, laittaisin hänet kilometritehtaalle huonoin paperein. "Epäonnistunut tehtävässään".

Jos taas olen perheen isä, yrittäisin kasvattaa lapsistani kunniallisesti käyttäytyviä ja (moraalisesti) oikein toimivia. Silloin kun lapseni kapinoi minun tahtoa vastaan, uhoaa kylillä kilpaa kavereiden kanssa kenen vanhemmat ovat ärsyttävimpiä ja nihkeimpiä ja aiheuttaisi riitoja kotona, en minä sanoisi hänen lapseuttaan irti. Hän on minun lapseni, koska minä olen hänen isänsä.

En voi "irtisanoa" häntä.

Jumalan yksi lupauksista, on ottaa meidät lapsikseen. Jeesuksesta sanotaan (Joh 1:12) "Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen." (Vanha käännös; "uskovat hänen nimeensä"; Jeesus [Herra pelastaa]). Paavalikin kirjoittaa Gal 4:7: "Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta."

Lapseus on vanhempien tahdosta ja toimista syntyvä asia. Jeesus antaa sen hänen nimeensä turvautuville. Me olemme kastettuina ja uskon tunnustaessamme Jumalan lapsia. Ja jos olemme lapsia olemme perillisiä, mutta mihin? Mitä lapseuden lupaus pitää sisällään?

Matt 7:9-10:"Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät."

Lapseus ei takaa meille hemmoteltua elämää. Olen aina verrannut Jumalan lapsena olemista näin:

Pikkulapsi varmasti haluaa syödä karkkia, jäätelöä ja muuta mässyä mahan täydeltä ennemmin kuin perunoita. Mutta isä tietää, että lapselle on parasta antaa kunnon ruokaa, ennen herkuttelua, sillä jälkimmäisestä seuraa vain huono olo. Hyvin yksinkertainen periaate: isä tietää paremmin.

Samoin ajattelen Jumalan kasvattavan meitä lapsinaan: Antaen meille PARASTA mitä kuvitella saattaa. Ja parempaakin. Ei aina sitä tikkunekkua, jonka haluamme hetinytmielelläänjoeilen, vaan Isä tietää paremmin.

Hän ei ole yrityspomo, joka katsoo lastaan ansioidensa perusteella ja listaa synnin toisensa eteen ja potkii lapsen ulos perheestä heti. Ei. Hän listaa kyllä synnit ja katsoo ja kertoo mitä siitä seuraa. Jokainen tietää synnin palkan olevan kuolema. Mutta Jumala tahtoo armahtaa jokaisen ja armahtaakin häneen turvautuvat. Yrityspomo potkaisee virheistä pihalle, isä etsii keinoa rakastaa, antaa anteeksi ja kasvattaa lastaan.

Lyhyesti: Lapseus on lupaus siitä, että voimme luottaa Jumalan ajattelevan meidän parastamme ja haluavan lahjoittaa sen meille, ei siksi, että ansaitsemme sen, vaan siksi, että hän haluaa olla Isämme. Omasta tahdostaan. Chesed. (Sanan sisältöä pohdin tässä blogitekstissä)

Ps. 27: 10: "Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen."

Ja kaikki tämä sisältyy lupaukseen lapseudesta. Ansioilla me parhaimmillammekin menettäisimme paikan Jumalan "yhtiössä", mutta lapsen aseman saaneena me emme ole enää palkkalistoilla palvelijoina:

Joh 15:15: "En sano teitä enää palvelijoikseni, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut."

Meillä on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1) ja saamme kutsua itseämme hänen ystävikseen, hänen lapsikseen.

Mutta lapseudenkaan perusajatus ei ole se, että saamme Jumalalta kaiken pyytämämme. Samoin kuin isät kieltävät yleensä lapselta tikkunekun nyt, heillä voi olla suurempi karkkipussi odottamassa hetken päästä. Isä ajattelee meidän parastamme, joskus yli oman ymmärryksemme.

Kaiken takana on kuitenkin suurin lupaus lapseudesta, se, että olemme perillisiä. Perillisiä Taivasten valtakuntaan, siihen valtakuntaan, jossa Jumala itse asuu meidän kanssamme, jonne Jeesus on luvannut valmistaa meille sijan ja valmistaa tien jota kulkea (Joh 3:16; 14:6). Perillisiä siihen rakkauteen, hyvään ja autuuteen, josta meillä ei vielä ole aavistustakaan. Tai on ehkä väärin sanoa "ei aavistustakaan". Jokainen kai on kokenut sen hetken elämässään, jonka ei tahtoisi koskaan loppuvan. Niin kauniin, onnellisen ja lämpimän hetken, että se lämmittää edelleen mieltä ja nostaa hymyn huulille. Siinä on ehkä vilaus, pieni palanen taivaasta.

Tämän elämän jokainen huippuhetki kuitenkin on vain pieni tikkunekku jonka perään itkemme, kun sen menetämme tai luulemme menettäneemme. Jos joskus saisin sen näkökulman, että näkisin mitä Isä näkee. Unohtaisin tikkunekun ja mielelläni, jopa nauttien, pureskelisin perunoita odotellessani sitä, mitä Isä haluaa rakkaalle lapsellensa antaa.

Child of God

Heräät. Aurinko nousee vasta, aamu on kaunis. Palvelusväkesi toivottaa iloisesti huomenta.

Ahdistaa.

He odottavat, että nouset. Käännät kasvosi heihin ja hymyilisit. Sitä he ovat odottaneet kauan. Nostat päätäsi. Palvelusväki kääntyvät pois. He eivät kestä katsoa noihin silmiin, noihin, jotka ovat nähneet niin paljon surua.

Ennen he tunsivat sinut iloisena ja leppoisana kaverina. Huumorintajuisena. Nyt he näkevät mustat silmän ympärykset, miettivät miksi et nuku rauhassa... vieläkään. Onhan siitä jo vuosia.

Hän on kuollut muille, vaan ei minulle.

Kapuat katolle ja katsot horisonttiin. Jäät siihen. Hengität raitista ilmaa. Silti se tuntuu painavalta ja raskaalta hengittää. Sinua pyydetään alas, päivän työt odottavat.

Se ei ole niin tärkeää.

Tunnit kuluvat. Päivä etenee, aurinko on ylhäällä. "Tule sisään, ettei aurinko sairastuta!" Joku tuo sinulle ruokaa.

He eivät ymmärrä.

Mitä odotan? Rakkaani juoksi kerran pois. Häntä ei mainita nimeltä tässä talossa, kylässä, minun maailmassani. 

Miksi odotan? En... voi sille mitään. Se kuuluu luonteeseeni.

Kyynelet vierivät tuttuun tapaan samoja uria joita ovat jo satoina päivinä aikaisemminkin vierineet, kostuttavat samaa kattoa, jota olet kävellyt edestakaisin lukemattomia kertoja.

Tunnit kuluvat. Aurinko laskee jo. Polttava paiste vaihtuu viileään, kosteaan ilmaan.

Käännyt lähteäksesi, katsot vielä kerran taaksesi, kuten aina. Haluat nähdä auringon viimeiset säteet maalaamassa taivaanrantaa. Pysähdyt.

Sydämesi jättää iskun välistä.

Voiko se olla...

Riennät alas, käsket palvelijasi mukaan ja lähdet juoksemaan...

Kyläläiset katsovat juoksevaa miestä. Tuo vanha, mäen harjalla asuva mies ei näytä enää välittävään mistään. "Phah!" ihmiset katsovat halveksuen, kuinka vanha mies kehtaakaan nolata itsensä.

"Hulluksi tullut, juoksee itkien ja häpäisten itsensä, palvelijat yrittävät varmaan ottaa häntä kiinni ja estää nolaamasta itseään... Myöhäistä! Nauraakin vielä?! Ihmekös tuo, jos vuodet paistattelee sateessa ja tuulessa, pakkasessa ja helteessä. Hän ei koskaan lakannut suremasta, vanha, hölmö mies."

Sen on pakko olla hän..

Juoksun tahti kiihtyy. Mies saapuu kulkurin luo: "Se on hän! SE ON HÄN!"

Kyläläiset ovat kerääntyneet katsomaan outoa jälleennäkemistä: "Tuoko? Tuonko takia mies juoksi? Varmaan ensimmäisenä nostamaan kiven ja linkoamaan sen sitä kohti."

"...vaan mitä tapahtuu, mitä hän tekee?"

Kyläläiset kerääntyvät miehen ja kulkurin ympärille: "Hän.. sinä. Annat... annatko anteeksi tuolle?" Joku sylkäisee halveksunnasta.

He eivät tiedä, he eivät ymmärrä.

Kulkuri aloittaa puhumaan: "Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan..." Kesken puheen mies kaappaa hänet syleilyyn, "...en ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi...", ja keskeyttää hänet:

"Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan!"

"Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon!"

Spotlight: Luuk 15:11-32

If God had a...

”Jos Jumalalla olisi lompakko, sinun kuvasi olisi siinä.” - Max Lucado

Ajatus Jumalasta, joka pakertelee aamusta iltaan kiireisenä isänä, on varsin kiehtova. Isän käydessä asioimassa missä tahansa, minun kuvani on siinä lompakossa, joka vähän väliä aukeaa ja sulkeutuu ja muistuttaa isää lapsestaan. Minusta.

Jos Jumalalla olisi puhelin, sinun naurusi olisi soittoäänenä.

Oma isäni sai 5 vuotta sitten lapsen äitipuoleni kanssa. Ei mennyt kauaakaan siitä, kun uusi pikkuveljeni (hän ei ole puolikas minulle) oppi nauramaan ja isäni äänitti hänen naurunsa puhelimeensa. Muuten tunteittensa kanssa jäävi isäni ei voinut näyttää ylpeämmältä esitellessään uutta soittoääntään.

Jos Jumalalla olisi kiire, se ei koskisi sinua.

Jokaisella varmaan on kokemus siitä, kuinka kiireinen ihminen tuntuu juoksevan vain ohi. Välillä kirjaimellisesti, usein se ohikävely on henkistä ja se jättää hieman paha maun suuhun. Jumala sen sijaan ei juoksisi ohi. Kiireisenä hän avatessaan lompakon ehtisi hymyillä kuvallesi ja kesken tärkeän neuvottelun vastata puhelimeen, jossa raikuu sinun naurusi, ja hänellä olisi aikaa jutella sinun kanssasi.

”Jos Jumalalla olisi jääkaappi, siinä olisi sinun piirustuksiasi.” - Max Lucado

Kiireisen päivän päätteeksi isä tulee kotiin ja nappaa voileipään tarvikkeet jääkaapista ja näkee sinun hänelle piirtämät kuvat. Ne suttuiset, värejä täynnä olevat töherrykset, jotka eivät esitä kenellekään mitään, paitsi isälle. Isä näkee sinun taitosi, yrityksesi ilmaista rakkauttasi hänelle ja hän hymyilee.

Joskus voi tuntua siltä, että Jumalalla on kiire, eikä hän vastaa. Joskus tuntuu, että Jumalalle minä en merkitse mitään ja hän ei muista minua mitenkään, enhän ole muuta kuin syntinen ja epäonnistunut. Kuitenkin pitkin päivää tämä esimerkin lapsi on tuottanut isälleen iloa. Uskon vahvasti, että Jumalasta tämä esimerkki on hyvä, mutta vajaa. Samaa sanotaan Raamatussa:

Jes 49:15 ”-- Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.”

Vaikka oma äitimme unohtaisi, Herra ei meitä unohda, ei hylkää. Kun me rukoilemme, meidän äänemme kaikuu Jumalan kännykästä ja hän esittelee sinun kuvaasi ylpeänä:

"Tämä on minun rakas lapseni."

God saw it was good

Jumala näkee kaiken, kuulee kaiken, tietää kaiken. Hän ei ole sidottu aikaan, Hän tietää kuin nykyhetken mitä oli ennen ja mitä on tulevaisuudessa, hän ON joka hetkessä läsnä. Ajalla on alku ja loppu, sitä voi mitata. Ääretöntä ei. Mieti sitä aikaa, kun mitään ei ollut, sitä hetkeä, ennen kuin Jumala sanoo "Tulkoon valo!" ja valo tuli.

Jumala on, ja Hän ajattelee. Hän suunnittelee, maalailee taideteosta mielessään. Hän suunnitteli miten hän tekisi universumin, planeetat, tähdet ja tähtirakennelmat ja kuviot, planeetat kuineen ja kaasuineen. Hän keskittyi Maahan ja piirti mielessään veden, tuulen, taivaan ja maan, eläimet ja kasvit. Silloin hän suunnitteli myös sinut.

Kun Jumala mietti sinua, hän näki siun syntymän, ensimmäiset askeleet. Sen, kun itket isäsi tai äitis perään kun hän lähtee vain töihin. Hän piirti mielessään sen kun lähdet ensimmäiselle luokalle peloissasi tai jännittyneenä, innoissasi uusista kavereista ja kokemuksista. Hän näki kouluvuodet, opiskeluajan, työt joita olet tehnyt tai tulet joskus vasta tekemään. Ja hän hymyili. Hän rakastui ajatukseen sinusta.

Jumala näki myös sen ajan, kun sinua sattuu. Kun ystävä petti viereltä, kun seurustelu päättyi tai avioliitto kariutui. Hän näki sinut hymyilemässä, aidosti ja petollisesti. Hän näki miten opit vihaamaan ja haudot kostoa, varjelet ylpeyttäsi. Jumala näki sen, että ihminen lankeaa ja joutuu eroon hänestä. Jumala näki kuinka ihminen hylkää hänet ja kääntää selkänsä ja lopulta kasvaa sukupolvi, joka ei suostu uskomaan Jumalaan, saati rakastamaan häntä.

Tämän kaiken Hän näki. Maalaus pysähtyi. Ehkä piirrot jäivät hetkeksi kesken. Jumala mietti, mihin tämä kaikki veisi? Hän tiesi, että ihminen ei koskaan löytäisi takaisin Jumalan luo. Hän tiesi, ettei vapaan tahdon saanut ihminen valitse rakkautta toiseen yli rakkauden itseensä. Luojan kaunein ajatus alkoi häilyä, Jumalan kyyneleet pyyhkivät pois maalausta.

Jumala näki kuitenkin vaihtoehdon. Hän voisi itse tulla tuohon maalaukseen. Hän näki itsensä syntyväksi seimeen, saavan vaatimattoman kasvatuksen. Hän kiertäisi kolme vuotta yhtä maan kolkkaa opettamassa ihmistä rakastamaan. Hän näki miten hänet riistettiin vaatteista, ruoskittiin ja ristiinnaulattiin. Hän koki sen tuskan, minkä hänen päätöksensä tuo. Hän hylkää ainoan Poikansa ristillä, pilkkaavien ihmisten ympäröimänä, paikkaan nimeltä Golgata, jossa kuolematon kokee kuoleman. Ihmisen synnin taakka tappaa Jumalan. Mutta tästä kuolemasta Hän nousisi ylös ja voisi lahjoittaa elämän ihmiselle, vapaana paholaisen vallasta ja synnin orjuudesta. Antaen anteeksi, maksaen ihmisten virheistä itse Hengellään.

Jumala katsoo uutta maalausta. Sen sävy on vaihtunut.

Maalauksesta, kaiken keskeltä hän löytää taas sinut.

Hän hymyilee jälleen.

Ääni rikkoo hiljaisuuden: "Tulkoon valo!"

Walk becomes a crawl...

Jes. 30:18

”Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat”

Oon käyny itte intissä pyörähtämässä, jossa näin hieman hierarkkisempaa touhua ku mitä normielämässä tottuu näkemään. Jo yhtä pykälää arvokkaampaa herroitellaan aamusta iltaan ja heitä täytyy kohdella kuin kuninkaita. Harvat johtajat pysähty leireillä nuotion äärellä juttelemaan ja kyselemään kuulumisia, mutta ne hetket olikin sitten vähän rennompia.

Ja kuten tiietään, siellä huipulla on kenraalit ja ne joilla on eniten mitaleita ja nappuloita rinnuksissa. Ne ei edes näyttäytyny meille mitättömille alokkaille, eikä kyllä Rukissakaan niitä vielä näkyny. Entäpä muut meidän "pomot"? Meidän maata johtaa presidentti, ja joitain kuningas. Jossain on suuremman armeijan kenraaleja ku mitä Suomen maasta löytyy. Voitteko kuvitella juttelevanne iltanuotiolla, tai kenties kävelyllä kaupungista toiseen, tällaisen henkilön, presidentin, kuninkaan tai kenraalin kanssa?

”…hän nousee armahtamaan teitä.”

Herrat joita täällä ei uskalleta lähestyä, kun ei tiedetä miten käyttäytyä tai olla, puhua tai mille vitseille pitää nauraa ja miten äänekkäästi, ei kuitenkaan oo mitään verrattuna Häneen, jonka Sanaa alussa on tarjolla jakeen verran. Häneen, joka loi tämän kaiken. Kuinka paljon suurempi Jumala on yhtä maallista johtajaa?

Mietin usein sitä, miten kristityn vaelluksesta puhuttaessa puhutaan horjumisesta ja kompuroinnista. ”What if stumble, what if I fall? What if I make fools of us all? Will the love continue when my walk becomes a crawl.. what if I stumble, and what if I fall?” Ja miulle tuli mielikuva Jumalasta, joka “odottaa, että voisi olla meille armollinen”. Ja se askel kun me astutaan eteenpäin ja maa pettää meidän alta, Jumala ”nousee armahtamaan meitä”. On jotenkin.. järisyttävää tajuta edes pieni osa siitä, mitä Jeesus lopulta teki meiän puolesta. Jumala tuli ihmiseksi, kohtasi ja auttoi sairaita joista muut eivät välittäneet, käveli Emmauksen tiellä kahden surevan seuraajansa kanssa, lohduttaen ja opettaen. Jumala tuli kohtaamaan ihmistä.

Oon sanaton tän äärellä. Kaikkeuden Herra odottaa lähtövalmiina valtaistuimellaan, että kun hänen rakas lapsensa horjahtaa, hän on jo ottamassa kiinni.

DC Talk: What if I Stumble

Spotlight:  Luuk 24:13-35, Ps 147, Jes 40:25-26