Joy over sorrow

"Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: Iloitkaa!" Fil 4:4

Joskus on vaikeaa iloita. Tänään voi tuntua siltä, että huominen on liian tuntematon, sumun peittämä. Raamattu kehottaa iloitsemaan aina. Aina.

Kirjeessä josta kohta on voisi päätellä, että kirjeen kirjoittaja, Paavali, on ylimmän ilon keskellä ja tästä innostuneena kehoittaa meitä kaikki iloitsemaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Paavali on vangittuna Roomassa ja matkalla sinne hänen hyvä ystävänsä on sairastunut ja hänellä on huoli hänestä. Mitä iloitsemista tuossa on? Onko Paavali simppelisti tyhmä?

Juttelin kämppikseni kanssa hetken aikaa sitten siitä, mistä ihmisen alakulo, levottomuus ja ahdistus yleensä johtuu. Hän oli löytänyt ajatuksen, josta moni turhautuminen saa alkunsa: Itsekkyys. Itse ainakin joudun myöntämään, että tuo on totta omalla kohdallani hyvin usein, ellei aina. Kun kohtaan vaikean tilanteen, alan ajatella miten epäoikeudenmukaista se on minua kohtaan. Mitä minä menetän, kun tilanne on päällä? Miten voisin iloita tämän keskellä, kun tuntuu niin kurjalta? Käännän katseeni itseeni, kuin Pietari veden päällä ja alan upota. Jäljelle jää kaikumaan huuto "Herra, pelasta minut!"

Paavali kuitenkin oli uskoakseni syvemmällä suossa kuin moni meistä - vähättelemättä kenenkään surua. Häntä kidutettiin, pidettiin nälässä ja vangittuna ja hänen ystäviään kohdeltiin samoin.

Ja kuitenkin hän huutaa: "Iloitkaa!"

Kaikilla meillä on kai kaveri, joka tulee aina viereen hymyilemään ja kehottaa ajattelemaan positiivisesti silloin kun menee päin peetä... Ärsyttäviä tyyppejä. Paavali ei kuitenkaan tyydy vain sanomaan, että ajattele positiivisesti, huijaa itseäsi ja koita unohtaa murheet. Hän kehottaa meitä, samoin kuin Jeesus, iloitsemaan Herrassa, eikä asioiden kulloisestakin järjestyksestä.

Ilomme ei voi olla sidottu asioihin, jotka ympärillä katoavassa maailmassa tapahtuvat. Silloin ilomme nimittäin olisi häilyvää, kuten pessimistit ajattelevat: Ilo elämässä olisi lieventämässä kurjuutta, mutta vain hetkellisesti, jonka jälkeen ilokin on vain kalvava muisto siitä, ettei sitä enää ole. (Schopenhauer)

Ilo Herrassa on jotain muuta. Se on pyhää huolettomuutta. Toki me murehdimme läheisistämme, rakkaista jotka ovat satojen kilometrien tai päivien päässä tai asioista, jotka eivät mene yhtään putkeen ja hämärtävät huomista. Paavali itsekin kantaa huolta Filippiläisistä (Fil 2:19) ja myöntää, että olisi surrut jos hänen työtoverinsa Epafroditos olisi menehtynyt (Fil 2:27) ja samassa kohdassa sanoo, että hänellä on entisiäkin surun aiheita.

Mutta. Aina on muttia.

Paavali kehottaa seuraavaksi "Älkää olko mistään huolissanne --" (Fil 4:6a). Tämä huoli ei kuitenkaan tarkoita edellä mainittua huolta läheisistä, vaan huolta, joka tuottaa levottomuutta ja ahdistusta. Se on murehtimista, joka synkistää ihmisen itsesääliin, siihen, mikä on vahingollista ja ahdistaa. "Voi minua, joka olen kurja, joka en saanut mitä halusin, eivätkä asiat menneet kuten toivoin!" Itqparqvinqvonq.

Iloitse siis! Minun iloni ei perustu tapahtumiin tai elämän katoavaisuuteen, vaan tapahtumaan ristin puulla ja elämän ikuisuuteen. Jumala on luvannut varjella, johdattaa ja siunata meitä ja saattaa ikuiseen elämään. Siinä on aivan uskomaton ilon aihe! Hän ei kuitenkaan ole luvannut, etteikö osa siunauksista olisi opittavissa kantapään kautta ja että tie perille olisi kyyneletön ja helppo. Niinpä me voimme, ja meidän tulisi pyrkiä elämään elämäämme niin, että saatamme kaiken mitä tarvitsemme "-- rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon." (Fil 4:6b) Hänen tietoon, jolla on kaikki langat käsissään ja meitä kohtaan hyvä tahto, Kristuksen Jeesuksen tuoman rauhan kautta. (Room 5:1)

Hänen kanssaan, Hänessä, meillä voi olla iloa murheenkin keskellä.

Gone fishing

"Kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki kaksi veljestä, Simonin, toiselta nimeltä Pietarin, ja hänen veljensä Andreaksen. He olivat heittelemässä verkkoa järveen, sillä he olivat kalastajia." (Matt 4:18)

Jeesus kutsuu tässä ensimmäisiä opetuslapsiaan, tavallisia duunareita, kalastajia. Kuulin jostain huhua - ja nyt joku eksegeetikko voi korjata jos tietoni ovat muinaisia tai vääriä - että tuon ajan Israelissa oli käytössä jokseenkin yleinen koululaitos. Koulussa opeteltiin lukemaan hepreaa ja sitä opeteltiin ulkoa. Etevimmät pääsivät etenemään koulussa ja parhaimmat pääsivät suurten rabbien opetuslapsiksi. Esimerkiksi Paavali sai koulutuksensa Gamalielta, joka kuului Sanhedriniin (juutalaisten ylin neuvosto) ja joka oli suuresti kunnioitettu opettaja. Ja Paavali sanoi itsestään: "Lain noudattajana olin fariseus, intoni ja kiivauteni osoitin vainoamalla seurakuntaa, lakiin perustuva vanhurskauteni oli moitteeton." (Fil 3:5) Hän oli luokkansa priimus.

Duunarit, nämä kalastajat, olivat heitä, joilla ei polla riittänyt paljon alempia kouluasteita pidemmälle. Näissä henkilöissä kuitenkin Jeesus näki jotain enemmän. Hän näki, miten kalastajina nämä miehet tuhlaisivat heille kaavaillun tehtävän hänen opetuslapsinaan, itsensä Jumalan apostoleina ja evankelistoina. "'Jeesus sanoi heille: 'Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia.'" (Matt 4:19) Jeesus teki siis tavallisista duunareista seurassaan jotain, mistä nämä miehet tuskin edes uskalsivat haaveilla. Koulusta tippunut on yhtäkkiä suuren rabbin opetuslapsi.

Mietin tässä näin, onko tämä tätä hommaa sitten mitä osaan tehdä. Olisi niin paljon helpompaakin tarjolla. Aivot pois päältä, ei tarvitsisi miettiä kolminaisuusopin kiemuroita, käsittää syntiuhrin merkitystä, yrittää ymmärtää kärsimystä tai predestinaatioita samaan aikaan kun vastaat ateistien väitteisiin, olet naurunalainen uskon tähden tai jotain muuta. Kuulostaapa masentavalta. Helpompiakin töitä löytyisi. Parempi palkkaisia löytyisi. Pitäisikö sitten mennä vaikkapa kultasepäksi?

Valkokultasormus, andalusiittiperuna ja smaragdimato.
Suuri taidenäyte Paintilla. Omistan kaikki oikeudet.

Suurista taitelijanlahjoistani huolimatta luulisin, että kultasepän ura ei ole se "juttu" meikäläiselle. Olkoonkin sitten oma duunini mielestäni vaikka "kalastajan" homma, se homma, joka on vähän yksinkertaisemmille. Toivoni on siinä, että Kristus itse kutsuu minua ja olen vastannut kutsuun jo "tahdon". Olen lähtenyt vaeltamaan rabbini perässä vaikka aika ajoin usko horjuu kuten opetuslapsilla. Jonain päivänä lukittaudun taloon piiloon, joinain päivinä nousen satojen ihmisten eteen ja käännän volyymia kitarasta ja annan evankeliumin soida. Yhtäkaikki, teen sen Kristuksen kanssa. Kalastaja onkin ihmisten kalastaja Hänen seurassaan.

Tietysti, jos olisin kultaseppä, voisin olla ihmisten kultaseppä. Mitä tahansa tehdäänkin, voimme tehdä sen kuin Herralle: "Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle." (Matt 25:40) Toteuttaakseen Kristuksen kehoitusta lähetyskäskystä ei tarvitse olla diakoni, nuorisotyönohjaaja tai pappi.

Pohdin kovin tätä omaa tehtävääni. Epäilen suuresti sitä, että miulla olisi mitään annettavaa. Eikä miulla ehkä olekaan. Jos joskus siulla, hyvä lukija, on samankaltainen fiilis, niin tähän loppuun laitan muutaman Raamatun kohdan joita lukemalla molemmat voidaan kai rohkaistua. Samat kohdat joista jaoin ajatuksia myös viimeisessä hartaudessa varusmiespappi- ja varusmiesdiakonikurssilla:

2. Moos 4:10-14, Mooses sanoo ettei osaa puhua. Jumala vastaa hänelle, että: "Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa."

Jer 1:6-9, Jeremia sanoo olevansa liian nuori tehtävään ja hänelle vastataan: "Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua. Sitten Herra ojensi kätensä, kosketti suutani ja sanoi minulle: -- Minä annan sanani sinun suuhusi."

Jes 6:1-7, Jesaja kokee Herran pyhyyden läsnäolossa olevansa liian syntinen. "Silloin yksi serafeista lensi luokseni kädessään hehkuva hiili, jonka hän oli ottanut pihdeillä uhrialttarilta. Hän kosketti sillä minun huuliani ja sanoi: -- Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu."

Näiden tapahtumien jälkeen Herra lähetti jokaisen näistä "vain kalastajaksi" itsensä kokevan henkilön töihin, joissa lupasi olla heidän tukensa, voimansa ja turvansa. Ehkä sitten minäkin saan luottaa siihen, että Herraa seuratessa minustakin tulee ihmisten kalastaja. Meinaan kultaseppänä olisin varmaan onneton, vaikka tuo kyseinen matoinenperuna kummasti hymyilyttää.

Through the valley of death

"Kunpa pyyntöni kuultaisiin! Kunpa Jumala tekisi, mitä toivon, ja murskaisi minut! Kunpa hän antaisi kädelleen toimeksi leikata poikki minun elämäni langan. En silloin jäisi vaille toivoa ja lohdutusta! Vaikka tuskani ei armoa anna, minä hyppelisin riemusta, sillä sitä, minkä Pyhä on sanonut, en ole koskaan kieltänyt." Job 6:8-10

Kuulin joku aika sitten ajatuksen, joka joiltain vuosilta on itsellenikin tuttu. Kristitty ystäväni toivoi kuolemaa. Niin olisi helpompaa olla, koska elämäntilanne oli niin painostava. Ei niin, että tekisi itse sen eteen jotain, vaan niin kuin Job tässä. Juha Vähäsarjan hartauskirja, josta bongasin nyt tämän kohdan, joka toi ystäväni silloisen ahdistuksen mieleen, jatkaa tästä kohdasta:

"Uskovan ihmisen ahdistus on erityisen raskas silloin, kun hengellinen yhteisö ei anna lupaa olla heikko tai sairas. On pakko yrittää olla vahvempi kuin on ja terveempi kuin lääkäri määrää. Hengelliset opastajat saattavat vielä löytää sairauden syyn sairaasta itsestään. Silloin eivät ole kaukana Jobin sanat, joissa hän toivoo Jumalan itse lopettavan tuskan ja ottavan kärsivän luoksensa lepoon. Sillä Jumalaa hän ei ole koskaan kieltänyt."

Joskus saattaa olla niin, että meidät lasketaan pimeyteen, englanniksi Psalmi 23:4 kuuluu hieman erisävyssä: "Yes, though I walk through the valley of the shadow of death --", vaikka olisin kulkemassa pimeän laakson läpi, enkä laaksossa. Se vaellus siellä ei ole ikuinen, vaan se on läpivaellus. Tunne on tuttu varmasti itse kullekin, mutta on hyvä muistaa, että se todellakin on vain läpivaellus, jossa Jumala vaeltaa rinnalla, johdattaa paimensauvallaan.

Varsinkin silloin, jos joutuu painostuksesta luopumaan jostain itselle tärkeästä tai ei voi ymmärtää syytä tapahtumille, tunteet saattavat olla hyvinkin epätoivon sävyttämiä. Sieltä kumpuaa vilpitön, jotenkin paradoksaalisesti toisaalta toivon täyteinen rukous, että Herra ottaisi asiat haltuunsa. Että voisin jo astua hänen luoksensa ja antaa Hänen pyyhkiä kyyneleeni. Jättää oudon, epävarmuutta, pelkoa ja ahdistusta herättävän maailman taakseni.

Tuossa tilanteessa olevalle en toisaalta osaa muuta rohkaisua sanoa, kuin että tuhannenkin askeleen matka taivalletaan askel kerrallaan. Ja jokainen päivä on lähempänä sitä päivää, kun pimeä laakso jää jälkeen ja näemme taas sen ihmeen, minkä Jumala on meille varannut. Ja jos "minä olen ihme, suuri ihme --", mitä kaikkea Herra onkaan varannut minulle, meille! Herra on hyvä. Meidän toivo ei pääty edes kuolemaan. Voimme aina rukoilla Psalmin 138 sanoin: "Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!"

Jotenkin hyvä fiilis tänään, eka inttipäivä takana ja kuuntelen KLS:ää. Kiitän Luojaani Sinusta. Sitä teen, ystävä hyvä. (Mark 10:18) Vaikuttaa porukka kasarmilla ihan rennolta, nyt lauantaina lähtö varusmiespappi- ja varusmiesdiakonikurssille Haminaan yhdessä muiden hihhuleiden kanssa. Te jotka seurailette blogia, pyydän esirukousta inttiuralleni ja te, jotka satunnaisesti näitä luette voitte toki myös rukoilla puolestani. Kiitos!

"Piruntorjuntaupseeri" Honkanen kuittaa.

"Yksin vain sinun kanssasi, Jumalani, minä vaellan tielläni.

Mitä minun tarvitsisi pelätä kun olet lähellä,

Oi Herra, joka hallitset yötä ja päivää?

Sinun käsissäsi olen paremmassa suojassa

Kuin jos minulla olisi vartiojoukko ympärilläni."

(vapaa suomennos)

- Pyhän Columban rukous

Spotlight: Job 6, Ps 23; 138
Thoughts: Juha Vähäsarja - Joka päivä lupaus kantaa

Underrated Friendship

Eletään symbioosis

niinku sienet ja puut,

jäkälät sun muut,

ihminen ja bakteeri...

oot mun paras kaveri.

Kirjoitin vuonna 2006 tuollaisen runon. Lapsetti, ja ilmaisin sillon paljon itseäni runoillen ja lyriikoilla. Löysin sen pitkästä aikaa, kun kirjoitin sen ystävälleni ylös. Vaikka itse sen olen kirjottanut, mielestäni siinä on kuitenkin jotain lapsenomaisen oivaltavaa. Olin tuolloin 17-vuotias ja elin lämpimässä ystävyyssuhteessa - yhdessä ainoassa. Ystävyydessähän on jotain symbioosin omaista: se hyödyttää kumpaakin osapuolta, vaikka ilman sitä pystyisikin elämään. Se on extraa, se on enemmän.

Kuitenki ajatukset kumpuaa enemmän C.S. Lewisin kirjasta "Neljä rakkautta", joka ehdottomasti jokaisen kannattaisi lukea. Ihmissuhteet kuitenkin kummastuttavat itse kutakin meistä ja tämä kirja on niin sanotusti "hyvää matskua" pohtia asioita ja saada ajatuksillensa sanoja.

"-- sitten kun ystävästä on tullut vanha ystävä, kaikki ne asiat, joilla ei ollut mitään tekemistä ystävyyden kanssa, tulevat tutuiksi ja tuttuuden mukana rakkaiksi."

Lewis heittää ajatuksen, että ystävyys oli eniten ihannoitu antiikin ajalla ja keskiajalla. Miksi? "Noiden aikakausien syvin ja pysyvin ajatus oli asketismi ja maailman hylkääminen. Luontoa, tunteita ja ruumista pelättiin sieluamme uhkaavina vaaroina ja niitä väheksyttiin ihmisen asemaa halventavina. Suurimmassa arvossa pidettiin sellaista rakkautta, joka tuntui riippumattomimmalta luontoon nähden tai jopa sitä uhmaavalta." Eroottinen rakkaus ja kiintymys kytkeytyvät hermoihimme, kouraisevat vatsanpohjaa ja saavat hymyn huulille, kun näemme ihastuksemme, mutta ystävyydessä "- tuossa vapaasti valittujen ihmissuhteiden valovoimaisessa, seesteisessä ja järjellisessä maailmassa - pääsi kauas kaikesta tuosta", ruumiillisesta, hormonien sekoittamasta tunnekuohusta.

Ystävyyden koettiin olevan jotain enemmän. Jos joku liittyy ystäväpiiriini, kaikilla siinä on sen jälkeen jotain enemmän. Voin olla ystäväni Eben kanssa ja kun seuraan liittyy Fabio (nimet muutettu), meillä Eben kanssa ei ole sen jälkeen vähemmän toistemme huomiota, vaan meillä kaikilla on silloin enemmän. Ne puolet, jotka Fabio meissä kummassakin nostaa esiin, eivät loista ulospäin ilman Fabiota ja siksi nyt Ebellä on enemmän minun persoonaani ja minulla enemmän Ebeä. Ystävyys lisääntyy, moninkertaistuu ystävysten kesken. Kun Fabio lähtee pois, emme suinkaan riemuitse jälleen keskittyessämme toistemme loistavaan seuraan, vaan väliltämme on "hävinnyt" jotakin - se, minkä vain Fabio meissä kummassakin toi esiin.

"Ystävyys -- on välikappale, jolla Jumala paljastaa itse kullekin kaikkien toisten hyvät ominaisuudet." Jokainen meistä kai on tuttu tuon tunteen kanssa, ehkä jopa kavereiden kanssa sen tunteen voi kokea. Mutta ystävät ovat silti jotain spesiaalimpaa. Finglishini suotakoon anteeksi. Jokaisen ystävät ovat erilaisia, mutta uskoisin, että jos kerron omistani jotain, niin niistä löytyy samoja piirteitä ja ajatuksia, kuin teidän lukijoiden ystävistä:

Ystävät ovat luotettavia ja auttavat tarpeen tullen. Avun jälkeen ystävä sanoo: "Eipä kestä", eikä vaadi vastapalvelusta edes mielessään. Ystävät pysyvät, vaikka ei heitä hetkeen näkisikään. Heidän kanssaan voi jatkaa siitä mihin jäi, kun viimeksi erottiin. He ovat niitä, joiden seurassa voi olla oma itsensä. Ystävät ovat niitä, joiden seurassa joskus minusta tuntuu, etten ansaitse heitä. 

He saavat minut hymyilemään ja onnelliseksi emotionaalisen hullunmyllynkin keskellä. He lyövät nyrkillä olkapäähän lohdutukseksi ja sydänsur muuttuu säteileväksi lihaskivuksi. Se saa minut hymyilemään. Kun kaadun, he alkavat painimaan tai huutavat: "KASAAA!!", sen sijaan että nostaisivat ylös. Jos nolaan itseni, he nauravat kovimpaan. Ja pisimpään. He ottavat kylmän sormuksen ja lämmittävät sen minulle, vastaavat puheluun keskellä yötä ja ovat kanssani hiljaa jos tarvitsen sitä. Ja kuten totesin jo Eben ja Fabion kanssa:

Ystävän kanssa olen enemmän minä kuin ilman heitä.

Meidän aikanamme sen julkinen arvostus on laskenut, mikä näkyy esimerkiksi kirjallisuudessa, TV-sarjoissa ja viihteessä yleensä. Ne kaikki perustuvat nykyisin pitkälti romanttiseen kerrontaan, kun taas ystävyydestä kertovat runot, laulut ja kirjat ovat vähentyneet. Puhumme niin paljon rakkaudesta romanttisena ja eroottisena, ettemme osaa välttämättä sanoa ystävillemme rakastavamme heitä, koska se käsitetään väärin.

Tästä hyvä esimerkki Raamatussa on Daavidin ja Jonatanin välinen ystävyys, jonka liberaalit ja modernit teologit mielellään näkevät homoeroottisena kuvaelmana kahden miehen välillä. Nykyihmisen on vaikea käsittää sen syvyistä ystävyyttä mitä heillä oli ja mitä läpi historian on kansakunnissa koettu, näytetty ja kirjattu ylös, ilman eroottista sävyä. Esimerkiksi suudelmalla tervehtiminen on ollut yleinen tapa lähes joka kulttuurissa ja jopa Raamattu kehottaa seurakuntalaisia tervehtimään toisia pyhällä suudelmalla (Room 16:16, 1 Kor 16:20, 2. Kor 13:12, 1. Tess 5:26, 1. Piet 4:15) Mutta niin syvä rakkaus ei vaadi aina erotiikkaa.

Pitkän sepustuksen jälkeen haluan siis sanoa:

Kiitos.

Ystävilleni, jotka eivät välttämättä koskaan näe tätä tekstiä, ystäville, jotka ovat jo erkaantuneet elämästäni vuosia sitten. Ystäville, joiden kanssa näen viikoittain ja heille, joille en osaa tai voi sanoa tätä kasvotusten. Ehkä eräs lukee, toinen ei. Yhtäkaikki he ovat minulle olleet, ja ovat, korvaamattoman ja mittaamattona arvokkaita ja tärkeitä, rakkaita.

Hyvää ystävänpäivää!

Spotlight: C.S. Lewis - Neljä rakkautta (engl. Four loves)

God of Promises, part2

Piti edellisen yövuoron aikana kirjoittaa ajatus siitä, mitä on olla Jumalan lapsi. Se on kuitenkin melko itsestäänselvänä otettu asia, kaunis kuva siitä, mitä on olla kristitty, mutta se pitää sisällään muutakin kuin kauniita ajatuksia.

Jos minä pyörittäisin yhtiötä , hakisin automaattisesti palkkalaisikseni pyörittämään firmaa ja hoitamaan juoksevia asioita lahjakkaita, fiksuja ja edustavia henkilöitä. Kun joku henkilö pilaisi firmani maineen tai alkaisi puhua minusta pahaa ja tuhoaisi työilmapiiriä, laittaisin hänet kilometritehtaalle huonoin paperein. "Epäonnistunut tehtävässään".

Jos taas olen perheen isä, yrittäisin kasvattaa lapsistani kunniallisesti käyttäytyviä ja (moraalisesti) oikein toimivia. Silloin kun lapseni kapinoi minun tahtoa vastaan, uhoaa kylillä kilpaa kavereiden kanssa kenen vanhemmat ovat ärsyttävimpiä ja nihkeimpiä ja aiheuttaisi riitoja kotona, en minä sanoisi hänen lapseuttaan irti. Hän on minun lapseni, koska minä olen hänen isänsä.

En voi "irtisanoa" häntä.

Jumalan yksi lupauksista, on ottaa meidät lapsikseen. Jeesuksesta sanotaan (Joh 1:12) "Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen." (Vanha käännös; "uskovat hänen nimeensä"; Jeesus [Herra pelastaa]). Paavalikin kirjoittaa Gal 4:7: "Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta."

Lapseus on vanhempien tahdosta ja toimista syntyvä asia. Jeesus antaa sen hänen nimeensä turvautuville. Me olemme kastettuina ja uskon tunnustaessamme Jumalan lapsia. Ja jos olemme lapsia olemme perillisiä, mutta mihin? Mitä lapseuden lupaus pitää sisällään?

Matt 7:9-10:"Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät."

Lapseus ei takaa meille hemmoteltua elämää. Olen aina verrannut Jumalan lapsena olemista näin:

Pikkulapsi varmasti haluaa syödä karkkia, jäätelöä ja muuta mässyä mahan täydeltä ennemmin kuin perunoita. Mutta isä tietää, että lapselle on parasta antaa kunnon ruokaa, ennen herkuttelua, sillä jälkimmäisestä seuraa vain huono olo. Hyvin yksinkertainen periaate: isä tietää paremmin.

Samoin ajattelen Jumalan kasvattavan meitä lapsinaan: Antaen meille PARASTA mitä kuvitella saattaa. Ja parempaakin. Ei aina sitä tikkunekkua, jonka haluamme hetinytmielelläänjoeilen, vaan Isä tietää paremmin.

Hän ei ole yrityspomo, joka katsoo lastaan ansioidensa perusteella ja listaa synnin toisensa eteen ja potkii lapsen ulos perheestä heti. Ei. Hän listaa kyllä synnit ja katsoo ja kertoo mitä siitä seuraa. Jokainen tietää synnin palkan olevan kuolema. Mutta Jumala tahtoo armahtaa jokaisen ja armahtaakin häneen turvautuvat. Yrityspomo potkaisee virheistä pihalle, isä etsii keinoa rakastaa, antaa anteeksi ja kasvattaa lastaan.

Lyhyesti: Lapseus on lupaus siitä, että voimme luottaa Jumalan ajattelevan meidän parastamme ja haluavan lahjoittaa sen meille, ei siksi, että ansaitsemme sen, vaan siksi, että hän haluaa olla Isämme. Omasta tahdostaan. Chesed. (Sanan sisältöä pohdin tässä blogitekstissä)

Ps. 27: 10: "Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen."

Ja kaikki tämä sisältyy lupaukseen lapseudesta. Ansioilla me parhaimmillammekin menettäisimme paikan Jumalan "yhtiössä", mutta lapsen aseman saaneena me emme ole enää palkkalistoilla palvelijoina:

Joh 15:15: "En sano teitä enää palvelijoikseni, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut."

Meillä on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1) ja saamme kutsua itseämme hänen ystävikseen, hänen lapsikseen.

Mutta lapseudenkaan perusajatus ei ole se, että saamme Jumalalta kaiken pyytämämme. Samoin kuin isät kieltävät yleensä lapselta tikkunekun nyt, heillä voi olla suurempi karkkipussi odottamassa hetken päästä. Isä ajattelee meidän parastamme, joskus yli oman ymmärryksemme.

Kaiken takana on kuitenkin suurin lupaus lapseudesta, se, että olemme perillisiä. Perillisiä Taivasten valtakuntaan, siihen valtakuntaan, jossa Jumala itse asuu meidän kanssamme, jonne Jeesus on luvannut valmistaa meille sijan ja valmistaa tien jota kulkea (Joh 3:16; 14:6). Perillisiä siihen rakkauteen, hyvään ja autuuteen, josta meillä ei vielä ole aavistustakaan. Tai on ehkä väärin sanoa "ei aavistustakaan". Jokainen kai on kokenut sen hetken elämässään, jonka ei tahtoisi koskaan loppuvan. Niin kauniin, onnellisen ja lämpimän hetken, että se lämmittää edelleen mieltä ja nostaa hymyn huulille. Siinä on ehkä vilaus, pieni palanen taivaasta.

Tämän elämän jokainen huippuhetki kuitenkin on vain pieni tikkunekku jonka perään itkemme, kun sen menetämme tai luulemme menettäneemme. Jos joskus saisin sen näkökulman, että näkisin mitä Isä näkee. Unohtaisin tikkunekun ja mielelläni, jopa nauttien, pureskelisin perunoita odotellessani sitä, mitä Isä haluaa rakkaalle lapsellensa antaa.

Nothing without Him

Sitä tuntee ittensä pieneks. Elämän myllerryksissä sitä kuvittelee joskus osaavansa tehdä oikein, mut ei parhainkaan yritys aina riitä. Hajoais pää, ellei olis Herraa, joka on luvannut antaa anteeksi ja olla vierellä.

1 Tim 1:16 "Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän."

Raamattu on täynnä toinen toistaan samaistuttavampia henkilöitä. Tänään Paavali ja Daavid kirjoittaa osuvimmat tekstit omaan elämääni. Molemmat menivät pohjalle ja molemmat saivat armon jatkaa. Toinen vainosi seurakuntaa ja hänestä tuli pakanoiden apostoli, toinen murhasi ja teki aviorikoksen. Hänelle kuitenkin luvattiin rakentaa temppeli, Jumalan huone, joka ei koskaan murtuisi. Molemmat saivat anteeksi. Jos he, niin kai sitten minäkin? Siitä uskoisin, että Paavali koittaa vakuuttaa Timoteuskirjeen sitaatissa.

Tänään lähetäänkin bändin kanssa keikkareissulle Lappeenrantaan ja toisaalta fiilis on hyvä. Taas saa kohdata sen ihmeen, että suurimmaks syntiseks itsensä kokeva pistetään yleisön eteen kertomaan evankeliumia. Kerroin pojille ajatuksen illalla "hartaudeksi" Mooseksesta, joka koki kielensä kankeaksi. Jeremiaasta, joka väitti olevansa liian nuori, Jesajasta, joka koki itsensä syntiseksi. Jumala antoi kaikille saman vastauksen: "Minä, Herra, olen sinun kanssasi. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, sillä minä olen sinun kilpesi." Näillä eväillä mekin saatiin lähteä ränkkäämään soittimia satojen nuorten eteen.

Joskus ajattelin, että eihän kukaan minun ohjaajista, opettajista tai papeista voi kai tuntea itseänsä etäiseksi Jumalasta. Ihmettelin, ja pidin sitä jotenkin outona, jos joku joskus puhui siitä, miten kokee Jumalan vieraaksi ja etäiseksi, joku, jonka Jumala on asettanut asemaan jossa opettaa toisia, kaitsemaan laumaansa. Toisaalta Daavidkin lausuu Psalmissa 28: "Älä ole vaiti, kun puhun sinulle! Jos sinä et vastaa, olen kuoleman oma." Ei ole maailman lämpimimmät fiilikset tuonkaan lauseen takana, kuvittelisin näin.

Nyt periaatteessa, itsekin olen siinä asemassa, vaikka en nyt töitä teekään seurakunnassa. Mutta miulle on suotu asema, jossa saan opettaa, "kaitsea laumaa" ja julistaa evankeliumia.

Ja silti joskus mieleeni tulee näitä kysymyksiä, riitänkö minä, olenko liian vähän?

Raamatun vastaus on suorasanainen: "Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa." (Room 5:1)

Mutta niin toisaalta opetuslapsetkin kyselivät. Kolme vuotta Kristuksen Jeesuksen seurassa, katsoen vierestä kun Hän tekee ihmeitä... ja kun Jeesus kuoli ristillä, he menettivät toivonsa. Suuripa oli apostoleiden usko siinä vaiheessa! Me emme näe enää Kristuksen kuolemaa, mutta joskus hän tuntuu vaikenevan, nukkuvan, kun on myrsky. Hän näyttää "kuolevan" meidän elämässä ja silloin iskee paniikki.

Mutta, läpi lukittujenkin ovien, Kristus ilmestyi opetuslapsilleen. Ja sen jälkeen ei ole maailma ollut entisensä. Kirjaimellisesti, suurin muutos maailmanhistorian kulkuun, yhteiskuntaan, ajatteluun, ihmisoikeuksiin ja oikeuslaitoksiin tapahtui siinä hetkessä, kun ne "luuserit", uskonsa menettäneet, toivottomat 11 apostolia astuivat ovesta ulos ja alkoivat huutaa: "Jeesus elää!"


Spotlight: Ps 25-28
Musaak: https://soundcloud.com/vappaustaistelija/laupias-riivattu-samarialainen

Child of God

Heräät. Aurinko nousee vasta, aamu on kaunis. Palvelusväkesi toivottaa iloisesti huomenta.

Ahdistaa.

He odottavat, että nouset. Käännät kasvosi heihin ja hymyilisit. Sitä he ovat odottaneet kauan. Nostat päätäsi. Palvelusväki kääntyvät pois. He eivät kestä katsoa noihin silmiin, noihin, jotka ovat nähneet niin paljon surua.

Ennen he tunsivat sinut iloisena ja leppoisana kaverina. Huumorintajuisena. Nyt he näkevät mustat silmän ympärykset, miettivät miksi et nuku rauhassa... vieläkään. Onhan siitä jo vuosia.

Hän on kuollut muille, vaan ei minulle.

Kapuat katolle ja katsot horisonttiin. Jäät siihen. Hengität raitista ilmaa. Silti se tuntuu painavalta ja raskaalta hengittää. Sinua pyydetään alas, päivän työt odottavat.

Se ei ole niin tärkeää.

Tunnit kuluvat. Päivä etenee, aurinko on ylhäällä. "Tule sisään, ettei aurinko sairastuta!" Joku tuo sinulle ruokaa.

He eivät ymmärrä.

Mitä odotan? Rakkaani juoksi kerran pois. Häntä ei mainita nimeltä tässä talossa, kylässä, minun maailmassani. 

Miksi odotan? En... voi sille mitään. Se kuuluu luonteeseeni.

Kyynelet vierivät tuttuun tapaan samoja uria joita ovat jo satoina päivinä aikaisemminkin vierineet, kostuttavat samaa kattoa, jota olet kävellyt edestakaisin lukemattomia kertoja.

Tunnit kuluvat. Aurinko laskee jo. Polttava paiste vaihtuu viileään, kosteaan ilmaan.

Käännyt lähteäksesi, katsot vielä kerran taaksesi, kuten aina. Haluat nähdä auringon viimeiset säteet maalaamassa taivaanrantaa. Pysähdyt.

Sydämesi jättää iskun välistä.

Voiko se olla...

Riennät alas, käsket palvelijasi mukaan ja lähdet juoksemaan...

Kyläläiset katsovat juoksevaa miestä. Tuo vanha, mäen harjalla asuva mies ei näytä enää välittävään mistään. "Phah!" ihmiset katsovat halveksuen, kuinka vanha mies kehtaakaan nolata itsensä.

"Hulluksi tullut, juoksee itkien ja häpäisten itsensä, palvelijat yrittävät varmaan ottaa häntä kiinni ja estää nolaamasta itseään... Myöhäistä! Nauraakin vielä?! Ihmekös tuo, jos vuodet paistattelee sateessa ja tuulessa, pakkasessa ja helteessä. Hän ei koskaan lakannut suremasta, vanha, hölmö mies."

Sen on pakko olla hän..

Juoksun tahti kiihtyy. Mies saapuu kulkurin luo: "Se on hän! SE ON HÄN!"

Kyläläiset ovat kerääntyneet katsomaan outoa jälleennäkemistä: "Tuoko? Tuonko takia mies juoksi? Varmaan ensimmäisenä nostamaan kiven ja linkoamaan sen sitä kohti."

"...vaan mitä tapahtuu, mitä hän tekee?"

Kyläläiset kerääntyvät miehen ja kulkurin ympärille: "Hän.. sinä. Annat... annatko anteeksi tuolle?" Joku sylkäisee halveksunnasta.

He eivät tiedä, he eivät ymmärrä.

Kulkuri aloittaa puhumaan: "Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan..." Kesken puheen mies kaappaa hänet syleilyyn, "...en ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi...", ja keskeyttää hänet:

"Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan!"

"Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon!"

Spotlight: Luuk 15:11-32