Coffee table conversation: Sanctification

"Tavoitelkaa rauhaa kaikkien kanssa ja pyrkikää pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa." Hepr 12:14

Minulla on ortodoksi kämppis ja mielenkiintoisia keskusteluja syntyy vähän väliä. Ortodoksinen kirkko kun omaa katkeamattoman ja kupruttoman jatkumon apostolisessa suksessiossa ja tradition, joka on vertaansa vailla. Me protestantithan omaamme kupruisemman suksession, joista ensimmäinen tuli kun yhtenäinen kirkko jakaantui kahtia katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon, ja toinen kun protestantismi irtosi katolisesta kirkosta. Siinä on jo pari kohtaa, joissa on ehtinyt erilainen teologia saanut jalansijaa.

Mutta pyhitys. Mitä se on ja miksi "ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa"? En pitkään aikaan lukenut teologisia opuksia, mutta pohtinut ja keskustellut termistöstä paljon kämppikseni kanssa. On ollut mielenkiintoista huomata luterilaisen ja ortodoksisen kirkon käsitteissä suuria eroja, vaikka puhumme samoilla sanoilla.

Luterilainen käsitys lähtee autuaasta vaihtokaupasta: Minä olen syntinen, Kristus on vanhurskas ja Kristus lahjoittaa vanhurskautensa minulle ja minä saan jättää syntini hänelle. Näin minä saan vanhurskauden osakseni ja olen "Jumalalle kelpaava", vanhurskas.

Ortodoksi ajattelee hieman toisin, näin olen ymmärtänyt. Lähdetään toisesta suunnasta: Jumalalle kelpaava on vanhurskas. Kun ihminen saa jättää syntinsä Jeesukselle, hän tulee vanhurskauden piiriin, mutta ei muutu kerralla vanhurskaaksi, sillä kuvittelepa itsesi tällä hetkellä Jumalan eteen: Oletko vanhurskas, kestätkö Jumalan Pyhyyden läsnäolon?

Käsitykseni mukaan, luterilaiset pohtivat ihmisen olevan "joko-tai" tyylisesti; Yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas. Joko me olemme kokonaan vanhurskaita Kristuksessa ja ajassa jo pelastettuja, mutta silti synnin riivaamia, tai sitten olemme toivottamasti vain syntisiä, eikä muuta vaihtoehtoa ole. Tämä "joko-tai" asetelma on siis minun mielestäni suhteessa ortodoksiseen termistöön.

Kämppistäni vapaasti ja ilman sitaatteja lainaten sujuvasti tekstiin, ortodoksit ajattelevat uudelleen syntymisen, tapahtui se aikuisiällä tai lapsena kasteessa, olevan pyhityksen ensiaskel. Tämä pyhitys elämä on simppelisti kristityn normaalia elämää. Siinä ihminen lukee Raamattua, käy ehtoollisella, seurakunnassa ja rukoilee (siis uskon hoitamista). Pyhitys on matka kohti vanhurskautumista, päämääränämme siis on "Kristuksen kaltaisuus", "olla täydellisiä, niin kuin Taivaallinen Isämmekin on". Jos vanhurskaus nähdään tuona, silloin ihminen ei ole vanhurskas nyt, vaan vanhurskaus on määränpäässä oleva olotila.

Pyhitys itsessään ei hirveästi ole kolahtanut minulle luterilaisena. En ole saanut pahemmin selvää siitä, mitä se on tai mitä siinä tapahtuu. Olen käsittänyt mysteerisesti, että pyhitys on sitä, kun Kristus minun Vapahtajanani antaa syntini anteeksi ja tekee minusta vanhurskaan - siis olen nähnyt kuitenkin, että pyhitys on tie vanhurskauteen. Mutta olen nähnyt sen tapahtuvan mystisesti kuin sekunnissa, sillä hetkellä kun syön ehtoollisleivän, tunnustan syntini, kun minut kastettiin tai kun "tulin uskoon", jos sitä termiä voi käyttää.

Käytännössä olen taipuvainen nykyisin pitämään ortodoksisesta tavasta ajatella vanhurskautta ja pyhitystä, kristityn elämän vaelluksena kohti täydellisyyttä. Se kuulostaa loogisemmalta, eikä pois sulje luterilaistakaan käsitystä pyhityksen kokemisesta, sillä onhan jokainen edellä mainitsemani palanen osa kristityn elämää ja kulkua Kristuksen kanssa. Toisaalta tähän voi vetää myös "faith and action", uskon ja siitä kumpuavat teot, mukaan ja sanoa, että näin ollen pyhitys olisi jotain, mitä ihminen tekee. Ehkä se onkin? "Usko ilman tekoja on kuollut" ja uskon elämästä puhuttaessa Raamattu mainitsee aina itseään uhrautuvan käyttäytymismallin muiden hyväksi. Pyhitykseen kuuluu siis kristityn elämän tyyli - voimme kumartaa kerralla vain yhteen suuntaan ja pyllistää lopuille.

Pyhitys ei kuitenkaan koskaan vie meitä vanhurskauteen asti - sinne meidät vie vain ja ainoastaan Kristus ja hänen ristinkuolemansa meidän syntiemme puolesta. Se on fakta, josta olimme kämppiksemme kanssa samaa mieltä, vaikka luterilainenminäni hieman pohtikin tätä tekojen merkitystä suhteessa vanhurskauteen: Miten voin tekemällä (uskon elämän hoito, pyhitys) tulla vanhurskaammaksi (Jumalalle kelpaavammaksi)? Eroksi totesin lopulta sen, että käsitän vanhurskauden "joko-tai" tyylisesti. Ortodoksi näkee vanhurskauden päämääränä ja kasvuna, ei välittömänä transformaationa niin kuin luterilainen.

Ehkä luterilainen käsitys on sama, mutta eri termein? En tiedä, kun en ole siitä kuullut koostetusti paljonkaan opetusta ja opetus jota olen kuullut aiheesta, sivuaa pyhitystä, mutta keskittyy aina siihen "joko-tai" osuuteen, kuinka syntinen on nyt vanhurskas Kristuksessa. Olen tuosta kyllä edelleen sitä mieltä, että olen jo nyt Kristuksessa vanhurskas, Jumalalle kelpaava, koska siksihän Kristus kuoli, että me syntiset voisimme palata Isän luo.

Ollako vai eikö olla, en tiedä, sanoi Hamletti. Onko niin, että nämä käsitykset voisivat elää rinnan, vai onko toinen poissulkeva toisen? Ainakin luterilainen dogmi tästä tuntuu poissulkevalta "vanhurskas" käsitteen kohdalla. Toisaalta, en näe estettä ymmärtää luterilaista käsitystä vain pelkistyksenä tästä pyhityksestä kohti vanhurskautta, sillä sitähän tämä kristityn elämä loogisesti on: Uskon elämän hoitamista, pyrkimystä kohti oikeaa elämää ja toteuttaa lähimmäisen rakkautta Herraa palvellen. (Room 12).

"Luv is a verb", kuten DC Talk laulaa ja John Mayer komppaa myös: "Love is a verb"