The Body of Christ - broken for you?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?

2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä, mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon. 

Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut. Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!

Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme esittämiin kysymyksiin. 

 --

 KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA

"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen oikeutus."

Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!

Oma ajatteluni prosessini kirkkojen olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste ja minut pitäisi kastaa uudelleen. 

Tähän argumenttiin - ja moniin samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.

Entinen baptisti James Early kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa. Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.

Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin opettaa Raamattukin:

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt 16:18)

"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt 28:20b)

"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)

Samat henkilöt, joille Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura - periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen, minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.

*Sola Scriptura = Yksin Raamattu, ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on luotettava todiste itsestään.

Alkukirkon opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen kysymys:

"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"

Tästä itseasiassa kumpuaa vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr. 13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18) ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?

Ajatuksen absurdius lyö päin näköä!

Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.

--

KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA

Jopa protestanttina sola scriptura-opin pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu - tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)

Jeesus myös sanoi perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri maailmaa.

Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja jumalanpalveluksen tavoista?

Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”, kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano, etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta, pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää, jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin: Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.

Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille: Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko – ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta. Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin ykseydessä?

Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään "oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”, josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja tutkia, miten ne selvitettiin siellä.

Tähän joku saattaisi sanoa, että on vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa, josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen, jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin

”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. 

Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. 

Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 

Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)

Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille tulkinnoille käytännöistä ja opeista.

Uskon itse, että Totuus on olemassa ja saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:

"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"

Jokainen protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille. Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:

"Jos (ja kun) Pyhä Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon - Totuuden - mukainen?"

Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit, Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.

Jokainen tunnustuskunta tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:

"Minä uskon, että nämä johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."

Jos kristitty ei tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.

Kontrastina tälle sanon huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli olemassa vain yksi kirkko!

Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:

Jos Pyhä Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan, "-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta uskoa" reformaation aikana?

Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?

Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita pohdin lisää myöhemmin.

--

Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.

Tässäkin opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat valikoituneet tietyn seulan lävitse.

Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn opit Raamatusta?

"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta, joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"

Itselleni vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden "Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan kanssa on valmis.

Newly found heresies

Kuulin keskustelun joku aika sitten, että jumalanpilkka pitäisi poistaa rangaistavana tekona laista, koska... no, eihän siitä enää nykyisin ketään rangaista. Pykälä siitä kuuluu näin:

Rikoksista yleistä järjestystä vastaan §10:

Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Oli mielenkiintoista lukaista tuo ja todeta, että kylläpä on vaan ev.lut kirkon eräitä järjestöjä vastaan kirjoitelluissa teksteissä aika paljon lainrikkomista havaittuna. Lisäksi moni, mikäli on tutustunut esimerkiksi luterilaisuutta määrittäviin Tunnustuskirjoihin ja Raamattuun, voinee allekirjoittaa sen, että jopa kirkon sisällä tapahtunut muutos on askel §10 rikkomista kohtaan. Joka "julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä ...(ev.lut kirkon järjestö, esimerkiksi)... pitää pyhänä" olisi tuomittava sakkoihin tai enintään 6kk rangaistukseen vankilassa.

Nyt jos ajatellaan esim kirkkolain, Tunnustuskirjojen ja Raamatun sanan mukaan (kolme todistusta katsotaan melko päteväksi), niin Raamattuhan on inspiroitua Jumalan Sanaa ja sellaisenaan Pyhä. Moni menee tässä vaiheessa sekoittamaan kultilliset puhtaussäädökset, juutalaisen lainsäädännön ja moraalisen ja eettisen lain keskenään, eikä (osaa tehdä) tee näiden välille mitään eroa ja sikäli tulevat tähän päätelmään: "Koska enää ei kivitetä syntisiä, pitää myös moraalinen lainsäädäntö päivittää." Tosi asiassahan maallinen lainsäädäntö rangaistuksineen ja kultillinen puhtaussäännöstä täytettiin ristillä, Kristus sanoi itse: "'Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.'" (Matt5:18) Siksi Raamattu on pätevä moraalisine säädöksineen tähän päivään, vaikka emme kivitäkään aviorikoksesta enää ketään.

Näin simppelistä päättelyketjusta on kyse. Ei sen kummempaa teologiaa. Silti moni menee tässä eksyksiin ja pieleen ja mielummin tekee omat päätöksensä Raamatun Pyhyyden suhteen ja muokkaa sanomaa. Tämä taasen voidaan nähdä §10 rikkomisena: he häpäisevät sitä, mikä on Pyhää, Jumalan Sanaa. Lisäksi kirkkolaissa ja ekumeenisissa konsiileissa (joihin luterilainen kirkko, ainakin 3, tietääkseni 4 ensimmäiseen, sitoutuu, jos jotakuta kiinnostaa niiden sisältö, saa tutkia täältä englanniksi) on määritelty tietynlaisia hereettisiä oppeja, joihin kuuluu sellaisia piirteitä kuin: Korostettiin tietoa, ei esimerkiksi uskon hulluutta (1.Kor 1:18), kiellettiin kolminaisuus, jonka sivutuotteena Kristuksen jumaluus, syntien sovitus ja ylösnousemus mitätöitiin, kiellettiin perisynti ja sen vaikutus ihmisyyteen. Kaikille liikkeille ominaista oli yleensäkin Raamatun tekstien valikoitu tulkinta ja omien lähteiden lisääminen.

Lisäksi seuraavassa pykälässä muuten kriminalisoidaan uskonnollisen jumalanpalveluksen estäminen väkivalloin tai sen yrittäminenkin. Harmi, että muita estoyrityksiä ei ole mainittu. Tulee tässä mieleen seurakuntavaltuustojen päätöksiä, jotka ovat kieltäneet antamasta vuokralle tiloja joillekin järjestöille, jolloin heidän jumalanpalveluselämä on vaikeutunut, ellei jopa loppunut hetkeksi.

Politiikkaa. Rahaa. Valtaa. Näillä koitetaan saada konservatiivisempia järjestöjä hyväksymään sellaisia tulkintoja, jotka perinteisesti on nähty historiassa kirkon opin vastaisina käytäntöinä.

Kun puhutaan "uusista tulkinnoista" tai "modernista teologiasta", joka ilmeisen olennaisesti poikkeaa sitten perinteisestä konservatiivisemmasta teologian harjoittamisesta (teologian, joka sitoutuu kirkon perinteeseen ja/tai traditioon), niin eivät mielestäni oikeastaan saisi kantaa tuota nimeä. Niille voisi etsiä nimet historiasta, sillä ne ovat korkeintaankin uuden muodon saaneita vanhoja heresioita, harhaoppeja.

Kristityt ovat uskoneet Raamatun Sanaan tuhansia vuosia, aina on ollut harhaoppeja ja niitä varmasti tulee olemaan vielä maailman tappiin saakka. Mikä saa meidät kuvittelemaan, että Pyhä Henki, jonka tunnustamme ohjaavan kirkkoa ja sen tulkintaa, olisi johtanut tuhansia vuosia harhaan Kristuksen kirkkoa? Että traditio ja perinteet, tuhansia vuosia säilyneet opit olisivat vääriä?

Kuinka ylpeitä ja itseriittoinen pitääkään olla, kun haluamme pitää "oikean tulkinnan" avaimen aina itsellämme, emmekä voi myöntää, että sen on ehkä jo joku toinen historian saatossa löytänyt.

"Asiasta on monta tulkintaa ja kohdan kanssa on monia eriäviä mielipiteitä."

Eikö olisi loogista, mikäli Jumalamme on niin mahtava ja Pyhä kuin sanomme Hänen olevan, että myös uskoisimme siihen ja toimisimme sen mukaan; että Pyhän Hengen johdatus on jo muovannut oikean opin kristinuskolle ja nyt on enää odotettavissa että ihminen jaksaisi älyllisesti haastaa itsensä ja koetella Raamatun kanssa olemassa olevat vaihtoehdot. Ja kun etsii totuutta, kannattaa muistaa ennen kaikkea pitää mieli nöyränä.

Se totuus, jonka todennäköisesti löydät, on sellainen, jolloin joudut katsomaan itseesi ja toteamaan, että peli ei mene niin kuin minä tai sinä haluan. Se vaatii meitä luopumaan, jättämään ystävät, perheen ja entisen elämän, lähtemään hänen seuraansa ja antaa "kuolleiden haudata kuolleensa". Mutta se myös antaa kaiken. (Room 8:31+) Hän ottaa maallisen elämän - ja antaa ikuisen.

Relatively true?

Jos teksti on epäselvää tai päättelyketjuni ei ole selvä, kommentoi ja kysy, sillä tässä tunnin istuttuani olen jo hieman kyllästynyt lukemaan ajatuksella tätä tekstiä. :) Koitan sitten korjailla ajatusjuoksuani tarvittaessa.

Juttelin äskettäin erään kaverini kanssa eettisistä kysymyksistä ja relativismista, joka tuntuu olevan ainoa todellinen arvo nykyisin. Arkikielellä se arvomaailma kuuluu näin: "Jokainen saa uskoa niin kuin itse haluaa." Tästä on löydettävissä paljon erilaisia variaatioita sitten aiheesta kuin aiheesta. Siitä, ja jo pitkään mediassa jatkuneista keskusteluista, tuli pieni kimmoke pohtia vähän taas pidemmin tätä asiaa. Ovatko asiat suhteellisia? Keskityn hyvin pitkälle nyt moraaliin: Onko olemassa objektiivista oikeaa ja väärää, vai onko oikea ja väärä sopimuskysymys?

Pähkinänkuoressa relativismilla tarkoitan tässä siis totuusrelativismia, jonka mukaan ei ole olemassa mitään totuutta, ei mitään absoluuttisesti tosia asioita, vaan totuus on aina suhteellista (relative). Minä pidän suklaasta, sinä et. Siksi ei voi sanoa, onko suklaa hyvää. Suklaan tilalla tosin kiistellään tällä hetkellä monista muista monimutkaisemmista asioista, mutta idea on pelkistettynä sama.

Ei tarvitse olla Einstein tajutakseen, että relativismi edellyttää sen, että relativisti joutuu myöntämään, ettei relativismi voi olla relativismin mukaan absoluuttisesti totta - relativismihan on syntynyt tietyssä ajassa, paikassa, kulttuurissa ja tietyllä kielellä, mikä tekee siitä itsestään relativistisen totuusarvona. Tämä jättää tilaa sille, että joku asia VOI olla totta. Relativismi on tosi vain omasta näkökulmastaan ja kehäpäätelmää.

Väittäisin, kuten W.L. Craig, että mikäli jumaluutta ei ole, ei ole olemassa myöskään mitään moraalisia totuuksia. Mietitään hetki, mihin meidän oikea ja väärä käsitykset perustuu: toisilla ne pohjautuvat lakiin, toisilla "luontoon", siihen käsitykseen, että kaikki tietävät esimerkiksi tappamisen olevan väärin. Tai paremminkin se tuntuu olevan väärin. Kysymys kuuluu kuitenkin: Miksi sen voidaan sanoa olevan väärin?

Jos vastaan, että laki sanoo sen olevan väärin, joudun kysymään, mikä on laki perustelemaan mitään oikeaksi ja vääräksi? Sehän on nimittäin yhteiskunnan valittujen elinten säätämiä määräyksiä, jotka on muotoiltu vastaamaan... niin, mitä? Vastaamaan ihmisen luontaiseen oikeudentajuun, "silmä silmästä, hammas hampaasta" -periaatteella useimmiten.

Eli joudunkin vastaamaan, että tappaminen on väärin, koska se tuntuu olevan jotain mikä on väärin. Luonnosta siis kumpuaa ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä. Mutta sitten se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen voi tulkita omia tuntemuksiaan ja luontoa aika lailla miten tahtoo. Eli relativistisesti.

Mutta sehän on kehäpäätelmä?

Relativistina joudun myöntämään, että yhteiskunta toistaiseksi pitää tappamista vääränä, mutta esimerkiksi viidenkymmenen vuoden päästä, kun maapallon varat käyvät vähiin ja populaatio on yli kymmenen miljardia, tappamisen vääryys saattaa hämärtyä. Relativisti joutuisi myöntämään, että arvot voisivat muuttua täysin päinvastaisiksi ajasta riippuen. Eli luonnollisesti ajatellen, todellisia moraaliarvoja ei ole olemassa.

Niin, jos relativismi olisi totta. Mutta sehän aiheutti sen, "ettei relativismi ole absoluuttisesti totta, mikä jättää tilaa sille, että joku asia VOI olla totta." Näin ollen väite "jokainen saa uskoa miten haluaa" menettää uskottavuutensa keskustelussa argumenttina.

Kääntäen itseään vastaan (koska relativismin kohdalla niin voi tehdä!) sehän antaa minulle oikeuden uskoa, että jokainen ei saisi uskoa kuten haluaa ja väitteen sanoja joutuisi myöntämään, että olen oikeassa, koska hänen mukaansa minä saan uskoa miten haluan ja se on minulle tosi - ja sikäli moraalisesti aivan yhtä oikein.

Ristiriita, jota moni relativisti ei halua myöntää omassa argumentoinnissaan.

Relativismi, joka etsii arvojaan kulttuurista, muiden mielipiteistä ja yleisistä uskomuksista, voi sopia joillekin. Mutta relativisti, joka väittää että jokin on oikein ja jokin väärin ja pakottaa ihmisiä uskomaan siihen esimerkiksi suvaitsevaisuuden nimissä, on niin ristiriidassa itsensä kanssa, etten voi käsittää sitä järjenjuoksua siellä taustalla. Joudun toteamaan, että relativismi ei voi toimia rationaalisen ja loogisen ihmisen arvomaailmana, mikäli rationaalinen ja looginen ihminen etsii totuutta. Ne, jotka eivät totuutta etsi, tavallaan tiputtavat tämän taakan itseltään pois kieltäytymällä miettimästä asiaa.

Jos jumaluutta ei ole olemassa, objektiivisia moraalisia arvoja ja velvollisuuksia ei ole olemassa. Jokainen lukija varmaan kuitenkin sisimmässään uskoo, että jokin arvo on tosi, sen on pakko olla, sillä muuten maailma olisi moraaliton ja hyvyyden eteen ei kenelläkään olisi minkäänlaista velvoitetta tehdä mitään työtä. Silloin valtiovalta olisi käytännössä demokraattisesti päätettyä moraalityranniaa, joka säätelee sitä, mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin, mitä velvollisuuksia ja oikeuksia kullakin on ja miten niitä tulee kunnioittaa. Toisin ajattelijat tyrmätään, tuomitaan ja vangitaan, pahimmissa tapauksissa kidutetaan, vainotaan ja tapetaan.

Jos tällainen "palapeliarvomaailma", että jokainen saa uskoa ja ajatella miten haluaa, ei voi olla totuus tai linkitetty totuuteen, mitä sitten on totuus? Pontius Pilatus kysyi sitä kerran myös.

Haluan itse uskoa, että objektiivisia moraalisia arvoja on olemassa. Esimerkiksi se, että tappaminen on väärin ja elämän suojeleminen on hyvää. Suurin osa ihmisistä myöntää, että niitä (objektiivisia moraaliarvoja) on olemassa. Meidän lakimme perustuu mm. sille uskomukselle, että jotkin asiat ovat absoluuttisesti hyviä ja toiset vääriä, eli objektiivisille moraaliarvoille.

Siispä, jos niitä on olemassa, voisin väittää, että jokin jumaluus on olemassa, sillä silloin arvoille on esittää jokin peruste miksi juuri ne arvot ovat hyviä joita ihminen vaalii. Ja koska uskon, että jumaluus on olemassa, haluan kysyä, mikä jumaluus on tosi? Tästä pohdinnasta voi lukea jokaisen artikkelin tästä blogista ja monesta muustakin lähteestä, koska tähän sitä ketjua en lähde tunkemaan enää. Alkajaisiksi suosittelen William Lane Craigin "Valveilla" kirjaa tai englantia osaaville miehen kotisivuja.

Minusta jokainen loogisesti ja rationaalisesti ajatteleva ihminen joutuu myöntämään elämässään sen, että uskoo johonkin. Pelkistettynä: Joko uskot, että jumaluus on olemassa ja kykenevä luomaan materiaa ja on tavallaan maailmankaikkeuden ja avaruuden ulkopuolella TAI uskot, että materia on ikuista ja sikäli linkität jumaluuden ominaisuuksia (kuten ikuisuuden) materiaan, jota voit hiukkaskiihdyttimessä pilkkoa.

Itse uskon Raamatun ilmoittamaan totuuteen (Joh 14:6, 2.Tim 3:16) ja sikäli pyrin kysymään tämän Totuuden mielipidettä siitä, miten elämää olisi hyvä elää ja miten maailmassa toimia. Se tarkoittaa, että jotkin asiat ovat vääriä. Se, että pidän jotain asiaa vääränä siksi, että "Raamatussa sanotaan niin", ei tee minusta suinkaan mielestäni tyhmää, ajattelematonta ja kritiikitöntä ihmistä, konservatiivia tai fundamentalistia. Perustelut omalle uskomukselleni pitää Raamatun sanoja totuutena on pidempi kuin "koska Raamattu sanoo niin", mutta valitettavasti tuo on se mantra, jonka niin moni vain kuulee, eikä suostukaan kuuntelemaan paljoa muuta.

En ole filosofiaa opiskellut yhtä kurssia enempää lukiossa, tai perehtynyt yliopistotason väittelyretoriikkaan ja tekniikoihin, joten tässä on nyt maallikkopojan (tai miehen) ajatuksia siitä, miksi mielestäni Raamattu on hyvä ja pätevä vastaus milloin tahansa, kun joku kysyy: "Mihin sinä uskot ja miksi ajattelet noin?"

Tällaista tänään.

music: KLS - Job38

Little big things

Haluaisin kirjoittaa jonkun suuren ajatuksen, mutta tuntuu niin pieneltä.

Jeremian tavoin tuntuu liian nuorelta.
Mooseksen tavoin tuntuu etten vain osaa.
Pietarin tavoin minä pelkään ja kiellän.
Tuomaan lailla epäilen.
Martan tavoin kuitenkin häärään paljon enemmän kuin mitä kuuntelen.
Jesajan suureen katumukseen en yllä nyt, mutta tiedän olevani syntinen.

Mutta onneksi on Kristuksen armotyö.

En tiedä miten monta henkilöä vielä voisi löytää Raamatusta johon samaistua. Mahtavaa, että siinä on kirja, jossa henkilöt ovat ihmisiä eivätkä kaikki jotain ylijumalia tai epärealistisia sankarihahmoja ilman mitään virheitä tai heikkouksia. Vaan ne ovat ihmisiä, jotka elivät ja kokivat tunteita, surua, levottomuutta, joutuivat petosten ja kieroilun kohteeksi, epäoikeudenmukaisesti vainotuksi ja syrjityiksi. Siellä on ihmisiä, joita syrjitään yhteiskuntaluokkansa tähden, siellä on eroteltu hyvätuloiset ja köyhät jopa juutalaisen kansan sisällä.

Sieltä löytää paljon asioita, joihin samaistua ja paljon Jumalan sanoja, joista ammentaa voimaa.

"Älä sano, että olet liian nuori, vaan mene minne minä sinut lähetän. (Jer 1)
Kuka on luonut kielen? Minä olen sinun kanssasi, minä annan sanani sinun suuhusi. (2. Moos)
Kolmesti kiellät, ja seitsemänkymmentäseitsemän kertaa minä armahdan sinut. (Matt 18)
Autuas sinä, joka uskot vaikka et näe. Olet perivä taivasten valtakunnan! (Matt 7)
Kuuntele välillä, anna minun ruokkia sinut. (1. Kun 19)
Ja niin, syntisi? Yhtä kaukana kuin itä on lännestä, on sinun rikkeesi minun rististäni. (Joh 3:16)"

Ja niin.. Kun tunnen itseni pieneksi, olen suuri. Tai... en minä, vaan Kristus minussa. Paavali on saanut tähän kysymykseen Jumalalta vastauksen:

"Mutta hän on vastannut minulle: 'Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.' Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima." (2.Kor 12:9)

Pieni prinsessa, suuri soturi, pieni uurtaja, suuri syntinen. Mitä tahansa.

Hänen armonsa riittää meille.

Best Part of Man

Onnittelut ja siunausta hienosta valinnastasi olla nainen, jos olet sellainen. Jos sitä valinnaksi voi kutsua, vaikka kai nykysuomessa joku voi "valita" olla sellainen biologisista puitteista huolimatta. Kuitenkin, nyt puhun XX-kromosomiston edustajista XY-kromosomiston jäsenenä, en edustajaksi itseäni uskalla kutsua.

Raamatusta löytyy yksi kirja, joka lähes täysin ylistää naisen kauneutta ja ihanuutta, ei siis vain ulkoista, vaan myös sisäistä. Tämä "Korkea veisu" tai "Laulujen laulu" on täynnä mitä rikkaampaa kieltä naisen ihanuudesta ja miehen ja naisen välisestä rakkaudesta. Moni sananlaskukin puhuu siitä, kuinka hyvä vaimo on miehelle onni ja autuus, jos sellaisella häntä siunataan.  (San 18:22) Toki myös vastaavasti mies voi olla naiselle siunaus ja tuoda autuaan olon. Toisaalta Raamatun realismi on myös tässä läsnä ja nalkuttavasta vaimosta (kuin myös huonosta ja kelvottomasta miehestä) varoitellaan yhtälailla, ehkä Sananlaskuissa jopa enemmän  kuin hyvää puolisoa ylistetään.

Vaikka monet lukevat Raamattua siten, että siellä naisella ei olisi minkäänlaista asemaa ja usein naisen asemaa määritellään miehen kautta, voi siitä kai sen kauneuden sitten löytää katsomalla sitä hetken niin kuin miesvoittoinen kulttuuri sen näki.

Jos mies olikin se, joka määritteli perheen statusta ja asemaa yhteiskunnassa, mitä sanotaan miehestä, joka löytää hyvän vaimon?  "-- Hän on päässyt Herran suosioon." (San 18:22b) "Jos hyvän vaimon löydät, löydät aarteen, kalliimmat kuin meren helmet." (San 31:10) Yli kaiken maallisen mammonan kauneuden ja koreuden sanotaan hyvän vaimon olevan. Nainen. Minusta tässä ylistetään naista ylivertaisena onnena, hyvää vaimoa kaikkein arvokkaimpana asiana, mitä voi taivalluksen varrella saada. Ja uskoisin, että jokaisesta teistä joku mies ajattelee juuri näin: Olet parempaa kuin hän voisi kuvitella ansaitsevansa ja on uskomatonta, että juuri sinä satut antamaan hänelle hymysi ja huomiosi, ajatuksesi ja tunteesi.

Raamattu ylistää naisia monin tavoin muutenkin, harmi, jos sen täytyy jäädä feminismin värittämien linssien taakse varjoon ja vain synkäksi kuvaelmaksi "alistetusta sukupuolesta". Itse löydän sieltä toinen toistaan kauniimpia kuvauksia naiseudesta, naisista, jopa kauneimpia mitä kirjallisuus maan päällä kantaa. Joskin tämä havainto on lausuttu hyvin suppeaan kirjallisuuteen perehtyneenä.

Mutta onhan nainen nyt sen ylistyksen arvoinen, jota Raamatun miehet ovat julki puhuneet ja taivuttaneet kynin paperille, pergamentille tai opettaneet poikiaan kertomaan eteenpäin. Läpi Raamatun naisina toimineet ovat saaneet paikkansa pitää "miesten joukossa" ja ovat kantaneet suurta vastuuta ja asemaa. Eräskin nainen sai viestin enkeliltä, että hänet on valittu kantamaan Jumalan Poikaa sylissään. Raamatussa on myös asioita, joista miehet eivät koskaan olisikaan selvinneet, edes suurimmilla voimannäytöillään (Ester).

Jos nyt joku ajattelee, että puhuin sovinistisesti tai alentavasti tässä naisista, niin hanki sisälukutaitoa: "Mee menee". Olet nainen, erilainen kuin mies, mutta juuri siksi sen erityisen ylistyksen arvoinen, jota tähänkin tuhansia vuosia vanhaan kirjaan on kirjattu. Erilainen ei tarkoita eriarvoinen.

Hyvää naisten päivää, äiti.

Hyvää naisten päivää te loputkin lukijat, olette kauniita, olette rikkaus elämässämme ja te saatte monien sydämet sykkimään ja jättämään sykähdyksiä välistä. Olette huikeita.

Hosea - Merciful names

Jumalan ja seurakunnan suhdetta kuvataan myös avioliitoksi läpi Raamatun. Uudessa Testamentissa seurakunnasta puhutaan "Kristuksen morsiamena". Avioliiton kieli on Herran mielestä ollut osuva kuvaamaan Hänen ja ihmisen suhdetta ja tästä Hoosea saa omakohtaisesti todistaa ja profetoida läpi elämänsä. Miten Jumala tuntee ja ajattelee solmittuaan liiton israelilaisten kanssa? Hoosean kokemuksista voimme päätellä mitä Jumala tuntee suhteessa meihin.

Tästä alkaa Hoosean julistus: Hän otti vaimon ja lapset, joita vaimo synnytti. Mutta kaikki eivät olleet Hoosean lapsia. Vaimo oli rikkonut liiton ja juossut vieraiden miesten syliin. Mitä laki sanoo silloin tehtäväksi? Aviorikoksen rangaistukseksi oli määrätty kuolema. Vaimo olisi siis kuoleman oma. Vaimo siirtyi lopulta ilotaloon ja eli haureudessa, kunnes Hoosea yllättäen tuli paikan päälle - ei kivi kourassaan, vaan rahaa, jolla ostaa vaimo takaisin itselleen. Hoosea vapahti vaimonsa rikoksestaan.

Suomessa emme ole tottuneet siihen, että nimillä olisi suurempi merkitys. Raamatussa sen sijaan jokaisella nimellä on merkitys, joka on selvitettävissä tavuista, joista nimi koostuu. Jeshua tarkoittaa suomennettuna "Herra pelastaa" ja sen suomenkielinen vastine on "Jeesus". Tästä jo näemme, miten nimi voi olla tiivistelmäkin erään henkilön elämästä.

Hoosean lapset saavat nimensä Jumalalta, aivan kuten Jumala ilmoittu Marialle, että antaisi lapselle nimeksi Jeesus. Hoos 1:3,6,8-9: "Niin Hoosea otti vaimokseen Gomerin, Diblaimin tyttären, ja tämä tuli raskaaksi ja synnytti hänelle pojan. (jonka nimeksi tuli antaa Jisreel) - - Hoosean vaimo tuli jälleen raskaaksi ja synnytti tyttären. Herra sanoi Hoosealle: 'Anna hänelle nimeksi Lo-Ruhama, sillä minä en enää osoita rakkautta Israelia kohtaan enkä anna sille anteeksi.' - - Vieroitettuaan Lo-Ruhaman Hoosean vaimo tuli taas raskaaksi ja synnytti pojan. Herra sanoi Hoosealle: 'Anna hänelle nimeksi Lo-Ammi, sillä te ette ole minun kansani enkä minä ole teidän Jumalanne."

Tarkasti luettuna vain ensimmäisestä lapsesta kerrotaan, että hän syntyi Hoosealle: "-- synnytti hänelle pojan." Kahdesta jälkimmäisestä sanotaan: "-- vaimo tuli raskaaksi ja synnytti lapsen." Lisäksi lasten nimet kertovat, että ne syntyivät todennäköisesti aviorikoksen seurauksena. Jumala oli päättänyt nimetä Hoosean lapset kuvastamaan suhdettaan israelilaisiin - jotka ovat Jumalan kansaa, yksilöinä Jumalan lapsia.

Lo-Ruhama oli Gomerin toinen lapsi, mutta ei Hoosean. Siitä kertoo nimikin, joka suomennettuna on "ei-rakastettu" tai "ei-armahdettu". Profetaalisesti tämä kertoi kansalle sen, että kansa ei kohtaisi Jumalan rakkautta, eikä armoa. Kolmas lapsi ei luvannut parempaa, Lo-Ammi merkitsee: "Ei minun kansani", yksikössä "Ei minun lapseni."

Lo-Ruhama ja Lo-Ammi nimet julistavat siis tuomiota Israelille. Israel ei osoittanut enää kunnioitusta eikä rakkautta Jumalalle, vaan palvoi vieraita jumalia. Epäjumalien palvontaa kuvataan läpi Raamatun myös haureellisuutena, mistä sopiva vertaus Hoosean avioliittoon tuleekin. Hoosean vaimo on synnyttänyt kaksi lasta aviorikoksen ensihedelminä ja Hoosea joutuu kasvattamaan heitä kuin omia lapsiaan.

Vanhaa Testamenttia on usein pidetty "lakina" ja Uutta Testamenttia "Evankeliumina". Jos ajattelet itse näin, hengähdä hetki ennen kuin jatkat tästä...

Olet väärässä. :)

Se, mistä Mooses sanoo: "Älä tee aviorikosta", Jeesus taas sanoo: "Jokainen, joka katsoo naista niin, että alkaa himoita häntä, on tehnyt sydämessään jo aviorikoksen hänen kanssaan." (Matt 5:28) Mooses sanoi: "Älä tee", ja Jeesus korosti: "Älä edes AJATTELE tekeväsi!". Mutta mistä sen evankeliumin, ilosanoman, siis löytää Vanhasta Testamentista? Taashan Jumala vannoo kansalleen profeetan kautta, että Hän "ei rakasta, eikä armahda" eikä edes "pidä kansaa omana kansanaan." Uudessa Testamentissa sentään sitä on sanoitettu suoraan.

Evankeliumi on ollut kätkettynä Vanhaan Testamenttiin aina. Joskus sitä vain on hankala löytää tai ymmärtää, ellei tiedä historiaa, arkeologiaa, hepreaa ja/tai rabbiinista tulkintaa.

Eli yleensä sitä ei löydä, eikä ymmärrä.

Ehkä siinä syy, miksi sitä niin harvoin löytyy tai esitellään Vanhasta Testamentista?

Ennen selkeämpää ilosanomaa edeltää vielä tuomion kuvailu siitä, mitä kaikkea tulee tapahtumaan israelin kansalle, ellei se käänny, jakeissa 2:4-15. Tämä tapahtuu profeetan oman elämän tilanteen kautta. Mitä mies voi tuntea, löytäessään vaimonsa vieraan miehen sylistä? Kuinka sinä haluaisit kostaa sen aviorikoksen vääryyden? Mikä rangaistus hyvittäisi rikoksen, mikä teko saisi sinut paremmalle tuulelle? Mikään ei ainakaan itsestäni tunnu riittävältä. Saati sitten Jumalasta, jota kohtaan rike on vielä suurempi.

Kohta kuitenkin alkaa ilosanoman ylistys. Rakkaus kihlattua kohtaan näyttää voittavan. Minun 92 vuoden käännöksessäni on väliotsikko "Sovinto". Sovinto huipentuu jakeeseen Hoos 2:25, jossa Herra sanoo: "Minä rakastan Lo-Ruhamaa, minä sanon Lo-Ammille: 'Sinä olet minun kansani!' Ja hän vastaa minulle: 'Sinä olet minun Jumalani!'"

Tämä tulee tapahtumaan "sinä päivänä" (Hoos 2:18,20,23), joka tarkoittaa Raamatussa Herran päivää, aikaa, jolloin Messias hallitsee. Vielä tuo aika ei ole koittanut, mutta kuten Luther toteaa: "Jo nyt, ei vielä." Se tarkoittaa, että lopullinen armahdus ja hylätyn lapsen ottaminen kotiin on jo mahdollista, mutta ei vielä tapahdu. Tämän voi ajatella tapahtuvan kahdessa vaiheessa.

"Jo nyt" tapahtui, kun Kristus tuli kuolemaan syntiemme puolesta ja teki rauhan meidän ja Jumalan välille. Jo nyt meillä on siis rauha Jumalan kanssa ja viha on pyyhitty pois. Synnit eivät enää varjosta meitä ja Herran rakkaudella ei ole estettä ja sielumme voi huutaa "Abba, Isä!". Lo-Ruhama on jo nyt rakastettu, armahdettu. Mutta vielä kerran tulee aika, jolloin me kuulemme sanat: "Tervetuloa kotiin!", ja saamme astella Taivaan porteista sisään. Lo-Ammi on jälleen Jumalan lapsi.

Näin Jumala kertoo Hoosean elämän kautta, miltä hänestä tuntuu, kun hänen kihlattunsa juoksentelee omilla teillään - palvomassa Baaleja ja muita epäjumalia. En voi kuvitella nöyryyttävämpää tilannetta, kuin hakea oma vaimonsa vieraan miehen sylistä maksaen tälle täysi hinta vaimostaan rahassa. Silti meidän Jumalamme nöyrtyi siihen. Hän syntyi seimeen, vaelsi keskellämme ja lopulta kulki Golgatalle hakemaan meitä kotiin. En voi kuvitella henkisesti ja fyysisesti raskaampaa matkaa. Mutta Jeesus kulki sen tien ristille. Hän ei nähnyt siellä ristiä ja nauloja, samoin kuin ei Hooseakaan ehkä halunnut katsoa vaimonsa häpeää ja alastonta olemusta vieraan miehen sängyssä. Hän näki vaimonsa, rakkaansa, jonka hän oli kihlannut. Kristus näki seurakuntansa, sinut ja minut. Ja niin Hoosea astui sisään ja maksoi täyden hinnan vaimostaan - ja Jumala kallisti päänsä ristillä ja sanoi: "Se on täytetty."

Lo-Ruhama on jälleen rakastettu, Lo-Ammi saa palata kotiin.

Hoosean kirja oli itselleni portti Vanhan Testamentin maailmaan. En uskaltanut lukea Vanhaa Testamenttia aiemmin, koska pelkäsin uskoni kaatuvan siihen tuomitsevaan ja murhaavaan jumalaan, jota vapaa-ajattelijat ja ateistit yleensä tykkäävät esitellä omista raamatuntulkinnoistaan. Sen sijaan näen nyt siellä Jumalan, joka tuntee, rakastaa ja huolehtii, on mustasukkainen ja epätoivoinen etsiessään keinoa saada rakastettu luokseen, korjatakseen syntiinlankeemuksessa syntyneen välirikon Hänen ja ihmisen välillä. Osittain se on kätketty nimiin, jota Vanha Testamentti pitää sisällään.

Josta tulikin mieleeni, Hoosean itsensä nimi, hän nimittäin on todella nimensä veroinen mies. Nimi Hoosea tarkoittaa suomeksi Vapahtajaa.

Sanan juuri on sama kuin nimissä Joosua ja Jeesus:

Herra pelastaa.


Spotlight: Hoosea 1-2
Feat. Jukka Norvanto: Raamattu elämään - Kaiken kestävä rakkaus

Hosea - Why to read?

Mikä tahansa Raamatun kirja on yksinään niin rikas, että niistä kustakin voisi pitää monen tunnin esitelmiä ja luentoja ammentamatta niitä silti tyhjiin. Itselleni muutama vuosi takaperin erityisen merkitseväksi tuli nimenomaan Hoosean kirja Vanhassa Testamentissa. Itse puhuisin Hooseasta profeettana, joka tietää, mitä Jumala tuntee. Tunneprofeetta. Monesti korostan, että tunteet ovat asia, joiden varaan ei uskoa kannata rakentaa ja niinhän se on. Mutta. Hoosean tunnemaailma vie ajatuksemme Jumalan ajatuksiin, elämän tapahtumat Jumalan näkökulmaan. Harvoin saamme katsella asioita Jumalan näkökulmasta, mutta nyt tässä Hoosean kirjassa Jumala avaa meille TUNTEITAAN. Toki on hyvä muistaa, että Jumala on suurempi kuin vajavaiset tunteemme ihmisinä, eikä "Jumalan mustasukkaisuus meistä" aiheuta katkeruutta tai ahdistusta hänelle, toisinkuin jos minä olisin mustasukkainen jostain ihmisestä.. Mutta ajatuksena ja näkökulmien avaajana juuri tunteet ovat todella mielenkiintoisia. Miltä Jumalasta tuntuu, kun hän katsoo meitä?

Ennen kuin syventyy kirjaan, olisi hyvä tietää jotain kirjan tai kirjoittajan taustoista. Mitä siinä kirjassa yleisesti ottaen tapahtuu? Norvannon kirjan* pohjalta on löydettävissä paljon yhtäläisyyksiä mm. juuri meidän aikaammekin, voit miettiä, mitkä näistä taustatiedoista sopivat myös tähän päivään Suomen maassa.

1) Hoosean kirjan aikana kansa on jakautunut kahtia (Juudea ja Israel) ja ulkopuolella on suurvaltoja luomassa poliittista painetta, suurvallat käyvät sotia ja valloittavat uusia maa-alueita.

2) Maa on vaurastunut viimeisten vuosikymmenten aikana ja kansa on vieraantunut uskonnollisesta elämästä. Muodollisesti jumalanpalvelus jatkuu, mutta käytännössä palvotaan epäjumalia.

3) Jumala nähdään siunausten tuojana - ei sääntöjen ja lakien laatijana ja tuomarina.

Lisäksi löytyy opetus Israelin kansan kohtalosta. Miten käy langenneelle kansalle, joka käytännössä palvoo itseään ja olemattomia epäjumalia? Mikäli kääntymystä ei tapahdu, suurvalta tulee ja vie maan israelilaisilta. Hoosea julisti, häntä ei kuultu ja Assyria valloitti israelin n.20v Hoosean julistuksen jälkeen.

Viimeisenä taustatietona kerrottakoon profetian luonteesta. Viittasin jo alussa profeettaan, joka kertoo Jumalan tunteista. Vanhassa Testamentissa ei ole montaakaan profeettaa, jotka saavat käskyn omalla elämällään ja esimerkillään julistaa profetiaa kansalle. Itseasiassa ei yhtään samanlaista kuin Hoosea. Toki muut profeetat tekivät välillä symbolisia tekoja, kuten Hesekiel, joka kerää kamansa ja lähtee asumaan kotinsa ulkopuolelle merkiksi juutalaisille, että pakkosiirtolaisuus koittaa. Tämä tosin oli suora käsky Jumalalta ja Hesekiel tiesi tarkoituksen. Entäpä Hoosea?

Hoosea saa kirjan alussa käskyn mennä naimisiin Gomerin kanssa. Hoosea todennäköisesti kunniallisen miehen tavoin rakasti tai opetteli rakastamaan vaimoaan ja rakasti häntä, koska oli hänet vaimokseen ottanut. Siksi Hoosean kirja puhuttelee niin voimakkaalla tavalla, ainakin minua. Juuri rakastumisen tunne on ihmiselle suurimpia ja hienoimpia kokemuksia mitä voi kuvitella, mutta toisaalta, myös suurin syy suureen särkymiseen, rikkoutumiseen sydänjuuria myöten. Ne sirpaleet hiertävät vuosia.

Hoosea saa kokea juuri tämän, sen, miltä tuntuu tulla rakastettunsa hylkäämäksi. Hän saa kokea, miltä tuntuu hakea oma vaimonsa vieraan miehen sylistä. Miltä tuntuu, kun oma vaimo synnyttää vieraan miehen lapsia.

Ja vain siten hän saattaa sanoittaa sitä, mitä Jumala tuntee.

*Spotlight: Jukka Norvanto: Raamattu Elämään - Kaiken kestävä rakkaus:  Hoosean, Joelin ja Joonan kirjat.

Table legs

Mikä pöydän jaloista pitää pöydän pystyssä? Yhden kun ottaa pois, siitä tulee hutera. Jos vielä poistaa ristikkäisen jalan, voi pöydän tasapainotella pystyyn, mutta pienikin tuulenvire tai töytäisy voi kaataa sen. Kahdesta jalasta ei voi poistaa enää mitään ja ilman jalkoja sitä ei kai voi pöydäksi kutsua.

Pohtiessani kristillistä elämää, mitä se on, miten elää sitä ja mistä saan viisauden ja voiman siihen palasin rippikoulussa kuulemaani opetukseen uskon elämän hoitamisesta: Raamattu, rukous, seurakuntayhteys ja ehtoollinen. Nämä neljä pitävät kasassa uskon elämämme.

Raamattuhan on ”Jumalan hengestä syntynyt kirjoitus (joka) on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” (2. Tim 3:16) Jos me mietimme mitä on hyvä elämä ja miten elää elämämme kristittynä, miksi emme palaisi elämän alkulähteelle Luojamme luo ja antaisi hänelle tilaa vastata?

Rukousta on siteerattu sielun hengityksenä. Montakohan kertaa omakin sieluni on jouduttu elvyttämään? Uskoa Jumalaan voi miettiä myös ystävyyssuhteena, Herra itse kutsuu meitä ystävikseen (Joh 15:15) ja rukoushan on maailman tärkeintä höpötystä – se on juttelua Jumalan kanssa, meidän ystävämme kanssa!

Ehtoollisessa kohtaamme itse Kristuksen. Kristilliseen elämäänhän kuuluu oleellisena ajatus seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa Kristus itse on pää. (Kol. 1:18) Olisi päätöntä ajatella että ruumis voisi elää onnellisesti ja hyvin ilman yhteyttä päähän. Seurakunta ja sikäli seurakuntalainen, minä ja sinä, voimme toimia Jumalalle mieluisalla tavalla mm. polvistumalla messussa alttarille vastaan ottamaan Kristuksen ruumiin ja veren.

Seurakuntayhteys alkaakin olla itsestään selvää. ”Vaikka jäseniä on monta, ne muodostavat yhden ruumiin.” (1. Kor 12:1b) Yhdessä me jäsenet saadaan enemmän aikaan. Käsi ei näe tehdä ilman silmää ja paikasta toiseen ei pääse ilman jalkoja. Toimiva ruumis kattaa paljon erilaisia jäseniä eri tehtävineen, lahjoineen ja siunauksineen.

Kristillinen elämä, mitä se siis on? Ennen kaikkea uskon elämämme hoitamista. Jos olemme yhteydessä puuhun, me tuotamme hyvää hedelmää. (Matt 7:16) Tavoitellaan ennen kaikkea Jumalan tuntemista, niin me saadaan niin paljon muutakin! (Matt 7:33) Jokapäiväisen leivän lisäksi löydetään voimia, kärsivällisyyttä ja rakkautta olla Kristuksen tuoksu, tämän maan suola.

Ja jos joskus, ainakin itse huomaan, keikkuvani pöydällä josta puuttuu yksi tai useampi jalka, meidän puusepän kasvattipojalla on aina pari palkkia ja kolme naulaa annettavana korjaustöihin. (Joh 3:16) Ja ne kyllä fiksaa kaiken!