Wrong do, did, done

”Viisaus ei asu meissä, ei rankaisu muuta tietämme luopumaan, ei suostuta edes tyhmyydestämme”

Tänään tuntuu siltä, että en osaa vain tehdä mitään oikein. Hymyilen koska on pakko. Avaan oven peittääkseni sen, etten jaksais olla kohtelias, juttelen muille, ettei muut huomaa, ettei minuu oikeesti kiinnosta. Ajattelen väärin. Tunnen väärin. Teen kaiken väärin, vaikka joskus luulin oppineeni jotain.

Hankala kuvailla tilannetta, mut ehkä jokaisella on joskus samanlaisia ajatuksia. Ehkä joku toine ilmasee asian niin, ettet saisi tuntea niin kuin tunnet, sitte olis helpompaa. Ehkä aattelet vaan itte niin. Joka tapauksessa nyt miusta tuntuu siltä, että viisaus on kaukana miusta, enkä osaa tehä oikein ajatuksieni, saatika sitten tunteitteni kanssa. Puhumattakaan teoistani.

Oon rukoillu paljon asioiden puolesta, mut hämäräks jää missä määrin Jumala tahtoo miun tekevän asioiden eteen jotain ja kuinka paljon miun pitää luottaa siihen, että Jumala hoitaa asiat ajallaan. Kokonaanko? Se kuulostas loogiselta, koska sanooha Jeesuski Matteuksen evankeliumissa 6:27: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” Mutta miks se on niin … vaikeeta? Miks miun elämässä tuntuu olevan enemmän kokemuksia siitä, että kompuroin enemmän ku onnistun, että se sama asia aina iskee miut maahan? Kuinka usein miun pitää uskaltaa taas luottaa ja heittäytyä, todetakseni vaan, että alla on kova ja kylmä maa johon tömähdän, eikä laskuvarjo auennutkaan.. monta kertaa vielä?

Mut kukapa sanoikaan että elämä on helppoa? Sen sijaan taas uudestaa ja uudestaa saan tulla tyhjin käsin, epäonnistuneena ja likasena Jumalan luo ja joskus katkerin sanoin myöntää, että en ite pärjää, enkä osaa. Jes 6:7”Hän kosketti sillä (hehkuva hiili) minun huuliani ja sanoi: -- Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu”. Auta minuu uskomaan, että kerran en enää muista tätä kipua. Auta minuu uskomaan, että se mitä tiedän on totta, että Herra tahdot vain miun parasta, aina ja kaikessa, anna miun säilyttää se toivo.

Päivän sanakin laski ylle hieman lohtua Jes 40:30-31: ”Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.”

Kunpa saisin taas sen innon ja palon oottaa ja ettiä sinuu Herra! Nyt en vaan jaksa, ja jään tähän hetkeen rukoilemaan, että vastaat miulle. "Burn back the sun, bring back the fire wands, blazing inside this heart-o-cage. Burn back the sun, You were the only one to love me with passion's quiet rage". Laske miut alas sitten taas, kun jaksan kävellä ite. Ps.138:7-8: ” Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää. Vihamieheni tahtovat minulle pahaa, mutta sinä ojennat kätesi, sinun väkevä kätesi pelastaa minut. Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!”

Apulanta: Viisaus ei asu meissä, Decyfer Down: Burn back the sun
Spotlight: Jes 6:1-8, 1 Tess 5:15-25

Walk becomes a crawl...

Jes. 30:18

”Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat”

Oon käyny itte intissä pyörähtämässä, jossa näin hieman hierarkkisempaa touhua ku mitä normielämässä tottuu näkemään. Jo yhtä pykälää arvokkaampaa herroitellaan aamusta iltaan ja heitä täytyy kohdella kuin kuninkaita. Harvat johtajat pysähty leireillä nuotion äärellä juttelemaan ja kyselemään kuulumisia, mutta ne hetket olikin sitten vähän rennompia.

Ja kuten tiietään, siellä huipulla on kenraalit ja ne joilla on eniten mitaleita ja nappuloita rinnuksissa. Ne ei edes näyttäytyny meille mitättömille alokkaille, eikä kyllä Rukissakaan niitä vielä näkyny. Entäpä muut meidän "pomot"? Meidän maata johtaa presidentti, ja joitain kuningas. Jossain on suuremman armeijan kenraaleja ku mitä Suomen maasta löytyy. Voitteko kuvitella juttelevanne iltanuotiolla, tai kenties kävelyllä kaupungista toiseen, tällaisen henkilön, presidentin, kuninkaan tai kenraalin kanssa?

”…hän nousee armahtamaan teitä.”

Herrat joita täällä ei uskalleta lähestyä, kun ei tiedetä miten käyttäytyä tai olla, puhua tai mille vitseille pitää nauraa ja miten äänekkäästi, ei kuitenkaan oo mitään verrattuna Häneen, jonka Sanaa alussa on tarjolla jakeen verran. Häneen, joka loi tämän kaiken. Kuinka paljon suurempi Jumala on yhtä maallista johtajaa?

Mietin usein sitä, miten kristityn vaelluksesta puhuttaessa puhutaan horjumisesta ja kompuroinnista. ”What if stumble, what if I fall? What if I make fools of us all? Will the love continue when my walk becomes a crawl.. what if I stumble, and what if I fall?” Ja miulle tuli mielikuva Jumalasta, joka “odottaa, että voisi olla meille armollinen”. Ja se askel kun me astutaan eteenpäin ja maa pettää meidän alta, Jumala ”nousee armahtamaan meitä”. On jotenkin.. järisyttävää tajuta edes pieni osa siitä, mitä Jeesus lopulta teki meiän puolesta. Jumala tuli ihmiseksi, kohtasi ja auttoi sairaita joista muut eivät välittäneet, käveli Emmauksen tiellä kahden surevan seuraajansa kanssa, lohduttaen ja opettaen. Jumala tuli kohtaamaan ihmistä.

Oon sanaton tän äärellä. Kaikkeuden Herra odottaa lähtövalmiina valtaistuimellaan, että kun hänen rakas lapsensa horjahtaa, hän on jo ottamassa kiinni.

DC Talk: What if I Stumble

Spotlight:  Luuk 24:13-35, Ps 147, Jes 40:25-26