The Body of Christ - broken for you?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?

2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä, mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon. 

Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut. Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!

Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme esittämiin kysymyksiin. 

 --

 KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA

"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen oikeutus."

Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!

Oma ajatteluni prosessini kirkkojen olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste ja minut pitäisi kastaa uudelleen. 

Tähän argumenttiin - ja moniin samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.

Entinen baptisti James Early kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa. Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.

Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin opettaa Raamattukin:

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt 16:18)

"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt 28:20b)

"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)

Samat henkilöt, joille Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura - periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen, minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.

*Sola Scriptura = Yksin Raamattu, ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on luotettava todiste itsestään.

Alkukirkon opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen kysymys:

"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"

Tästä itseasiassa kumpuaa vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr. 13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18) ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?

Ajatuksen absurdius lyö päin näköä!

Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.

--

KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA

Jopa protestanttina sola scriptura-opin pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu - tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)

Jeesus myös sanoi perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri maailmaa.

Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja jumalanpalveluksen tavoista?

Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”, kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano, etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta, pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää, jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin: Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.

Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille: Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko – ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta. Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin ykseydessä?

Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään "oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”, josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja tutkia, miten ne selvitettiin siellä.

Tähän joku saattaisi sanoa, että on vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa, josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen, jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin

”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. 

Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. 

Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 

Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)

Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille tulkinnoille käytännöistä ja opeista.

Uskon itse, että Totuus on olemassa ja saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:

"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"

Jokainen protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille. Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:

"Jos (ja kun) Pyhä Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon - Totuuden - mukainen?"

Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit, Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.

Jokainen tunnustuskunta tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:

"Minä uskon, että nämä johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."

Jos kristitty ei tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.

Kontrastina tälle sanon huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli olemassa vain yksi kirkko!

Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:

Jos Pyhä Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan, "-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta uskoa" reformaation aikana?

Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?

Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita pohdin lisää myöhemmin.

--

Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.

Tässäkin opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat valikoituneet tietyn seulan lävitse.

Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn opit Raamatusta?

"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta, joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"

Itselleni vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden "Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan kanssa on valmis.

Crossroads

Otsikko oikeastaan määrittää tätä tekstiä hyvin paljon. Tietyllä tapaa, olin, olen, taas elämässäni tienristeyksessä. Ja se on yhtäaikaa turhauttavaa, stressaavaa ja jopa ahdistavaa, mutta toisaalta hienoa, jännittävää, etuoikeutettua ja kiitollista. Kaikinpuolin hämmentävä tilanne.

Pitkä hiljaisuus blogissani johtunee siitä, että työssäni lastensuojelussa vähemmän tuli luettua Raamattua ja hengellisiä kirjoja, jotka olisivat kirvoittaneet mitään ajatuksia. Lisäksi, tuntuu että vloggaajat ovat vieneet blogilukijat mennessään, eikä blogit enää ole sellainen juttu kuin muutama vuosi takaperin.

Mutta pitkään mietin kirjoittamista ja mietin millainen teksti sopisi blogini nimien alle. Kanssasi matkalla. Uskon - siis olen?

Tein töitä helmikuuhun asti ja lähdin Patrialle aloittamaan opintojani liikennelentäjäksi Suomen Ilmailuopiston oppilaana. Patria vastasi PPL vaiheesta (Private Pilot License).  Nyt minulla on yksityislentäjän lentolupakirja ja olen muuttanut juuri tänään Poriin Ilmailuopiston asuntolaan. Tunnelma on ristiriitainen, porukka on innoisaan, samalla jännittynyt ja ärsyyntynyt. Ja kuulun siihen joukkoon.

Patrialla lensimme pienemmillä yksimoottorisilla koneilla, tällä pääsemme lentämään ensi keväänä mittarilentoteorioiden jälkeen, jotka päättyvät joulukuussa. DA 42, Diamond.

Tässä viime vuosina on tuntunut... "Hiljaiselta" Jumalan suhteen. En ole elänyt päivittäin työssäni Jumalan lähellä ja lukenut Sanaa voidakseni tehdä työni paremmin. Lisäksi olen huomannut, että monilla elämän osa-alueilla on tullut "takapakkia" kristityn elämän(tavoissa) suhteen. Esim. kiroilu on tarttunut uudelleen ja koitan päästä siitä jälleen eroon, toisaalta se ei itseäni häiritse samalla tavoin kuin ennen. Seura tekee kaltaisekseen, en ole oikein siis viettänyt aikaani oikein.

Mutta yhtäkaikki olen saanut huomata elämässäni monen monta kertaa, että Herra johtaa askeleitani ja johdattaa, vaikka itse välillä tempoilen oikealle ja vasemmalle, ennemmin kuin katsoisin eteen ristiä kohti ja pyrkisin kaikin voimin pysymään sillä tiellä. Mieleeni tulee 2. Tim kirjeen sana: "Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää." Ja se on uskomattoman lohdullista.

En sano tässä sitä, että katsoisin oman elämäni syntitahroja, tai kehottaisin harvoja lukijoitani siihen, läpi sormien ja antaisin luvan repsahtaa, sillä "Herra kyllä armahtaa". Ei. Vaan tuhlaajapojan tavoin tajutessani oman lohduttoman tilanteeni voin juosta takaisin Herran luo ja Hän on jo kääntyessäni juoksemassa minua vastaan, vaatettamassa minua ja sanomassa maailmalle: "Tämä on minun rakas poikani. Hän oli kuollut, mutta on palannut eloon."

Se jos jokin on upeaa.

Tällaista pohdin tässä elämäntilanteessa. Kiitollisuuteni kumpuaa ennen kaikkea Herran hyvyydestä ja eräänä suurimpana osoituksena Herran huolenpidosta olen saanut elämääni upean nuoren naisen, jonka olen saanut kihlata omakseni ja jonka kanssa vietämme ensi vuonna häitä. Sen lisäksi, että olen saanut upeita uusia kavereita ja ystäviä, saanut viettää hienoja hetkiä Helsingissä elon aikana ja päässyt töistä aloittamaan liikennelentäjän opinnot, Herra on suonut minulle kumppanin. Herra on hyvä. Ja sinulla lukija, on sama Jumala. Eri polku, eri askeleet, mutta sama johdattaja. Rohkaisen luottamaan hänen haltuunsa koko elämäsi, sillä niin on hyvä (San 3:5-6).

What is God's will to a godless man?

Pitkästä aikaa pohdinpa vain, vaihteeksi homoavioliittoa, sukupuolineutraalia avioliittoa, tulevaisuudessa ehkä myöskin sellaista liittoa, joka ei rajoitu pariin. En niinkään sitä, mitä mieltä Raamattu on siitä, tai miten kirkkomme pitäisi suhtautua - mielestäni Raamattu on tässä selkeä ja kirkkomme toimii kuin Laodikean seurakunta Ilmestyskirjassa.

Pohdin sitä, miten käytännössä pitäisi suhtautua tähän. Miten itse suhtaudun tähän nyt? Ja mielelläni kommenteista lukisin (erityisesti) kristittyjen kanssavaeltajien pohdintaa, kuinka he suhtautuvat tähän asiaan.

Faktahan on, että tämä sukupuolineutraali avioliittolaki tulee menemään läpi. Olen itse sitä mieltä, että demokratiassa - joka Suomikin on - enemmistön olisi pitänyt jo voida päättää asiasta. Joka tapauksessa, tuo laki tulee menemään läpi ja minua kiinnostaa miten siihen tulisi suhtautua.

Itse olen kannassani nyt sitä mieltä, että jos (ja kun) sukupuolineutraali avioliittolaki menee läpi, keskustelu pitäisi avata muidenkin vähemmistöjen toiveiden mukaan. Esimerkiksi polyamoristeista on ollut jo juttuja lehdissä, dokumentteja ja näitä näemme TV-ohjelmissakin. Samalla tavalla sn-liitotkin nostettiin aiemmin keskusteluun, median kautta nääs. Radikaaleimmat esimerkit pätevät filosofisella tasolla, mutta käytännössä esimerkiksi eläin-ihminen liittoja tuskin ikinä tullaan sallimaan, vaikka zoofilistit tätä lähtisivätkin ajamaan. Tanskassa on jo puolue joka haluaa alentaa alaikäisyyden rajan 12 ikävuoteen, mutta vielä lait eivät ole menneet läpi, enkä usko että niitä oikeasti harkitaankaan vaikka demokratian periaatteen mukaan ne tulee pitää keskustelussa jos tarpeeksi moni on sitä mieltä.

Pitäisikö minun siis kristittynä tukea polyamoristien tavoitetta ja asettua heidän tuekseen yhteiskunnassa ja kirkon työntekijänä puolestaan keskustella heidän kanssa siitä, voisivatko he luopua tästä? Vai simppelisti vastustaa tätä ja (mahdollisesti) menettää keskusteluyhteys heihin?

Mieleeni tulee afrikkalaiset moniavioiset heimot, jonne mennessään lähetystyöntekijät eivät kritisoineet heidän kulttuuriaan, vaan kertoivat evankeliumista. Vähitellen heimo(t) luopui(vat) tavastaan naida useampia henkilöitä - heistä tuli monogamisteja. Näin uskon evankeliumin voivan vaikuttaa myös Suomessa tänään.

Olisiko kirkon korkea aika alkaa kertoa taas evankeliumia kansantajuisesti, piristää ainaista "kylläjeesuspelastaakaikki" saarnaansa myös konkreettisilla elämän vinkeillä, Jumalan mielipiteillä asioista ja kehottaa luopumaan synnistä - ei vaan nyt kerran, vaan joka päivä uudestaan ja uudestaan. Se on vaikeaa ja ainakin itse kaipaan siihen rohkaisua, muistutusta ja takapuoleen potkimista.

Anteeksi, jos nyt armon laiskistuttamien niskavillat nousevat pystyyn, mutta ainainen "Jeesus pelastaa" lässytys synnyttää laiskoja kristittyjä. Mielestäni tämän ajan yksi suurimpia vitsauksia on Paavalin esittämä kysymys: Room. 6:1 "Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi?" Ja tähän vastataan: "Ihan sama. Jeesuksen armo riittää sinulle." Ja se pistää ärsyttämään, kun asia ei ole noin mustavalkoinen.

Jeesus vastaa aina: "Mene, äläkä enää tee syntiä*." (*amartaneoo = elä synnissä, parempi käännös)

Koen siis, että voin yhteiskunnan jäsenenä toisaalta tukea polyamoristien tavoitetta saada myös nimensä lakiin ja oikeus tähän (epäpyhään kristillisestä traditiosta tarkasteltuna) avioliittoon Suomessa. Mutta kristittynä voin samaan hengenvetoon todeta, että se ei ole oikein, lapsen edun mukaista, eikä yhteiskuntaa rakentavaa liittää samaa sukupuolta oleva pari tai trio, kvartetti tai enemmän yhteen liitolla. Juridisestihan samat oikeudet tukineen, oikeutena sukunimeen tai perintöön tulisi jo heillä olla. Eri mieltä olen adoptio-oikeudesta ja avioliittokäsitteestä. Mutta jos yhteiskunta on menossa tähän suuntaan, miten voimme sen muka estää?

Nalkuttamalla laista ja siitä mikä on oikein ja väärin, saamme vastaamme evankeliumin jo kerran kuulleen sanat: "Ota hirsi omasta silmästäsi? Miksette enää kivitä huorintekijöitä? Tekopyhät, syötte veristä lihaa ja teette töitä pyhäpäivinä, ettekä pyhitä lepopäiviänne. Ja sanotte, että me olemme syntisiä."

Mitä tuohon voi vastata? Ei mitään. Jos he taas tuntisivat evankeliumin, nuo kysymykset muuttuisivat henkilökohtaisiksi. Enää tämä henkilö ei oikeuttaisi omaa lainrikkomistaan muiden rikkomisilla, vaan hakisi kanssakilpailijoita Paavalin tavoin kilvoittelemaan Jumalan mielenmukaiseen elämään. Se on juoksukisa loppuun asti, jossa kaveria ei jätetä.

Kasvatuksellisestikin psykologiassa on jo hyvin kauan tiedetty ja yleinen suuntaus kouluissamme pedagogisesti on se, että ihmistä ei motivoida kielloilla, vaan kannustaen oikeita suorituksia. Samoin äiti kasvattaisi ideaalisti lastaan, ei moittien ja kieltäen, vaan näyttäen oikean polun ja rakastaen - huolimatta siitä, että joskus astuisi harhaan ja tekisi väärin.

Nyt minusta tuntuu, että konservatiivisiipi vain nalkuttaa, kieltää ja uppiniskaisesti pakottaa niskuroivaa liberalisoituvaa kansaamme mukautumaan (demokraattisesti) aikansa eläneisiin muotteihin. Tällä emme kanna kauaa hyvää hedelmää, vaan saamme ihmiset katsomaan meitä ja meidän arvomaailmaamme ja uskomustamme nenän vartta pitkin. Näin olen ainakin kokenut monen suhtautuvan Räsäseen. Vastaavasti samat henkilöt ovat käyneet järkeviä keskusteluja minun kanssa aiheesta, leimaamatta minua ihmisvihaajaksi vaikka olen tehnyt heille selväksi, että kristittynä moinen touhu ei minun mielestäni kuulu ihmiselle.

Oikeastaan koko blogin ajatuksen voisin tiivistää näin:

Mitä Jumalan tahto on ihmiselle, jolla ei ole Jumalaa?

Missä mennään, kun olemme jälkikristillinen yhteiskunta jolla näennäisesti on Jumala, mutta jota kansa ei tunne?

Miksi siis hakata päätä seinään menetetyn asian kohdalla, eikä vaihtaa puheenaihetta seuraavaan?

"Alussa Jumala loi taivaan ja maan..."

Born to be Slave

Sain taannoin kunnian pitää opetus aiheesta "kutsuttu palvelemaan" Hämeenlinnan vapaakirkon seurakunnan nuortenillassa. Koska esityö on jo tehty lukuineen ja pohtimisineen niin on helppo pitkästä aikaa kyhäistä samasta setistä blogimuotoinen hajatelma.

Pohtiessani palvelemista, ensimmäisenä jouduin selventämään itselleni kysymyksen, koskeeko palveleminen kaikkia kristittyjä. Ajatus takaraivossa sanoi, että tottakai, Jeesus ei kutsunut ketään laiskottelemaan kun vieressä on avuntarvitsija, mutta Raamatusta löytyi selkeitä vastauksia tähänkin kysymykseen.

Kristittyhän voi palvella elämällään joko Jumalaa tai ihmistä. Jumalan palvelukseen voisi äkkiseltään liittää rukoilun, Raamatun lukemisen, seurakuntayhteyden ja ehtoollisen vieton, sekä evankeliumin eteenpäin viemisen kaste- ja lähetyskäskyn mukaan. Ihmistä ihminen taas voi palvella sanoin ja teoin, antamalla aikaa ja rakastamalla.

Yhtä kaikki päässäni nivoutui ajatus siitä, että loppupeleissä ihmisen palveleminen on myös Jumalan palvelemista, sillä Jumalan tahto kuuluu: (Joh 15:12-13) "Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." Jeesuksen esimerkin mukaan mekin olemme kutsuttuja tallaamaan täällä, toisia palvellen, rakastaen ja auttaen. Eihän oppilas ole opettajaansa suurempi? Jeesus pesi opetuslastensa jalat, vietti aikaa sairaiden ja syrjittyjen kanssa ja antoi henkensä lunnaiksi kaikkien - ei vain hyvien, vaan myös pahoiksi lain edessä luokiteltujen ja tuomittujen - ihmisten puolesta.

Ja niin minut, sinut - meidät kristityt - on kutsuttu tekemään.

Jeesus puhuu Matteuksen evankeliumin loppupuolella monin vertauksin palvelemisesta. Mt 24-25 luvuista löytyy mm. vertaus hyvästä ja huonosta palvelijasta, kymmenestä morsiusneidosta ja palvelijoille uskotuista talenteista, jota käsittelen tarkemmin (Matt 25:14-30).

Kussakin vertauksessa Jeesus käsittelee jollain tasolla "isännän työntekijöiden motivaatioita, toimintatapoja ja asenteita". Eli siis Kristuksen seuraajien edesottamuksia. Jeesus toteaa täällä, että hyvä kristitty edistää Jumalan valtakunnan työtä. Valvoo odottaen Hänen paluutaan ja on valmis toteuttamaan Jumalan tahdon omassa elämässään ja viimeisenä: Tekemään tämän kaiken hänelle uskotuilla lahjoilla. Vertaus talenteista käsittelee tätä.

Vertauksessa on monta opetusta, mutta pääpointiksi halusin nostaa Vesa Ollikaisen (TT = teologian tohtori), Kansanlähetyksen raamattuopettajan näkemyksen isännän palkitsemisen perusteista. Tässä isäntä vastaa uskollisille palvelijoilleen (Matt 25:21) "- - olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!" Kolmas palvelija ei tehnyt mitään, syytti isäntää omasta haluttomuudestaan tehdä töitä ja keksi tekosyitä toimimattomuudelleen.

Isäntä ei suinkaan palkinnut eniten hänelle omaisuutta kerryttänyttä palvelijaa eniten, vaan samalla tavoin kuin puolet vähemmän omaisuutta kerryttäneen. Palkkio oli sidoksissa palvelijan uskollisuuteen ja kaikenlisäksi isäntä oli katsonut palvelijoille tehtävät "kullekin hänen kykyjensä mukaan" (Matt 25:15b) Näin ollen kolmaskin olisi voinut menestyä jos olisi vain ryhtynyt toimeen. Miksi hän siis ei ryhtynyt mihinkään?

Itselleni tuli kaksi mahdollista syytä mieleen tähän. Ensimmäinen on tekosyyt. Niitä ihmiset ovat loistavia keksimään, eikä tätä tarvinne kauaa pohtia todetakseen minkä tahansa tekosyyn riittämättömäksi. Krysostomos selittää, mitä Paavali tarkoittaa sanoessaan, että "Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla." (Room 12:1) "Antakaa" (παριστημ) sana kreikan kielessä tarkoittaa jotain sellaista, mikä annetaan turhana pois, tarjotaan toiselle ilman vastikkeita. Samoin, kuin annat orjasi toiselle isännälle käyttöön. Sillä tavoin kristitty antaa järkevällä tavalla itsensä Jumalalle eläväksi ja mieluisaksi uhriksi.

Maallikkonakin ajatus on ilman kiemuroita selkeä: Jumala antoi ainoan Poikansa lunastamaan minut kuoleman ja synnin vallasta ristinkuolemallaan vapaaksi ja elämään ikuisesti hänen lapsenaan. Tähän minut on kasteessa kutsuttu ja liitetty. Ja ainoa järkevä tapa palvella Jumalaa, on siis tarjota hänen jo lunastamansa pelastettu ruumis ja sielu Hänen valtakuntansa työhön ja Hänen käyttöönsä.

En enää itse omista itseäni, vaan minut omistaa Hän, joka hallitsee.

Näin ollen meillä ei ole mitään tekosyitä esittää isännälle, Jumalallemme, jotka antaisivat meille luvan laistaa lahjojemme käytöstä. Laiskuutta ei voi selitellä.

Toinen mahdollinen syy on epävarmuus omista kyvyistä ja lahjoista. Riitänkö minä? Joku toinen voisi olla parempi. Tähän vertaus antaa itsessään jo lohdutuksen: "Kullekin hänen kykyjensä mukaan." (Matt 25:15b) Raamattu on pullollaan lupaksia, kuinka Jumala on hänen puolellaan, joka Häntä etsii ja Hänen valtakuntansa töitä alkaa puurtamaan. Jos vain teemme työmme Jumalan kunniaksi, on Hän varmasti sen työn siunaava ja kyllähän Jumala meidän Luojanamme tietää, mihin meidän rahkeet riittää.

Tässä voi varoa ylihengellistämistä: Jokainen ajatus joka päähämme tulee, tai tehtävä joka eteemme annetaan, ei välttämättä ole Jumalalta ja kaipaa koettelemista. Itseään ei kannata polttaa loppuun sännätessään tekemään kaikenlaista ja unohtaen sen, että Jeesuksen armontyö on lopultakin se, joka kantaa meidät kotiin. Isäntä palkitsee meidät uskollisuudesta, ei työn tehdystä määrästä.

Näin ollen voi todeta, että jokainen kristitty on kutsuttu palvelemaan ja tekemään Jumalan valtakunnan työtä. Kukin omilla lahjoillaan. Meillä on eri lahjoja, mutta liian herkästi myös eriarvoistamme lahjamme: Olisi kai hienompaa olla näkyvässä roolissa seurakunnassa, tai yhteiskunnassa, jossa työ ruokkisi kunnianhimoamme ja saisimme kaipaamaamme tunnustusta. Ei siinä sinänsä mitään väärää ole, mutta sen tavoitteleminen itsessään on arveluttavaa. Tähän Kolossalaiskirjessä kuitenkin annetaan selkeät, jalat maanpinnalla pitävät raamit: "Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille." (Kol 3:23)

Meillä on ERI lahjoja, mutta ei ERIARVOISIA lahjoja. Ihmiset saattavat arvottaa toisen tehtävän tärkeämmäksi kuin toisen, mutta Jumalan valtakunnan työssä jokaista tarvitaan. Yhtälailla ylistyksen vetäjää, kuin keittiöpalvelijaa, saarnamiestä, kuin tekniikkaa ja siivoojaa. Jokainen voi kantaa kortensa kekoon oman seurakuntansa ja yhteiskunnan hyväksi.

Miten tähän kaikkeen pääsisi ilman ressiä alkuun?

Kehotan aloittamaan pienin askelin, kyselemällä missä voi olla avuksi. Jumala kyllä avaa oven sieltä, jossa pääsee puuhastelemaan ja Hänen valtakunnassaan on aina tilaa työntekijöille. Satoa on jo, mutta sadonkorjaajia liian vähän. Minua, sinua - meitä - tarvitaan tähän työhön. Tätä on valvominen: Jumalan valtakunnan työntekemistä ja sen kasvun edistämistä omilla lahjoillaan, oli ne virkkaamista tai soittamista, molempia tai jotain aivan muuta.

Aloita Jumalan palvelemisesta, niin kuin Maria, joka istahti Jeesuksen jalkojen juureen ja jätti kaiken muun. Rukoile, lue Raamattua ja etsiydy seurakuntaan. Seurakunnan työhön kasvu voi viedä aikaa, mutta se on sen väärti. Kun opetuslapset kinastelivat siitä, kuka heistä olisi Jeesusta lähinnä tulevassa valtakunnassa, Jeesus keskeyttää tämän ja toteaa Matt 20:25-26:

"Niin ei saa olla teidän keskuudessanne. Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija, ja joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja."

Coffee table conversation: Sanctification

"Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa." Hepr 12:14

Minulla on ortodoksi kämppis ja mielenkiintoisia keskusteluja syntyy vähän väliä. Ortodoksinen kirkko kun omaa katkeamattoman ja kupruttoman jatkumon apostolisessa suksessiossa ja tradition, joka on vertaansa vailla. Me protestantithan omaamme kupruisemman suksession, joista ensimmäinen tuli kun yhtenäinen kirkko jakaantui kahtia katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, ja toinen kun protestantismi irtosi katolisesta kirkosta. Siinä on jo pari kohtaa, joissa on ehtinyt erilainen teologia saanut jalansijaa.

Mutta pyhitys. Mitä se on ja miksi "ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa"? En pitkään aikaan lukenut teologisia opuksia, mutta pohtinut ja keskustellut termistöstä paljon kämppikseni kanssa. On ollut mielenkiintoista huomata luterilaisen ja ortodoksisen kirkon käsitteissä suuria eroja, vaikka puhumme samoilla sanoilla.

Luterilainen käsitys lähtee autuaasta vaihtokaupasta: Minä olen syntinen, Kristus on vanhurskas ja Kristus lahjoittaa vanhurskautensa minulle ja minä saan jättää syntini hänelle. Näin minä saan vanhurskauden osakseni ja olen "Jumalalle kelpaava", vanhurskas.

Ortodoksi ajattelee hieman toisin, näin olen ymmärtänyt. Lähdetään toisesta suunnasta: Jumalalle kelpaava on vanhurskas. Kun ihminen saa jättää syntinsä Jeesukselle, hän tulee vanhurskauden piiriin, mutta ei muutu kerralla vanhurskaaksi, sillä kuvittelepa itsesi tällä hetkellä Jumalan eteen: Oletko vanhurskas, kestätkö Jumalan Pyhyyden läsnäolon?

Käsitykseni mukaan, luterilaiset pohtivat ihmisen olevan "joko-tai" tyylisesti; Yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas. Joko me olemme kokonaan vanhurskaita Kristuksessa ja ajassa jo pelastettuja, mutta silti synnin riivaamia, tai sitten olemme toivottamasti vain syntisiä, eikä muuta vaihtoehtoa ole. Tämä "joko-tai" asetelma on siis minun mielestäni suhteessa ortodoksiseen termistöön.

Kämppistäni vapaasti ja ilman sitaatteja lainaten sujuvasti tekstiin, ortodoksit ajattelevat uudelleen syntymisen, tapahtui se aikuisiällä tai lapsena kasteessa, olevan pyhityksen ensiaskel. Tämä pyhitys elämä on simppelisti kristityn normaalia elämää. Siinä ihminen lukee Raamattua, käy ehtoollisella, seurakunnassa ja rukoilee (siis uskon hoitamista). Pyhitys on matka kohti vanhurskautumista, päämääränämme siis on "Kristuksen kaltaisuus", "olla täydellisiä, niin kuin Taivaallinen Isämmekin on". Jos vanhurskaus nähdään tuona, silloin ihminen ei ole vanhurskas nyt, vaan vanhurskaus on määränpäässä oleva olotila.

Pyhitys itsessään ei hirveästi ole kolahtanut minulle luterilaisena. En ole saanut pahemmin selvää siitä, mitä se on tai mitä siinä tapahtuu. Olen käsittänyt mysteerisesti, että pyhitys on sitä, kun Kristus minun Vapahtajanani antaa syntini anteeksi ja tekee minusta vanhurskaan - siis olen nähnyt kuitenkin, että pyhitys on tie vanhurskauteen. Mutta olen nähnyt sen tapahtuvan mystisesti kuin sekunnissa, sillä hetkellä kun syön ehtoollisleivän, tunnustan syntini, kun minut kastettiin tai kun "tulin uskoon", jos sitä termiä voi käyttää.

Käytännössä olen taipuvainen nykyisin pitämään ortodoksisesta tavasta ajatella vanhurskautta ja pyhitystä, kristityn elämän vaelluksena kohti täydellisyyttä. Se kuulostaa loogisemmalta, eikä pois sulje luterilaistakaan käsitystä pyhityksen kokemisesta, sillä onhan jokainen edellä mainitsemani palanen osa kristityn elämää ja kulkua Kristuksen kanssa. Toisaalta tähän voi vetää myös "faith and action", uskon ja siitä kumpuavat teot, mukaan ja sanoa, että näin ollen pyhitys olisi jotain, mitä ihminen tekee. Ehkä se onkin? "Usko ilman tekoja on kuollut" ja uskon elämästä puhuttaessa Raamattu mainitsee aina itseään uhrautuvan käyttäytymismallin muiden hyväksi. Pyhitykseen kuuluu siis kristityn elämän tyyli - voimme kumartaa kerralla vain yhteen suuntaan ja pyllistää lopuille.

Pyhitys ei kuitenkaan koskaan vie meitä vanhurskauteen asti - sinne meidät vie vain ja ainoastaan Kristus ja hänen ristinkuolemansa meidän syntiemme puolesta. Se on fakta, josta olimme kämppiksemme kanssa samaa mieltä, vaikka luterilainenminäni hieman pohtikin tätä tekojen merkitystä suhteessa vanhurskauteen: Miten voin tekemällä (uskon elämän hoito, pyhitys) tulla vanhurskaammaksi (Jumalalle kelpaavammaksi)? Eroksi totesin lopulta sen, että käsitän vanhurskauden "joko-tai" tyylisesti. Ortodoksi näkee vanhurskauden päämääränä ja kasvuna, ei välittömänä transformaationa niin kuin luterilainen.

Ehkä luterilainen käsitys on sama, mutta eri termein? En tiedä, kun en ole siitä kuullut koostetusti paljonkaan opetusta ja opetus jota olen kuullut aiheesta, sivuaa pyhitystä, mutta keskittyy aina siihen "joko-tai" osuuteen, kuinka syntinen on nyt vanhurskas Kristuksessa. Olen tuosta kyllä edelleen sitä mieltä, että olen jo nyt Kristuksessa vanhurskas, Jumalalle kelpaava, koska siksihän Kristus kuoli, että me syntiset voisimme palata Isän luo.

Ollako vai eikö olla, en tiedä, sanoi Hamletti. Onko niin, että nämä käsitykset voisivat elää rinnan, vai onko toinen poissulkeva toisen? Ainakin luterilainen dogmi tästä tuntuu poissulkevalta "vanhurskas" käsitteen kohdalla. Toisaalta, en näe estettä ymmärtää luterilaista käsitystä vain pelkistyksenä tästä pyhityksestä kohti vanhurskautta, sillä sitähän tämä kristityn elämä loogisesti on: Uskon elämän hoitamista, pyrkimystä kohti oikeaa elämää ja toteuttaa lähimmäisen rakkautta Herraa palvellen. (Room 12).

"Luv is a verb", kuten DC Talk laulaa ja John Mayer komppaa myös: "Love is a verb"

Valuable laws

Suvaitsevaisuus, rasismi, -fobia loppuiset sanat, syrjintä... Luin/luen artikkelia Israel, the un apartheid state - a comparison with Australia, ja popsahti mieleeni David B. Hartin kirjoittamista ajatuksista pohtia tätä kansojen välistä selkkaushommaa.

"Israelilla on vahvat syrjinnän kieltävät lait, jotka kieltävät syrjinnän rodun, uskonnon, kansalaisuuden, alkuperäisen kotimaan, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, poliittisten näkemysten, henkilökohtaisen statuksen tai vanhemmuuden perusteella monessa eri kontekstissa. Israelin laki myös kieltää yllytyksen rasismiin." (oma suomennos)

Mistä se johtuu ja miksi nykyisin em. artikkelin mukaan (lähes) joka maassa on vahva lainsäädäntö aiheesta? Mihin on kadonnut humanistinen ajatus itsestäänselvästä tasa-arvosta?

Jokainen tietänee historiasta, kuinka tarkkoja ennen oltiin maiden rajoista ja historian tunneilta saa myös sen käsityksen, että jokainen kansa antiikissa piti jollain tapaa itseään jotenkin parempana kuin toiset; toiset jopa niin paljon, että aivopesivät muut kansat uskomaan omaan ylivaltaansa suhteessa muihin. Tällaisia esimerkkejä voisivat kai olla Rooma, Makedonia, Egypti jossain määrin ja spartalaisten legenda on elänyt tähän päivään asti vahvana. Spartalaisista luonteen piirteistä yksi selvimpiä oli historiankirjoituksen valossa ylenkatsonta muihin nähden, niinkin paljon, että jotkut ovat epäilleet spartalaisten tarun loppuneen sisäsiittoisuuteen.

No, tästä asetelmasta käsin voisi nopeasti sanoa sanasen polyteististen, monijumalaisten, uskontojen luonteesta. Lähes jokaisen uskonnon jumalat olivat omien kansojensa turvia, jotka antoivat siunauksia omille palvelijoilleen ja heiltä haettiin kirouksia vastustajille. Tähän aikaan myös luokkajako, orjuus ja kaikenlainen hierarkia kukoisti ja "kastista" toiseen meneminen oli hyvin harvinaista. Kaikki yhteiskunnassa jollain tavoin tuki sitä vallalla olevaa rakennelmaa, jota pidettiin lähes universaalina totuutena: On me - ja ne muut. On kuninkaat ja siitä alaspäin loput. Jokaisen ihmisen on kohtalo tiettyyn pisteeseen laittanut ja niin on hyvä.

Tällaiseen asetelmaan ihmiskunta oli ajautunut. Mieti sitä kansallista ylpeyttä, joka on kukoistanut jokaisessa maassa. Sitä, että ylpeyden näyttäminen oli kunnioitettavaa ja muiden kansojen sortaminen ihan aiheellista. Ruoho oli kerrankin vihreämpää oman aidan tällä puolen.

Mistä kummasta siis, ja kuka, on keksinyt säätää niin vahvat lait, jotka nimenomaan kieltävät rotuun perustuvan erottelun, kaikenlaisen muun rasismin ja syrjinnän? Ei ainakaan laeista päättävä eliitti, joka olisi syönyt oman asemansa perustan säätämällä tuollaiset lait.

En ennen paljoa ajatellut asiaa, mutta toistaiseksi nyt hieman pohtineena, en kyllä keksikään mitään muuta asiaa, mikä voisi murtaa meidän kansallisen ylpeyden, rotujen väliset kiistat ja naapurikateuden aina sisarusten välisiin riitoihin, kuin evankeliumin.

Evankeliumin sanoma vei pohjan aikoinaan kaikelta tuolta syrjinnältä ja paremmuus ajattelulta. Uskonto ei enää erotellut naisia ja miehiä toisistaan, toisin kuin polyteistisissä uskonnoissa, kristinusko ei tarjonnut rahakkaille uskoville parempaa kohtelua. Hart toteaa, että monesti uskontoja pyöritti varakas uskonnollinen eliitti ja oli sikäli syrjivää. Orjille ja naisille toki suotiin omat uskontonsa - omalla kustannuksellaan, mutta ei sukupuolta, yhteiskuntaluokkia ja asemaa saanut sotkea temppeleissäkään. Kristinusko kutsui niin maanomistajat, orjat, naiset kuin ruhtinaat saman ristin juurelle, samaan "penkkiriviin".

Kenenkään välillä ei ollut mitään eroa, ei voinut olla, ovathan kaikki Jumalan lapsia. Moni pakanakultti vihasi kristillistä juutalaisuuden "lahkoa" siksi, että armeliaisuudellaan se vetosin kansalaisiin enemmän kuin heidän hienostunut epäjumalanpalveluksensa. Keisari Julianus (Hart, 263-264) koitti luoda täysin humanistista uskontoa, joka olisi lähes identtinen kristillisyyden kanssa, köyhien avustusta ja ruoan jakoa myöten. Niin paljon kristittyjen avunannon nähtiin vaikuttavan syöttinä ja houkuttimena.

Kristinusko oli ensimmäinen uskonto, joka onnistui murtamaan ennakkoluulot, rotuvihan, jopa kansalaisylpeyden ihan periaatetasolla, kiinnittämättä niihin ensisijaista huomiota. Kristinusko oli lopulta myös syy orjuuden kieltämiseen, mutta ei ottanut sitä tehtäväkseen heti - sen fokus oli muualla. Nopea muutos orjuuden lakkauttamiselle olisi ollut mahdoton jo ympäröivän kulttuurin asenteen vuoksi. Toisaalta taas hidas periaatetasoinen muutos näkyy meidän asenteissamme orjuutta vastaan nykypäivänäkin. Muutoksen synnytti evankeliumin sanoma, ei kieltolainsäädäntö tai kauniit ajatukset ihmisyydestä.

Ennen ei ollut rikos syrjiä alempaa kastia tai lyödä toista asemansa vuoksi. Nykyisin on. Arvoista tuli lakeja ja lakimme ovat arvokkaita - eivät ihmisyyden vaan alkuperäisen periaatteen vuoksi.

Kristilliset arvot läpäisivät yhteiskunnan lopulta lainsäädännön kautta ja nykyisin jokainen pitää lähes itsestäänselvyytenä, että jokainen ihminen on samanarvoinen ja jokaiselle kuuluu ihmisarvoinen elämä ja kunnioitus. Harmi vain, että se motivaatio tämän toteuttamiseen alkaa olla hukassa ja arvojemme perusta murentuessaan vääjäämättä jättää omat arvot vaille perusteluja. Vaadimme arvoa tietylle kansalle, tietyin ehdoin. Annamme toiselle kansalle oikeuden tehdä jotain, mikä tuomitaan toisessa kansassa. Tai vaadimme oikeuksien parantamista toisille - silloin kun kuulumme "samaan palkansaaja ryhmään", tai yhteiskuntaluokkaan. Entäpä, kun vaaditaan oikeuksia heikommille, jolloin se olisi pois vahvemmilta? Niin kävi jo kerran, että yhteiskunnan sisällä tapahtui räikeä, elämän mullistanut muutos parempaan.

Miksi miusta tuntuu, että yleinen ilmapiiri on kaikesta suvaitsevaisuudesta huolimatta hyvin itsekäs, ristiriitainen ja epäselvä?

"Kaikille ihmisille samat oikeudet!" ...niin kauan kuin minun ei tarvitse luopua omastani.
"Teen kaikkeni, että tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden vastustajat hiljennetään!" ...kunhan minun arvomaailmaani ei kyseenalaisteta.

Tietynlaista sokeaa vihaa, kestämättömiä perusteluja ja emotionaalisia, paatoksellisia mielipiteenilmauksia esiintyy mediassa koko ajan enemmän ja enemmän, samoin kuin yksityisten ihmisten keskellä. Samaan aikaan kristinusko on menettänyt vaikutusvaltaansa, meidän Jumalastamme on tullut minun jumalani ja meidän uskostamme minun uskomukseni.

Onko näillä mitään tekemistä keskenään? En rohkene väittää mitään, mutta tuo kysymys nousee vääjäämättä esiin mitä enemmän luen historiaa.

Scarred or scared?

Tänään lukiessani TJ psalmia kaverin kanssa tarttui ajatus päähän suhtautumisestani Jumalaan silloin, kun tuntuu että Hän on kaukana, niin sanotusti kääntäneenä selkänsä minulle.

Kun mietin taaksepäin elämääni ja hetkiä, jolloin olen joutunut koville elämässäni ja kohdannut ylitsepääsemättömiltä tuntuvia tilanteita, voin karkeasti erottaa kaksi tapaa, jotka eivät täysin poissulje toisiaan, mutta toisen enetessä toinen vääjäämättä pienenee.

Ensimmäinen tapani reagoida on "Miksi?"

Miksi Herra sallii tämän tapahtuvan minulle? Mieleeni hiipii silloin epäilys. Onko Hän sittenkään hyvä, voiko Hän olla, jos tällaista tapahtuu muillekin ihmisille jatkuvasti? Minä haavoitun, minuun sattuu ja syntyy arpia. Kysymyksiä on kymmeniä, vastauksia ei ole. Tai on, mutta ne eivät kelpaa. Vastaukset tuntuvat teennäisiltä, mitäänsanomattomilta. Toisaalta ymmärrän "Herran tiet ovat korkeammat kuin meidän" vastauksen oikeaksi, mutta se ei tunnu siltä. Turhan lennokkaat suunnitelmat minulle, voisi olla helpompaakin.

Toinen tapa jolla kohtaan tilanteet on "Missä?"

Missä olet, Herra? Kysymyksen taustalla ei ole enää epäilys, vaan pieni pelko. Luimme Psalmia 30 ja siellä vanhan käännöksen mukaan kyseinen herättelevä jae kuuluu näin: "Mutta kun sinä kätkit kasvosi, niin minä peljästyin." Psalmin kirjottajan tavoin uhkun intoa, etten koskaan horju kun minulla menee hyvin, mutta kun Herra kätkee kasvonsa minulta enkä tunne Häntä lähelläni, minä hätäännyn.

Ensimmäinen reaktio tapa on kuin murrosikäisen, kiukuttelua, kyseenalaistamista, "kyllä minä hoitaisin hommat paremmin" -asennetta. Syyn tivaamista huonoon ratkaisuun, mutta sitä syytä harvoin saa tietää, jolloin kiukuttelu jatkuu ja jatkuu.

Seuraava huomio olikin kullan arvoinen. Toinen reaktio tapa on pienen vauvan reaktio vanhemman läsnäolon häviämiseen: Hätä. Missä Hän on? Pelko siitä, ettei isä tulekaan takaisin. Hätä on aitoa hätää, tuskaakin jopa, mutta ei koskaan kyseenalaistavaa niin kuin "miksi" kysymykset.

"Jeesus sanoi: 'Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.

Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.'"

(Matt 19:14)

"'Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi,

te ette pääse taivasten valtakuntaan.'"

(Matt 18:3)

Mitä pidemmän taipaleen olen kulkenut vaikeuksien läpi niin, että Herra on johdattanut ja auttanut eteenpäin, sitä enemmän olen huomannut kyseleväni: "Missä?" Täysin ei "miksi" -kysymyksetkään ole loppuneet, mutta pikkuhiljaa kai "kasvan pieneksi" - riippuvaisemmaksi Isästä.

Haavoitun ja hätäännyn molempia edelleen. Eikä se ole pelastavan uskon mittari hätäännytkö enemmän vai haavoitutko hetkeksi. Pohdin tässä vain oman elämäni huomioita. Ehkä kuitenkin se on jokaisessa kristityssä vääjäämättä tapahtuva muutos, Pyhän Hengen työtä meissä, sitä hyvää hedelmää. Se keino, jolla Jumala pitää kiinni meistä..? Kenties. Pikkuhiljaa luovumme kysymyksistä ja selitysten vaatimisesta ja keskitämme voimamme siihen, joka on aina auttanut: Hätääntyneeseen huutoon, jonka vain paimen kuulee.

"Huuda minua avuksi hädän päivänä!

Minä pelastan sinut."

(Ps 50:15)

Sweet and sour

Itsehillintä. Jotain niin vaikeaa. Laitappa koiranpennun eteen makkaransiivu ja koita sanoa sille, että älä syö, ei vielä, vasta kohta. Niin kuin sitä kiinnostaisi pidätellä haluansa. Itsehillinnän lajeista oman puheen hillitseminen tuntuisi olevan vaikeinta. Jokaisella tuntuu olevan oikeus sanoa mitä haluaa, miten haluaa ja juuri silloin kun tunteet on kuumimmillaan.

Kielen hillintä on taitolaji. Etenkin armeijassa olen saanut kuulla kanssa kristityiltä esimerkiksi kiroilusta, että: "En mä voi sille mitään, se tarttuu." Silti Raamatussa on vakava kehoitus, että samasta lähteestä ei voi lähteä makeaa ja karvasta vettä, samoin ei samasta kielestä voi lähteä siunaus ja kirous. (Jaak 3:9-11)

Sananlaskuissa on myös mielipiteitä kielen taltuttamisesta. Liika puhe voi esimerkiksi aiheuttaa ongelmia. Olen huomannut syyllistyväni itsekin pieniin valkoisiin valheisiin, joilla jutuista saa paljon hauskempia tai mielenkiintoisempia. Suurin osa jutuista kuitenkin on niin pieniä, että liioittelu asiassa ei ole vahingollista kellekään - varsinkin jos se nolo asia kohdistuu itseeni jota sävytän korusanoilla kerronnan ohessa.

San 10:19: "Paljossa puheessa vaanii synti, viisas se, joka kielensä hillitsee."
San 13:3: "Joka hillitsee kielensä, turvaa henkensä, suupaltti kulkee turmioon."

Entäs sitten kun se puhe on jostain toisesta? Ihminen tuntuu harrastavan liian puheen ohessa myös juoruilua aika ajoin. Jokainen kai tietää ilmiön "rikkinäisestä puhelimesta", jossa alkuperäinen lause muuttuu täysin toisenlaiseksi kulkiessaan ihmiseltä toiselle. Liiassa puheessa vaanii synti, viaton vahinko voi muuttua puheessa tahalliseksi vahingonteoksi ja pilata jonkun maineen. Sama "ohi suun" puhuminen voi iskeä myös omaan nilkkaan, maine juoruilijana tai tarinan keksijänä ei tuo suurta uskottavuutta ja luotettavuutta itselle.

Itsehillintä.

Itselläni on tilanne, jossa on niin paljon asioita joita haluaisin sanoa, "go with the flow"... mutta. Taas se mutta, se on parissa aikaisemmassakin blogitekstissä esiintynyt, klassinen mutta.

Esimerkiksi nyt intissä, täällä helposti kyllä kiroilu tarttuu - pakko myöntää. Toistaiseksi olen pystynyt sitä vastustamaan, mutta muutama kaveri joista mainitsin ei. Olisi helpompi tuossakin tilanteessa antaa vain olla ja mennä, sulautua siihen sadattelevaan massaan ja lähteä heittämään samaa läppää kuin kaikki muutkin.

Vaan kristityn olisi hyvä, Martti Luther saattaisi sanoa jopa pitäisi, pyrkiä hillitsemään kielensä ja toimimaan oikein kaikista haluista huolimatta. Tuota "pakonomaista" tiettyyn muottiin käytöksen tunkemista ei vain nykykirkossa mielellään sanota ääneen. Lainaan siis Tunnustuskirjoja:

"Edelleen meikäläiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto." (Tunnustuskirjat, Augsburgin tunnustus, XX - Usko ja hyvät teot)

Käänteisesti, kristittynä koen, en vaatimuksena lainomaisesti, vaan luonnollisesti nousevana arvona, että olisi hyvä aika ajoin puhua hyvää. Jotkin tutkimukset esittävät jopa matemaattista kaavaa hyvän puhumiselle: 1 negatiivista asiaa kohti saa sanoa 10 positiivista, jotta vaikutus persoonan kehitykseen olisi suotuisa. Mutta joskus on vain vaikeaa saada sanotuksi toiselle niitä hyviä asioita, on jotenkin luonnollisempaa kettuilla.

Silloin kun olisi hyvä kertoa rakastavansa häntä, en saa avatuksi suutani. Kun haluaisin sanoa hyvää huomenta ja kiittää häntä vain siitä, että hän on... en sitä saa sanotuksi. Tai, kun joku muisto saa minut hymyilemään ja kokemaan spontaania iloa ja onnea, voisin kertoa siitä kiitoksen henkilölle, jonka kanssa koin sen hetken. Joskus en voi sanoa sitä, joskus en vain saa sanotuksi.

Onnekseni ja lohdukseni (ja ehkä muillekin) voinen todeta, että henkilöt jotka ovat minulle rakkaita, kyllä tietävät sen sanomattakin. Kielen hillintä, toisaalta myös kielen taivuttaminen omaan tahtoon, kurinalaiseksi, on vaikeaa. Siitä kuitenkin lähtee moni asia paremmaksi.

Tällaisia ajatuksia tänä iltana, kun turhauttaa.

music: F.R. David - Words don't come easy

Wannabe patient already

Kärsivällisyys.

Se hyveistä ehkä hankalin saavuttaa, koska ainakin itse haluaisin olla kärsivällinen jo nyt. Kun ei vain malta odottaa sitä hetkeä, että olisi kärsivällinen, mutta heti kun lopettaisin sen odottamisen, minusta tulisi sellainen.

Ähh.

Mieti hetki jotain asiaa, jonka haluaisit kovasti saavuttaa. Joku hetki, johon haluaisit juosta, tai jokin asia, jonka haluaisit saada - mutta juuri nyt, syystä tai kolmannesta, et vain voi. Ja sitten tulee se tyyppi, jolla on elämässä kaikki hyvin ja sanoo: "Odota vain, ole kärsivällinen. Odotus palkitaan."

Olen äärimmäisen huono tuossa. Kamppailen päivittäin kärsimättömänä, odottaen ajan kulumista. Tai sitten odotan postista pakettia ja närkästyn kun en yhteen viikkoon sitä saa. Viikkoon. Onhan se nyt pitkä aika. Me siis joudumme olemaan kärsivällisiä odottaessamme jotakin.

"Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen. Jotta minua yhäti ylistettäisiin, minä hillitsen vihani enkä tuhoa sinua." Jes 48:9

Jumalasta sanotaan, että hän on pitkämielinen ja kärsivällinen. On kai pakko, jos meinaa katsella pidempään tätä ihmisten touhua. Mitä Herra sitten haluaa, miksi hänen pitää olla kärsivällinen? Miksi hän ilmoittaa olevansa kärsivällinen?

Monissa kohdin pitkämielisyyden perään Vanhassa Testamentissa liitetään sanat: "ja hänen hyvyytensä on suuri." (esim. 4. Moos 14:18; Neh 9:17; Ps 86:15; Joel 2:13) Kärsivällisyyden voi kai katsoa olevan merkki suuresta hyvyydestä. Miksi näin? Toisessa Pietarin kirjeessä kirjoitetaan: "Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan, vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät." (2.Piet 3:9)

Herra odottaa kärsivällisesti, hyvyydessään hän tahtoo, että kaikki kääntyisivät. Siihen tarvitaan ilmeisesti ihmisten kohdalla kärsivällisyyttä, aikaa. Nooan aikana "syntien mitan" tullessa täyteen Herra rankaisi syntistä kansaa vedenpaisumuksella. Sen jälkeen moista ei tule tapahtumaan. Herran suuri hyvyys ja armollisuus johtavat kärsivällisyyteen ihmistä kohtaan.

Se on suomeksi muuten hauska sana, kärsivällinen. Näyttäisi olevan samaa juurta "kärsiä; kokea kipua/tuskaa" sanan kanssa. Hän on kärsivällinen, meidän vuoksemme. Hän kokee tuskaa, meidän puolestamme.

Mutta miksi? Miksi Jumalan pitäisi kärsiä meidän puolestamme? Jesajan kohta edellä antaa siihenkin vastauksen: "Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen."

Aikoinaan eräs Jeesus -mies kulki Israelissa lausuen itsestään näin: "Minä olen..." monta monta kertaa. Hyvä paimen, maailman valo, elämän leipä ja niin edelleen. Tämä samainen "Minä olen..." muoto löytyy Vanhasta Testamentista Jumalan ilmoittaessaan nimensä Moosekselle: "Minä olen se, joka olen." Jeesus kutsuu itseään siis Jumalan nimellä, mikä taas tuo ajatukseni siihen, että Jeesus on myös Jumalan nimi. Ja tämän nimen tähden hän lausuu:

"Oman nimeni tähden minä olen pitkämielinen. -- Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta." (Jes 48:9; Room 3:25b)

Ja se nimihän merkitsi: Herra pelastaa.

Eat here or to go?

Tuttu kysymys mäkin kassalla ja yleistyvissä määrin useammissa ravintoloissa on mahdollisuus ottaa ruoka mukaan ja syödä mahdollisesti muiden kanssa kuin ravintolan asiakaskunnan. "Tuleeko mukaan, vai syötkö täällä?" Tällaista maallista leipää voi kuka tahansa syödä missä haluaa, mutta itseäni on mietityttänyt se, kuinka moni kristitty vastaa tähän hiljaiseen kysymykseen "syön täällä", kun meille tarjoillaan elämän leipää.

Erilaisissa kristillisissä piireissä pyöriessäni olen törmännyt hyvin outoihin, Raamatulle vieraisiin ajatusmalleihin. Kun ehdottaa yhteistä nuorteniltaa pidettäväksi toisen seurakunnan porukan kanssa, nuoriso nauraa ja toteaa, etteivät he halua niiden kanssa hengata. "Me syömme täällä, emme siellä!" Mikä tekee meidän jengistä paremman kuin ne toiset?

Tai jos käyn palvelujärjestössä, kuulen monen nuoren sanovan, että he käyvät järjestössä siksi, etteivät he saa seurakunnastaan mitään, eivätkä siksi halua olla tai käydä siellä. "Minä syön siis täällä." Jos jossain on vähemmän, mitä minulla on, eikö minun olisi hyvä jakaa omaani?

"-- Koittaa aika -- sanoo Herra Jumala -- jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä." (Aam 8:11-12)

Pelottava kuvaus siitä, mitä tapahtuu tai on jo tapahtunut aikojen saatossa. Ei löydy rauhaa, ei löydy vastauksia eikä ole ketään, joka jakaisi lohtua toisille. Ja minä toivon, että kristillisen seurakunnan muutos ei ole se, josta se johtuu, ettemme me kristityt sulkeutuisi omiin piireihimme, pitäen leivän itsellämme. Missä ja kenellä on lähetyksen kutsu, missä on tarve julistaa syntiselle syntejä anteeksi Jeesuksen tähden?

"Me syömme täällä."

Ärsyttää seurakuntien kuppikuntaisuus, järjestöjen ja erilaisten liikkeiden omaan oikeassaolemiseensa kääriytyminen ja niin teologien kuin nuortenkin julkisuuden pinnan alla ylläpitämä erottelu kaupungissa, yhtymissä, jopa samassa seurakunnassa tai järjestössä. Varmasti teen tuota itsekin ja se ärsyttää itseäni, varsinkin kun/jos en tunnista sitä tai joku ei ole nuhtelemassa minua siitä.

En ymmärrä tätä ajatusmallia yhdeltäkään liberaalilta, konservatiivilta, fundamentalistilta tai väliinputoajalta, nuorelta, vanhalta, keski-ikäiseltä, papilta, nuokkarilta tai isoselta tai seurakunnan maallikolta:

Jos minä koen, että minulla on Totuus hallussa, eikö minun pitäisi ohjata ja opastaa, vierellä kulkien kertoa Totuudesta näille muille, eikä vain tyytyä kääriytymään omaan olemiseeni samanhenkisten kanssa? Nimittäin sisäänpäin kääntyminen on aina ollut merkki kuolevasta seurakunnasta ja toiminnasta, sellainen seurakunta ei elä. Liekki, jolle annetaan vain tietyn verran ilmaa, sammuu. Vesi, joka ei virtaa, ummehtuu ja muuttuu juomakelvottomaksi.

"Nämä kaksitoista (opetuslasta) Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan" (Matt 3:14)

Jeesus ei kutsunut seuraajiaan olemaan kanssaan vain pööpöilläkseen ja hengailua varten. Hän kutsui heidät lähettääkseen heidät saarnaamaan. Meidät on lähetetty kertomaan ilosanomaa Vapahtajasta, voittajasta. Ei välttämättä Ambomaalle ja Indokiinaan tai traktaatein kadun kulmaan. Meillä on tehtävä rakastaa toinen toistamme, siitä meidät tulisi tuntea. (Joh 13:35) Jokainen meistä osaa rakastaa ja pukea sitä sanoiksi. "Opetelkaa tekemään hyvää" lausuu Jesaja heti kirjansa ensimmäisessä luvussa.

Jostain se lähtee. Jos en osaa, kysyn mitä tehdä. Jos en tiedä, voin ottaa selvää. Jos en rohkene, voin luottaa Jumalaan. Ja ensi kerralla kun kuulen Sanaa, mitä teen?

"Tuleeko mukaan, vai syötkö täällä?"

Tämä kysymys askarruttaa.

Gone fishing

"Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltä Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia." (Matt 4:18)

Jeesus kutsuu tässä ensimmäisiä opetuslapsiaan, tavallisia duunareita, kalastajia. Kuulin jostain huhua - ja nyt joku eksegeetikko voi korjata jos tietoni ovat muinaisia tai vääriä - että tuon ajan Israelissa oli käytössä jokseenkin yleinen koululaitos. Koulussa opeteltiin lukemaan hepreaa ja sitä opeteltiin ulkoa. Etevimmät pääsivät etenemään koulussa ja parhaimmat pääsivät suurten rabbien opetuslapsiksi. Esimerkiksi Paavali sai koulutuksensa Gamalielta, joka kuului Sanhedriniin (juutalaisten ylin neuvosto) ja joka oli suuresti kunnioitettu opettaja. Ja Paavali sanoi itsestään: "Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa, lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton." (Fil 3:5) Hän oli luokkansa priimus.

Duunarit, nämä kalastajat, olivat heitä, joilla ei polla riittänyt paljon alempia kouluasteita pidemmälle. Näissä henkilöissä kuitenkin Jeesus näki jotain enemmän. Hän näki, miten kalastajina nämä miehet tuhlaisivat heille kaavaillun tehtävän hänen opetuslapsinaan, itsensä Jumalan apostoleina ja evankelistoina. "'Jeesus sanoi heille: 'Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.'" (Matt 4:19) Jeesus teki siis tavallisista duunareista seurassaan jotain, mistä nämä miehet tuskin edes uskalsivat haaveilla. Koulusta tippunut on yhtäkkiä suuren rabbin opetuslapsi.

Mietin tässä näin, onko tämä tätä hommaa sitten mitä osaan tehdä. Olisi niin paljon helpompaakin tarjolla. Aivot pois päältä, ei tarvitsisi miettiä kolminaisuusopin kiemuroita, käsittää syntiuhrin merkitystä, yrittää ymmärtää kärsimystä tai predestinaatioita samaan aikaan kun vastaat ateistien väitteisiin, olet naurunalainen uskon tähden tai jotain muuta. Kuulostaapa masentavalta. Helpompiakin töitä löytyisi. Parempi palkkaisia löytyisi. Pitäisikö sitten mennä vaikkapa kultasepäksi?

Valkokultasormus, andalusiittiperuna ja smaragdimato.
Suuri taidenäyte Paintilla. Omistan kaikki oikeudet.

Suurista taitelijanlahjoistani huolimatta luulisin, että kultasepän ura ei ole se "juttu" meikäläiselle. Olkoonkin sitten oma duunini mielestäni vaikka "kalastajan" homma, se homma, joka on vähän yksinkertaisemmille. Toivoni on siinä, että Kristus itse kutsuu minua ja olen vastannut kutsuun jo "tahdon". Olen lähtenyt vaeltamaan rabbini perässä vaikka aika ajoin usko horjuu kuten opetuslapsilla. Jonain päivänä lukittaudun taloon piiloon, joinain päivinä nousen satojen ihmisten eteen ja käännän volyymia kitarasta ja annan evankeliumin soida. Yhtäkaikki, teen sen Kristuksen kanssa. Kalastaja onkin ihmisten kalastaja Hänen seurassaan.

Tietysti, jos olisin kultaseppä, voisin olla ihmisten kultaseppä. Mitä tahansa tehdäänkin, voimme tehdä sen kuin Herralle: "Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt 25:40) Toteuttaakseen Kristuksen kehoitusta lähetyskäskystä ei tarvitse olla diakoni, nuorisotyönohjaaja tai pappi.

Pohdin kovin tätä omaa tehtävääni. Epäilen suuresti sitä, että miulla olisi mitään annettavaa. Eikä miulla ehkä olekaan. Jos joskus siulla, hyvä lukija, on samankaltainen fiilis, niin tähän loppuun laitan muutaman Raamatun kohdan joita lukemalla molemmat voidaan kai rohkaistua. Samat kohdat joista jaoin ajatuksia myös viimeisessä hartaudessa varusmiespappi- ja varusmiesdiakonikurssilla:

2. Moos 4:10-14, Mooses sanoo ettei osaa puhua. Jumala vastaa hänelle, että: "Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa."

Jer 1:6-9, Jeremia sanoo olevansa liian nuori tehtävään ja hänelle vastataan: "Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua. Sitten Herra ojensi kätensä, kosketti suutani ja sanoi minulle: -- Minä annan sanani sinun suuhusi."

Jes 6:1-7, Jesaja kokee Herran pyhyyden läsnäolossa olevansa liian syntinen. "Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi: -- Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu."

Näiden tapahtumien jälkeen Herra lähetti jokaisen näistä "vain kalastajaksi" itsensä kokevan henkilön töihin, joissa lupasi olla heidän tukensa, voimansa ja turvansa. Ehkä sitten minäkin saan luottaa siihen, että Herraa seuratessa minustakin tulee ihmisten kalastaja. Meinaan kultaseppänä olisin varmaan onneton, vaikka tuo kyseinen matoinenperuna kummasti hymyilyttää.

Nothing without Him

Sitä tuntee ittensä pieneks. Elämän myllerryksissä sitä kuvittelee joskus osaavansa tehdä oikein, mut ei parhainkaan yritys aina riitä. Hajoais pää, ellei olis Herraa, joka on luvannut antaa anteeksi ja olla vierellä.

1 Tim 1:16 "Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän."

Raamattu on täynnä toinen toistaan samaistuttavampia henkilöitä. Tänään Paavali ja Daavid kirjoittaa osuvimmat tekstit omaan elämääni. Molemmat menivät pohjalle ja molemmat saivat armon jatkaa. Toinen vainosi seurakuntaa ja hänestä tuli pakanoiden apostoli, toinen murhasi ja teki aviorikoksen. Hänelle kuitenkin luvattiin rakentaa temppeli, Jumalan huone, joka ei koskaan murtuisi. Molemmat saivat anteeksi. Jos he, niin kai sitten minäkin? Siitä uskoisin, että Paavali koittaa vakuuttaa Timoteuskirjeen sitaatissa.

Tänään lähetäänkin bändin kanssa keikkareissulle Lappeenrantaan ja toisaalta fiilis on hyvä. Taas saa kohdata sen ihmeen, että suurimmaks syntiseks itsensä kokeva pistetään yleisön eteen kertomaan evankeliumia. Kerroin pojille ajatuksen illalla "hartaudeksi" Mooseksesta, joka koki kielensä kankeaksi. Jeremiaasta, joka väitti olevansa liian nuori, Jesajasta, joka koki itsensä syntiseksi. Jumala antoi kaikille saman vastauksen: "Minä, Herra, olen sinun kanssasi. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, sillä minä olen sinun kilpesi." Näillä eväillä mekin saatiin lähteä ränkkäämään soittimia satojen nuorten eteen.

Joskus ajattelin, että eihän kukaan minun ohjaajista, opettajista tai papeista voi kai tuntea itseänsä etäiseksi Jumalasta. Ihmettelin, ja pidin sitä jotenkin outona, jos joku joskus puhui siitä, miten kokee Jumalan vieraaksi ja etäiseksi, joku, jonka Jumala on asettanut asemaan jossa opettaa toisia, kaitsemaan laumaansa. Toisaalta Daavidkin lausuu Psalmissa 28: "Älä ole vaiti, kun puhun sinulle! Jos sinä et vastaa, olen kuoleman oma." Ei ole maailman lämpimimmät fiilikset tuonkaan lauseen takana, kuvittelisin näin.

Nyt periaatteessa, itsekin olen siinä asemassa, vaikka en nyt töitä teekään seurakunnassa. Mutta miulle on suotu asema, jossa saan opettaa, "kaitsea laumaa" ja julistaa evankeliumia.

Ja silti joskus mieleeni tulee näitä kysymyksiä, riitänkö minä, olenko liian vähän?

Raamatun vastaus on suorasanainen: "Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa." (Room 5:1)

Mutta niin toisaalta opetuslapsetkin kyselivät. Kolme vuotta Kristuksen Jeesuksen seurassa, katsoen vierestä kun Hän tekee ihmeitä... ja kun Jeesus kuoli ristillä, he menettivät toivonsa. Suuripa oli apostoleiden usko siinä vaiheessa! Me emme näe enää Kristuksen kuolemaa, mutta joskus hän tuntuu vaikenevan, nukkuvan, kun on myrsky. Hän näyttää "kuolevan" meidän elämässä ja silloin iskee paniikki.

Mutta, läpi lukittujenkin ovien, Kristus ilmestyi opetuslapsilleen. Ja sen jälkeen ei ole maailma ollut entisensä. Kirjaimellisesti, suurin muutos maailmanhistorian kulkuun, yhteiskuntaan, ajatteluun, ihmisoikeuksiin ja oikeuslaitoksiin tapahtui siinä hetkessä, kun ne "luuserit", uskonsa menettäneet, toivottomat 11 apostolia astuivat ovesta ulos ja alkoivat huutaa: "Jeesus elää!"


Spotlight: Ps 25-28
Musaak: https://soundcloud.com/vappaustaistelija/laupias-riivattu-samarialainen