Traditional Scriptures

Voit skipata intron suoraan "KYSYMYS SOLA SCRIPTURA -TULKINNASTA" kohtaan, mikäli niin haluat lyhentää blogitekstin lukuhetkeä.

--

INTRO: Kirkon luonteesta "yksin Raamatun" valossa

Edellisen tekstin jälkeen olen keskustellut aiheesta vielä lisää protestanttisten ystävieni, sukulaisteni ja tuttujeni kanssa. Ainoita argumentteja protestantismin puolesta, joita olen kuullut, on usko siihen, että kirkko on enemmän kuin rakennus tai kirkkokunta. Tämä näkökulma on aidon protestanttinen. Miten muuten voisin protestanttina selittää kirkon (Kristuksen ruumiin) hajaannuksen siten, että kirkko käsitteenä tuntuisi mielekkäältä?

Tästä aasinsiltana palaan sola scriptura -tulkintaperiaatteen pariin. Haluan tarkastella kirkkoa aidon protestanttisesti, vain Raamattu -periaatteen valossa.

"Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä."
(Room 12:4-5)

"Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä."
(1.Kor 10:16-17)

"On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi"
(Ef 4:4)

"Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta."
(Kol 1:18)

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita."
(Matt 16:18)

"Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. "Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua."
(Joh 17:21-23)

Näistä kohdista voin lukea seuraavaa sola scriptura -periaatteen mukaan:

1) Me olemme Kristuksen ruumis, jonka pää on Kristus.

Käsittääkseni yhdellä päällä on yksi ruumis. Yksin Raamatusta minä tulkitsisin, että tosiaan, jos kirkko on Kristuksen ruumis, ei kirkkoja pitäisi olla kuin yksi. Kun Jeesus toisaalla viittaa, että Hänellä on lampaita myös muissa laitumissa, voinee sen vääntää kumpaa tahansa näkökulmaa tukevaksi. Kontekstissaan käsittääkseni Jeesus kuitenkin puhuu tässä juutalaisille, joille kerrotaan, että Jumala on valinnut myös muut kansat omakseen Kristuksen työn kautta - ei niinkään, että kirkkoja tulisi olemaan useampi. (Room 12:4-5; Ef 4:4; Kol 1:18)

2) Ehtoollista käytetään perusteluna yhdelle ruumiille ja  yhteydelle Kristuksessa

On mielenkiintoista, että esimerkiksi kirkkojen välillä on eriäviä ehtoolliskäsityksiä, eikä ehtoollisyhteyttä enää ole monenkaan liikkeen, seurakunnan tai kirkon välillä. Jos ehtoollisyhteys on rikkoutunut kirkkojen hajaannuksen myötä, eikö silloin myös ruumiin yhteys ole rikkoutunut? (1. Kor 10:16-17)

3) Jeesus puhuu kirkosta yksikössä.

Nämä kaksi viimeistä Raamatun sitaattia, joissa Jeesus itse puhuu, eivät myöskään anna minulle kuvaa sola scriptura -periaatteen pohjalta kirkosta, joka olisi hajaannuksessa tarkoituksenmukaisesti. Jeesus sanoo perustavansa yhden kirkon, jota tuonelan portit eivät voita. Lisäksi Hän rukoilee Isää, että he (opetuslapset ja kirkko; Pietari on kallio, jolle kirkko rakennetaan) olisivat yhtä. Näin he ovat yhtenäisyydessään jopa todiste ja todistajia, että Isä on lähettänyt Jeesuksen. Kirkon yhtenäisyys on osa evankeliumin julistamista! 

Sola scriptura -periaate ohjaa entisestään ajatuksiani siihen suuntaan, että Raamatun mukaan kirkon ei pitäisi elää hajaannuksessa - se ei ole Jumalan tahto. Pää, jolla on useampi ruumis on groteski kuva kirkosta, käänteinen hydra.

Näinkö Kristuksen ruumis toimii? (lähde)

Kuinka sola scriptura -periaate onnistuu tavoitteessaan?

Raamatussahan lukee, että Kristus itse toivoo ja rukoilee kirkon olevan yksi, mutta näin ei ole. Jos Raamattu itsessään riittää itsensä tulkitsijaksi, tulkitsenko yllämainittuja Raamatun jakeita väärin? Oikaiskaa jos näin on, koska ymmärrykseni loppuu näiden protestanttisten periaatteiden kanssa tähän.

Mutta onko sola scriptura -periaate hyvä tällaiseen Raamatun tulkintaan, tai Raamatun tulkintaan ylipäänsä? Löytyykö sola scriptura Raamatusta, vai onko se Raamatun ulkopuolinen ajatus?

--

KYSYMYS SOLA SCRIPTURA -TULKINNASTA

Täällä ja tässä on linkit sola scriptura -opin puolustuspuheenvuoroihin, joita varmasti on useampiakin. Emil Anton kirjoittaa katolisessa blogissaan myös omin sanoin ja minua viisaampana teologina kritiikkiä aiheesta. Alempana kirjoitan oman löytöretkeni näkökulmasta - tarkoitukseni ei ole olla kattava kaikkien argumenttien suhteen, vaikka voin kysyttäessä kirjoittaa tarkemminkin.

--

Luterilaisilla on oma traditionsa, jota me noudatamme ja seuraamme. Ja joka sukupolvella on uusia puhujia, jotka jatkavat tuota traditiota, eikä yksikään seurakunta tai johtaja pyri tietoisesti radikaalisti olemaan erimieltä edellisen sukupolven raamatunopettajien kanssa. Sehän johtaisi joko uuden seurakunnan syntyyn tai raamatunopettaja leimattaisiin harhaoppiseksi, koska hän ei opeta "kuten ennen". Muutoksia päässee syntymään pitkällä aikavälillä isompiakin, mutta suuria irtiottoja harvemmin näkee. Tämä traditio tiedostamattaan muokkautuu tulkintakehykseksi, jonka sisällä me luemme Raamattua, tulkitsemme sitä ja opetamme siitä. Tämä traditio on myös meillä protestanteilla Raamatun ulkopuolinen "lähde", viitekehys, joka saa ja jonka pitää ohjata meidän raamatuntulkintaamme.

"Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille." (2.Tess 2:15)

Meitä pyydetään pitämään kiinni opetuksista, jotka on annettu meille kirjallisesti (Raamattu), mutta myös siitä mikä on suullisesti meille annettu. Meillehän tämä on käytännössäkin jo tuttua.

Tästä herää itselleni kysymys:

"Kuinka Raamatusta, joka on riittävä selittämään itse itseään, kumpuaa näin monta erilaista tulkintaa ja traditiota?"

Ja toisaalta, eikö 2. Tess 2:15 kohdassa juuri mainita: "-- joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille." Tämähän tarkoittaa sola scriptura -opin periaatteen mukaan, että apostolit siirsivät tietoa eteenpäin sekä kirjallisesti, että suullisesti! Itse itseään selittävä Raamatun tulkinta siis sisältää sen ajatuksen, että apostolit siirsivät myös suullisesti tietoa eteenpäin josta tulisi pitää kiinni, joka ei löydy Raamatusta. ”Minulla olisi teille paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tahdo esittää sitä näin paperilla ja musteella. Toivon näet pääseväni tulemaan teidän luoksenne, että saisin puhua kanssanne kasvotusten.” (2. Joh. 12)

Sola scriptura -opin ymmärrykseni jää jo alkuunsa tähän. Jos oletan, että sola scriptura -oppi on totta, luen Raamatusta, että kirjoitusten ohella on muutakin tietoa, jota apostolit välittivät suullisesti eteenpäin. Toinen kohta, johon ymmärrykseni ei riitä on kysymys siitä, missä Raamatussa sanotaan, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat? Ensimmäinen kaanonin versio, nimeltään Muratorin kaanon, sisältää muita kirjoja, kuin nykyinen kaanonimme.

"Kuka tai ketkä ovat siis saaneet päättää Raamatun sisällöstä?"

Tässä tukeudun samaan vanhaan perusteluun Pyhän Hengen johdatuksesta. Enhän muuta voi, niin kuin edellisessä blogissani kirjoitin, jos emme kristittyinä luota Pyhän Hengen johdatukseen ja Kaikkivaltiaan Jumalan kykyyn tehdä tahtonsa mukaan asioita, mikä on se jumala johon uskomme? Päädyn etsinnässäni seuraavalle kannalle:

"Pyhä Henki johti alkuseurakuntaa ja konsiilia, joka Pyhän Hengen johdatuksessa on saanut Jumalalta viisauden päättää Raamatun kaanon ja tällä tavoin Raamattu on alisteinen kokoelmana alkuseurakunnan apostolisen tradition tulkintatraditiolle."

Tässä kohtaa monella saattaa nousta esiin varoituksen sanat Ilmestyskirjasta: "Jos joku ottaa pois jotakin tämän ennustusten kirjan sanoista, ottaa Jumala pois hänen osallisuutensa elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kerrottu." (Ilm 22:19)

Nostan huomion, jonka David Pawson teki ilmestyskirjan selityksessään. Kun Johanneksen ilmestys kirjoitettiin (~90jKr.), ei Raamattua ollut vielä kanonisoitu (367jKr aikaisin maininta nykyisin tunnetusta kaanonista). En siis ole lisäämässä ilmestyskirjaan mitään, saati ottamassa siitä pois. Puhun ja kirjoitan siitä, minkä uskon löytöretkellä löytäneeni siitä, kuka tai mikä saa olla minulle Raamatun tulkinnan auktoriteetti.

"Missä viitekehyksessä ja traditiossa on hyvä tulkita Raamattua ja mikä traditio vastaavasti kestää myös raamatullisen tarkastelun?"

Mielestäni on absurdia väittää, että sola scriptura -oppi toimisi ilman tulkintakontekstia. Minusta loogisin tulkintakonteksti on apostolinen traditio, ei vaikkapa Baptistien uskon julkilausuma, tai luterilaiset Tunnustuskirjat. Vaikka siellä on molemmilla paljon hyvää, mielestäni kumpikaan ei saavuta sitä täyteyttä, minkä apostolinen traditio pitää sisällään.

Se, että minusta apostolinen traditio on hyvä ja turvallinen auktoriteetti tulkitsemaan Raamattua, ei mielestäni poista sola scriptura -opin hyvää periaatetta: Mikään tunnustuskunnan tekemistä päätöksistä ei saa olla Raamatun vastainen, eikä traditiossa pidä vaalia asioita, jotka ovat Raamatun vastaisia.

Valitettavasti tässä asiassa protestantismi häilyy. Meillä on monia, monia käytänteitä ja teologisia tulkintoja elävänä kirkossamme ja seurakunnissamme, jotka eivät ole Raamatun tarkastelun kestäviä edes kunkin kirkon omassa traditiossa. Tämä saattaa olla jokaisen ihmisistä koostuvan kirkon ongelma, mutta Totuuden etsimistä tässäkään asiassa tämän ihmis-elementin huomioiminen ei saisi jarruttaa. Se, että jokaisessa traditiossa löytyy kompastuksia, ei mielestäni poista sen väitteen mielekkyyttä, että:

"Jokin tulkintatraditio on lähimpänä Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahdon mukaista kristillistä elämää."

--

KYSYMYS ON AINA OLLUT RAAMATUN OIKEASTA TULKINNASTA

Protestanttinen tulkintatraditio on mielestäni siis kestämätön Raamatun valossa. Sen periaate sola scriptura kirjaimellisesti tuhoaa itse itsensä. Katoliseen kirkkoon pesiytyneet Raamatun vastaiset opit ovat oiva lyömäase traditiota vastaan, joka näyttää "myrkyttävän" puhtaana pidetyn Jumalan Sanan. Tuo traditio on kuitenkin, esimerkiksi ortodokseilla, pystynyt pitämään kirkon yhtenäisenä Kristuksen ruumiina jo lähes 2000 vuotta. "Hedelmästään puu tunnetaan." (Matt 12:33) Joku voinee ajatella samoin traditiosta, varsinkin läntisestä, josta uskonpuhdistus aikoinaan kirposi, mutta viime kädessä jokaisen kristityn pitänee ratkaista pohtimalla se, mikä traditio (itäinen, läntinen, protestanttinen vai joku muu) saa määritellä sinulle kristinuskon ja Raamatun tulkintaohjeet. Tai vain tyytyä siihen, mihin on syntynyt. Minulle jälkimmäinen vaihtoehto ei riitä.

Itselleni ajatus oli aluksi haastava. Välttelinkin asian tutkimista kuutisen vuotta. Raamattu on saanut hyvin suuren aseman protestanttisessa maailmassa. Raamattu on erehtymätöntä Jumalan Sanaa ja Jumalan Sana on elävä. Tähän uskon edelleen, mutta uskon myös sen lisäksi muuta: On olemassa kristillistä traditiota, joka oikein tulkitsee ja tuo käytäntöön Raamatun opetukset. En voi sanoa enää uskovani protestanttisen teologian olevan Raamatun tulkinnan korkein, ainoa auktoriteetti. Se ei ole hedelmästään tunnettu.

Valitsen kirkon isät ja äidit (apostolit ja heidän opetuslapsensa ja heitä seuraavat muutamat sukupolvet, piispat ja marttyyrit) auktoriteetiksi, joka saa "oikein tulkita Raamattua" minulle. Puhuin tästä laajemmin "The Body of Christ - broken for you?" blogissani. Koska Pyhä Henki johti alkukirkkoa instituutiona, se johti sitä varmasti myös opillisissa asioissa. Nämä konsiilithan määrittelivät uskontunnustukset ja sen mikä on oikeaa ja puhdasta kristillistä oppia. Jos emme voi luottaa heidän määritelmiinsä, emme voi mielestäni luottaa myöhempiinkään määritelmiin, kirkosta tai opista. Jos taas emme luota heidän määritelmiinsä, mutta uskomme myöhempiin, saatamme pettää itsemme ja rakentaa uskoamme hiekalle.

Tämän vuoksi minua syytettiin jo lukiossa harhaanjohdetuksi. Lainasin nettikeskustelussa Didakheta, jossa puhuttiin kasteesta. Puolustin lapsikastetta dokumentilla, joka on Raamatun ulkopuolinen. Saman tien vastapuoli totesi rukoilevansa puolestani ja lopetti osaltaan "voittajana" keskustelun siihen. Itse kuitenkin uskon, että on Raamatun mukaista kunnioittaa myös ulkopuolisia lähteitä, viitaten 2. Tess 2 kohtaan. Ja ilman Raamatun ulkopuolista traditiota ei meillä olisi edes tätä, mitä meillä on nyt. Edellisessä blogissa mainitsin mm. kastekäytännön, jota noudatetaan pitkälti kristikunnassa, mutta jota ei löydy Raamatusta.

Yksin Raamattu -periaate on poikinut merkittävän loven jo kastekäytännöissä kristikunnan keskelle, vaikka voisimme (jos hyväksymme tradition Pyhän hengen johtamaksi) katsoa suoraan alkuseurakunnan "kirkkokäsikirjoista" ja Raamatun ulkopuolisista saarnakokoelmista, kuinka asiaan suhtauduttiin silloin. Tällöin tämäkin repivä tulkintaero ja riidat saisivat pisteen ja Jeesuksen rukoilema yhtenäisyys olisi askeleen lähempänä. Tämä jättää kysymyksen pyörimään itselleni:

"Jos yksi protestantismin kulmakivistä (sola scriptura) pettää, voiko se muuten olla oppikokoelmana itselleni riittävä?"

Vastaus itselleni taitaa olla kieltävä. Haluan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, koska kyse on kuitenkin elämäni tärkeimmästä asiasta: Jumalan tuntemisesta.

"-- olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu."
(1. Piet 3.15)

The Body of Christ - broken for you?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?

2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä, mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon. 

Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut. Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!

Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme esittämiin kysymyksiin. 

 --

 KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA

"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen oikeutus."

Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!

Oma ajatteluni prosessini kirkkojen olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste ja minut pitäisi kastaa uudelleen. 

Tähän argumenttiin - ja moniin samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.

Entinen baptisti James Early kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa. Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.

Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin opettaa Raamattukin:

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt 16:18)

"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt 28:20b)

"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)

Samat henkilöt, joille Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura - periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen, minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.

*Sola Scriptura = Yksin Raamattu, ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on luotettava todiste itsestään.

Alkukirkon opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen kysymys:

"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"

Tästä itseasiassa kumpuaa vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr. 13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18) ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?

Ajatuksen absurdius lyö päin näköä!

Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.

--

KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA

Jopa protestanttina sola scriptura-opin pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu - tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)

Jeesus myös sanoi perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri maailmaa.

Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja jumalanpalveluksen tavoista?

Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”, kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano, etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta, pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää, jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin: Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.

Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille: Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko – ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta. Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin ykseydessä?

Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään "oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”, josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja tutkia, miten ne selvitettiin siellä.

Tähän joku saattaisi sanoa, että on vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa, josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen, jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin

”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. 

Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. 

Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 

Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)

Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille tulkinnoille käytännöistä ja opeista.

Uskon itse, että Totuus on olemassa ja saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:

"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"

Jokainen protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille. Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:

"Jos (ja kun) Pyhä Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon - Totuuden - mukainen?"

Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit, Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.

Jokainen tunnustuskunta tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:

"Minä uskon, että nämä johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."

Jos kristitty ei tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.

Kontrastina tälle sanon huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli olemassa vain yksi kirkko!

Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:

Jos Pyhä Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan, "-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta uskoa" reformaation aikana?

Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?

Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita pohdin lisää myöhemmin.

--

Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.

Tässäkin opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat valikoituneet tietyn seulan lävitse.

Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn opit Raamatusta?

"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta, joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"

Itselleni vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden "Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan kanssa on valmis.