The Body of Christ - broken for you?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?

2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä, mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon. 

Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut. Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!

Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme esittämiin kysymyksiin. 

 --

 KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA

"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen oikeutus."

Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!

Oma ajatteluni prosessini kirkkojen olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste ja minut pitäisi kastaa uudelleen. 

Tähän argumenttiin - ja moniin samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.

Entinen baptisti James Early kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa. Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.

Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin opettaa Raamattukin:

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt 16:18)

"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt 28:20b)

"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)

Samat henkilöt, joille Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura - periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen, minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.

*Sola Scriptura = Yksin Raamattu, ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on luotettava todiste itsestään.

Alkukirkon opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen kysymys:

"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"

Tästä itseasiassa kumpuaa vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr. 13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18) ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?

Ajatuksen absurdius lyö päin näköä!

Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.

--

KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA

Jopa protestanttina sola scriptura-opin pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu - tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)

Jeesus myös sanoi perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri maailmaa.

Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja jumalanpalveluksen tavoista?

Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”, kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano, etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta, pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää, jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin: Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.

Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille: Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko – ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta. Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin ykseydessä?

Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään "oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”, josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja tutkia, miten ne selvitettiin siellä.

Tähän joku saattaisi sanoa, että on vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa, josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen, jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin

”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. 

Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. 

Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 

Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)

Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille tulkinnoille käytännöistä ja opeista.

Uskon itse, että Totuus on olemassa ja saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:

"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"

Jokainen protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille. Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:

"Jos (ja kun) Pyhä Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon - Totuuden - mukainen?"

Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit, Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.

Jokainen tunnustuskunta tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:

"Minä uskon, että nämä johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."

Jos kristitty ei tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.

Kontrastina tälle sanon huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli olemassa vain yksi kirkko!

Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:

Jos Pyhä Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan, "-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta uskoa" reformaation aikana?

Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?

Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita pohdin lisää myöhemmin.

--

Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.

Tässäkin opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat valikoituneet tietyn seulan lävitse.

Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn opit Raamatusta?

"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta, joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"

Itselleni vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden "Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan kanssa on valmis.

Gone fishing

"Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltä Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia." (Matt 4:18)

Jeesus kutsuu tässä ensimmäisiä opetuslapsiaan, tavallisia duunareita, kalastajia. Kuulin jostain huhua - ja nyt joku eksegeetikko voi korjata jos tietoni ovat muinaisia tai vääriä - että tuon ajan Israelissa oli käytössä jokseenkin yleinen koululaitos. Koulussa opeteltiin lukemaan hepreaa ja sitä opeteltiin ulkoa. Etevimmät pääsivät etenemään koulussa ja parhaimmat pääsivät suurten rabbien opetuslapsiksi. Esimerkiksi Paavali sai koulutuksensa Gamalielta, joka kuului Sanhedriniin (juutalaisten ylin neuvosto) ja joka oli suuresti kunnioitettu opettaja. Ja Paavali sanoi itsestään: "Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa, lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton." (Fil 3:5) Hän oli luokkansa priimus.

Duunarit, nämä kalastajat, olivat heitä, joilla ei polla riittänyt paljon alempia kouluasteita pidemmälle. Näissä henkilöissä kuitenkin Jeesus näki jotain enemmän. Hän näki, miten kalastajina nämä miehet tuhlaisivat heille kaavaillun tehtävän hänen opetuslapsinaan, itsensä Jumalan apostoleina ja evankelistoina. "'Jeesus sanoi heille: 'Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.'" (Matt 4:19) Jeesus teki siis tavallisista duunareista seurassaan jotain, mistä nämä miehet tuskin edes uskalsivat haaveilla. Koulusta tippunut on yhtäkkiä suuren rabbin opetuslapsi.

Mietin tässä näin, onko tämä tätä hommaa sitten mitä osaan tehdä. Olisi niin paljon helpompaakin tarjolla. Aivot pois päältä, ei tarvitsisi miettiä kolminaisuusopin kiemuroita, käsittää syntiuhrin merkitystä, yrittää ymmärtää kärsimystä tai predestinaatioita samaan aikaan kun vastaat ateistien väitteisiin, olet naurunalainen uskon tähden tai jotain muuta. Kuulostaapa masentavalta. Helpompiakin töitä löytyisi. Parempi palkkaisia löytyisi. Pitäisikö sitten mennä vaikkapa kultasepäksi?

Valkokultasormus, andalusiittiperuna ja smaragdimato.
Suuri taidenäyte Paintilla. Omistan kaikki oikeudet.

Suurista taitelijanlahjoistani huolimatta luulisin, että kultasepän ura ei ole se "juttu" meikäläiselle. Olkoonkin sitten oma duunini mielestäni vaikka "kalastajan" homma, se homma, joka on vähän yksinkertaisemmille. Toivoni on siinä, että Kristus itse kutsuu minua ja olen vastannut kutsuun jo "tahdon". Olen lähtenyt vaeltamaan rabbini perässä vaikka aika ajoin usko horjuu kuten opetuslapsilla. Jonain päivänä lukittaudun taloon piiloon, joinain päivinä nousen satojen ihmisten eteen ja käännän volyymia kitarasta ja annan evankeliumin soida. Yhtäkaikki, teen sen Kristuksen kanssa. Kalastaja onkin ihmisten kalastaja Hänen seurassaan.

Tietysti, jos olisin kultaseppä, voisin olla ihmisten kultaseppä. Mitä tahansa tehdäänkin, voimme tehdä sen kuin Herralle: "Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt 25:40) Toteuttaakseen Kristuksen kehoitusta lähetyskäskystä ei tarvitse olla diakoni, nuorisotyönohjaaja tai pappi.

Pohdin kovin tätä omaa tehtävääni. Epäilen suuresti sitä, että miulla olisi mitään annettavaa. Eikä miulla ehkä olekaan. Jos joskus siulla, hyvä lukija, on samankaltainen fiilis, niin tähän loppuun laitan muutaman Raamatun kohdan joita lukemalla molemmat voidaan kai rohkaistua. Samat kohdat joista jaoin ajatuksia myös viimeisessä hartaudessa varusmiespappi- ja varusmiesdiakonikurssilla:

2. Moos 4:10-14, Mooses sanoo ettei osaa puhua. Jumala vastaa hänelle, että: "Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa."

Jer 1:6-9, Jeremia sanoo olevansa liian nuori tehtävään ja hänelle vastataan: "Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua. Sitten Herra ojensi kätensä, kosketti suutani ja sanoi minulle: -- Minä annan sanani sinun suuhusi."

Jes 6:1-7, Jesaja kokee Herran pyhyyden läsnäolossa olevansa liian syntinen. "Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi: -- Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu."

Näiden tapahtumien jälkeen Herra lähetti jokaisen näistä "vain kalastajaksi" itsensä kokevan henkilön töihin, joissa lupasi olla heidän tukensa, voimansa ja turvansa. Ehkä sitten minäkin saan luottaa siihen, että Herraa seuratessa minustakin tulee ihmisten kalastaja. Meinaan kultaseppänä olisin varmaan onneton, vaikka tuo kyseinen matoinenperuna kummasti hymyilyttää.

Underrated Friendship

Eletään symbioosis

niinku sienet ja puut,

jäkälät sun muut,

ihminen ja bakteeri...

oot mun paras kaveri.

Kirjoitin vuonna 2006 tuollaisen runon. Lapsetti, ja ilmaisin sillon paljon itseäni runoillen ja lyriikoilla. Löysin sen pitkästä aikaa, kun kirjoitin sen ystävälleni ylös. Vaikka itse sen olen kirjottanut, mielestäni siinä on kuitenkin jotain lapsenomaisen oivaltavaa. Olin tuolloin 17-vuotias ja elin lämpimässä ystävyyssuhteessa - yhdessä ainoassa. Ystävyydessähän on jotain symbioosin omaista: se hyödyttää kumpaakin osapuolta, vaikka ilman sitä pystyisikin elämään. Se on extraa, se on enemmän.

Kuitenki ajatukset kumpuaa enemmän C.S. Lewisin kirjasta "Neljä rakkautta", joka ehdottomasti jokaisen kannattaisi lukea. Ihmissuhteet kuitenkin kummastuttavat itse kutakin meistä ja tämä kirja on niin sanotusti "hyvää matskua" pohtia asioita ja saada ajatuksillensa sanoja.

"-- sitten kun ystävästä on tullut vanha ystävä, kaikki ne asiat, joilla ei ollut mitään tekemistä ystävyyden kanssa, tulevat tutuiksi ja tuttuuden mukana rakkaiksi."

Lewis heittää ajatuksen, että ystävyys oli eniten ihannoitu antiikin ajalla ja keskiajalla. Miksi? "Noiden aikakausien syvin ja pysyvin ajatus oli asketismi ja maailman hylkääminen. Luontoa, tunteita ja ruumista pelättiin sieluamme uhkaavina vaaroina ja niitä väheksyttiin ihmisen asemaa halventavina. Suurimmassa arvossa pidettiin sellaista rakkautta, joka tuntui riippumattomimmalta luontoon nähden tai jopa sitä uhmaavalta." Eroottinen rakkaus ja kiintymys kytkeytyvät hermoihimme, kouraisevat vatsanpohjaa ja saavat hymyn huulille, kun näemme ihastuksemme, mutta ystävyydessä "- tuossa vapaasti valittujen ihmissuhteiden valovoimaisessa, seesteisessä ja järjellisessä maailmassa - pääsi kauas kaikesta tuosta", ruumiillisesta, hormonien sekoittamasta tunnekuohusta.

Ystävyyden koettiin olevan jotain enemmän. Jos joku liittyy ystäväpiiriini, kaikilla siinä on sen jälkeen jotain enemmän. Voin olla ystäväni Eben kanssa ja kun seuraan liittyy Fabio (nimet muutettu), meillä Eben kanssa ei ole sen jälkeen vähemmän toistemme huomiota, vaan meillä kaikilla on silloin enemmän. Ne puolet, jotka Fabio meissä kummassakin nostaa esiin, eivät loista ulospäin ilman Fabiota ja siksi nyt Ebellä on enemmän minun persoonaani ja minulla enemmän Ebeä. Ystävyys lisääntyy, moninkertaistuu ystävysten kesken. Kun Fabio lähtee pois, emme suinkaan riemuitse jälleen keskittyessämme toistemme loistavaan seuraan, vaan väliltämme on "hävinnyt" jotakin - se, minkä vain Fabio meissä kummassakin toi esiin.

"Ystävyys -- on välikappale, jolla Jumala paljastaa itse kullekin kaikkien toisten hyvät ominaisuudet." Jokainen meistä kai on tuttu tuon tunteen kanssa, ehkä jopa kavereiden kanssa sen tunteen voi kokea. Mutta ystävät ovat silti jotain spesiaalimpaa. Finglishini suotakoon anteeksi. Jokaisen ystävät ovat erilaisia, mutta uskoisin, että jos kerron omistani jotain, niin niistä löytyy samoja piirteitä ja ajatuksia, kuin teidän lukijoiden ystävistä:

Ystävät ovat luotettavia ja auttavat tarpeen tullen. Avun jälkeen ystävä sanoo: "Eipä kestä", eikä vaadi vastapalvelusta edes mielessään. Ystävät pysyvät, vaikka ei heitä hetkeen näkisikään. Heidän kanssaan voi jatkaa siitä mihin jäi, kun viimeksi erottiin. He ovat niitä, joiden seurassa voi olla oma itsensä. Ystävät ovat niitä, joiden seurassa joskus minusta tuntuu, etten ansaitse heitä. 

He saavat minut hymyilemään ja onnelliseksi emotionaalisen hullunmyllynkin keskellä. He lyövät nyrkillä olkapäähän lohdutukseksi ja sydänsur muuttuu säteileväksi lihaskivuksi. Se saa minut hymyilemään. Kun kaadun, he alkavat painimaan tai huutavat: "KASAAA!!", sen sijaan että nostaisivat ylös. Jos nolaan itseni, he nauravat kovimpaan. Ja pisimpään. He ottavat kylmän sormuksen ja lämmittävät sen minulle, vastaavat puheluun keskellä yötä ja ovat kanssani hiljaa jos tarvitsen sitä. Ja kuten totesin jo Eben ja Fabion kanssa:

Ystävän kanssa olen enemmän minä kuin ilman heitä.

Meidän aikanamme sen julkinen arvostus on laskenut, mikä näkyy esimerkiksi kirjallisuudessa, TV-sarjoissa ja viihteessä yleensä. Ne kaikki perustuvat nykyisin pitkälti romanttiseen kerrontaan, kun taas ystävyydestä kertovat runot, laulut ja kirjat ovat vähentyneet. Puhumme niin paljon rakkaudesta romanttisena ja eroottisena, ettemme osaa välttämättä sanoa ystävillemme rakastavamme heitä, koska se käsitetään väärin.

Tästä hyvä esimerkki Raamatussa on Daavidin ja Jonatanin välinen ystävyys, jonka liberaalit ja modernit teologit mielellään näkevät homoeroottisena kuvaelmana kahden miehen välillä. Nykyihmisen on vaikea käsittää sen syvyistä ystävyyttä mitä heillä oli ja mitä läpi historian on kansakunnissa koettu, näytetty ja kirjattu ylös, ilman eroottista sävyä. Esimerkiksi suudelmalla tervehtiminen on ollut yleinen tapa lähes joka kulttuurissa ja jopa Raamattu kehottaa seurakuntalaisia tervehtimään toisia pyhällä suudelmalla (Room 16:16, 1 Kor 16:20, 2. Kor 13:12, 1. Tess 5:26, 1. Piet 4:15) Mutta niin syvä rakkaus ei vaadi aina erotiikkaa.

Pitkän sepustuksen jälkeen haluan siis sanoa:

Kiitos.

Ystävilleni, jotka eivät välttämättä koskaan näe tätä tekstiä, ystäville, jotka ovat jo erkaantuneet elämästäni vuosia sitten. Ystäville, joiden kanssa näen viikoittain ja heille, joille en osaa tai voi sanoa tätä kasvotusten. Ehkä eräs lukee, toinen ei. Yhtäkaikki he ovat minulle olleet, ja ovat, korvaamattoman ja mittaamattona arvokkaita ja tärkeitä, rakkaita.

Hyvää ystävänpäivää!

Spotlight: C.S. Lewis - Neljä rakkautta (engl. Four loves)

Nothing without Him

Sitä tuntee ittensä pieneks. Elämän myllerryksissä sitä kuvittelee joskus osaavansa tehdä oikein, mut ei parhainkaan yritys aina riitä. Hajoais pää, ellei olis Herraa, joka on luvannut antaa anteeksi ja olla vierellä.

1 Tim 1:16 "Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän."

Raamattu on täynnä toinen toistaan samaistuttavampia henkilöitä. Tänään Paavali ja Daavid kirjoittaa osuvimmat tekstit omaan elämääni. Molemmat menivät pohjalle ja molemmat saivat armon jatkaa. Toinen vainosi seurakuntaa ja hänestä tuli pakanoiden apostoli, toinen murhasi ja teki aviorikoksen. Hänelle kuitenkin luvattiin rakentaa temppeli, Jumalan huone, joka ei koskaan murtuisi. Molemmat saivat anteeksi. Jos he, niin kai sitten minäkin? Siitä uskoisin, että Paavali koittaa vakuuttaa Timoteuskirjeen sitaatissa.

Tänään lähetäänkin bändin kanssa keikkareissulle Lappeenrantaan ja toisaalta fiilis on hyvä. Taas saa kohdata sen ihmeen, että suurimmaks syntiseks itsensä kokeva pistetään yleisön eteen kertomaan evankeliumia. Kerroin pojille ajatuksen illalla "hartaudeksi" Mooseksesta, joka koki kielensä kankeaksi. Jeremiaasta, joka väitti olevansa liian nuori, Jesajasta, joka koki itsensä syntiseksi. Jumala antoi kaikille saman vastauksen: "Minä, Herra, olen sinun kanssasi. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, sillä minä olen sinun kilpesi." Näillä eväillä mekin saatiin lähteä ränkkäämään soittimia satojen nuorten eteen.

Joskus ajattelin, että eihän kukaan minun ohjaajista, opettajista tai papeista voi kai tuntea itseänsä etäiseksi Jumalasta. Ihmettelin, ja pidin sitä jotenkin outona, jos joku joskus puhui siitä, miten kokee Jumalan vieraaksi ja etäiseksi, joku, jonka Jumala on asettanut asemaan jossa opettaa toisia, kaitsemaan laumaansa. Toisaalta Daavidkin lausuu Psalmissa 28: "Älä ole vaiti, kun puhun sinulle! Jos sinä et vastaa, olen kuoleman oma." Ei ole maailman lämpimimmät fiilikset tuonkaan lauseen takana, kuvittelisin näin.

Nyt periaatteessa, itsekin olen siinä asemassa, vaikka en nyt töitä teekään seurakunnassa. Mutta miulle on suotu asema, jossa saan opettaa, "kaitsea laumaa" ja julistaa evankeliumia.

Ja silti joskus mieleeni tulee näitä kysymyksiä, riitänkö minä, olenko liian vähän?

Raamatun vastaus on suorasanainen: "Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa." (Room 5:1)

Mutta niin toisaalta opetuslapsetkin kyselivät. Kolme vuotta Kristuksen Jeesuksen seurassa, katsoen vierestä kun Hän tekee ihmeitä... ja kun Jeesus kuoli ristillä, he menettivät toivonsa. Suuripa oli apostoleiden usko siinä vaiheessa! Me emme näe enää Kristuksen kuolemaa, mutta joskus hän tuntuu vaikenevan, nukkuvan, kun on myrsky. Hän näyttää "kuolevan" meidän elämässä ja silloin iskee paniikki.

Mutta, läpi lukittujenkin ovien, Kristus ilmestyi opetuslapsilleen. Ja sen jälkeen ei ole maailma ollut entisensä. Kirjaimellisesti, suurin muutos maailmanhistorian kulkuun, yhteiskuntaan, ajatteluun, ihmisoikeuksiin ja oikeuslaitoksiin tapahtui siinä hetkessä, kun ne "luuserit", uskonsa menettäneet, toivottomat 11 apostolia astuivat ovesta ulos ja alkoivat huutaa: "Jeesus elää!"


Spotlight: Ps 25-28
Musaak: https://soundcloud.com/vappaustaistelija/laupias-riivattu-samarialainen

My true value

”Ihminen on muiden valintojen summa”, tiivistin joskus psykologian esseessäni identiteetin kehityksestä. Se pysäytti hetkeksi miettimään, onko minun kohtaloni jo ennalta käsin säädetty. Eikö ole olemassa vapaata valintaa? Determinismi ja fatalismi vaikuttavat hyvinkin loogisilta kumppaneilta elämän varrella, minuuden muokkaajina ja määrittäjinä.

Lapsena otan esimerkkiä vanhemmiltani, rakastamiltani ja ihailemiltani henkilöiltä. Nuoruudessa haen sitä jengistä jossa pyörin, harrastusporukoista ja kunnioittamiltani henkilöiltä. Hieman myöhemmin alan lukea itsenäisesti filosofioita, maailmankatsomuksia ja imen vaikutteita itseeni kuin pesusieni – missä ja milloin minä olen minä?

"Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen?
Katso, niin kuin savi on valajan kädessä, niin sinä, Israelin kansa, olet minun kädessäni." Jer18:6

Vaikka niin moni asia meidän elämässä vaikuttaakin siihen, millaiseksi me kasvamme, viime kädessä se nauhan punonta on Jumalan hoivissa. Jumala on sanonut meistä näin: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme (Gen1:26): Niin että hän voi ajatella olevansa ihme, suuri ihme. (Ps139:14) Jo äitinsä kohdussa minä muovaan hänet (Job31:15) ja kutsun hänet omakseni nimeltä, hän on oleva minun. (Jes43:1)” Häneen eivät tämän maailman lait ja lainalaisuudet päde – Hän loi ja muovasi ne haluamikseen. Fatalismi on harhaa ja determinismi murenee Hänen edessään.

Vain taiteilija osaa maalata näkemänsä kuvan, vain muusikko osaa siirtää melodian ajatuksistaan soittimeen, vain arkkitehti näkee luonnoksessa valmiin rakennuksen. Vain Luojamme näkee meissä itsemme. Vain Luojamme tietää mihin me tässä elämässä kuulumme, mikä on meidän arvomme.

Jumala haluaa Raamatussa kertoa meille jotain, mitä harvoin itse löydetään: Oma arvomme ilman vaatimuksia, oma täydellisyytemme ilman itsekkyyttä. Saviruukku näkee itsensä hyödyllisenä, käyttökelpoisena ja arvokkaana asiassaan, vaikka vieressä olisi hopeapikari. Kateus ihmisten välillä on turhaa.

Minun ei tarvitse ajatella itseäni muotilehtien, kaverien kommenttien ja vanhempien vaatimusten kautta. En ole täydellinen ja tarvitsen apua. Tiedän sen. Juuri siksi Jeesus tuli maailmaan, että hän voisi auttaa meitä, jotka vaellamme täällä (Hepr 2:18) ja pelastaa ne, jotka turvaavat hänen nimeensä.

Siinä, Kristuksen vieressä, on paikkani. Juuri minulle tehty, juuri minua varten suunniteltu. Sillä paikalla pärjään vain minä, sitä ei kukaan muu kykene täyttämään. Luojaltani voin kysyä, kuka minä olen ja hänen katseensa kertoo sen: Tärkeä, arvokas, rakastettu – ja ennen kaikkea – armahdettu.