Pitkästä aikaa pohdinpa vain, vaihteeksi homoavioliittoa, sukupuolineutraalia avioliittoa, tulevaisuudessa ehkä myöskin sellaista liittoa, joka ei rajoitu pariin. En niinkään sitä, mitä mieltä Raamattu on siitä, tai miten kirkkomme pitäisi suhtautua - mielestäni Raamattu on tässä selkeä ja kirkkomme toimii kuin Laodikean seurakunta Ilmestyskirjassa.
Pohdin sitä, miten käytännössä pitäisi suhtautua tähän. Miten itse suhtaudun tähän nyt? Ja mielelläni kommenteista lukisin (erityisesti) kristittyjen kanssavaeltajien pohdintaa, kuinka he suhtautuvat tähän asiaan.
Faktahan on, että tämä sukupuolineutraali avioliittolaki tulee menemään läpi. Olen itse sitä mieltä, että demokratiassa - joka Suomikin on - enemmistön olisi pitänyt jo voida päättää asiasta. Joka tapauksessa, tuo laki tulee menemään läpi ja minua kiinnostaa miten siihen tulisi suhtautua.
Itse olen kannassani nyt sitä mieltä, että jos (ja kun) sukupuolineutraali avioliittolaki menee läpi, keskustelu pitäisi avata muidenkin vähemmistöjen toiveiden mukaan. Esimerkiksi polyamoristeista on ollut jo juttuja lehdissä, dokumentteja ja näitä näemme TV-ohjelmissakin. Samalla tavalla sn-liitotkin nostettiin aiemmin keskusteluun, median kautta nääs. Radikaaleimmat esimerkit pätevät filosofisella tasolla, mutta käytännössä esimerkiksi eläin-ihminen liittoja tuskin ikinä tullaan sallimaan, vaikka zoofilistit tätä lähtisivätkin ajamaan. Tanskassa on jo puolue joka haluaa alentaa alaikäisyyden rajan 12 ikävuoteen, mutta vielä lait eivät ole menneet läpi, enkä usko että niitä oikeasti harkitaankaan vaikka demokratian periaatteen mukaan ne tulee pitää keskustelussa jos tarpeeksi moni on sitä mieltä.
Pitäisikö minun siis kristittynä tukea polyamoristien tavoitetta ja asettua heidän tuekseen yhteiskunnassa ja kirkon työntekijänä puolestaan keskustella heidän kanssa siitä, voisivatko he luopua tästä? Vai simppelisti vastustaa tätä ja (mahdollisesti) menettää keskusteluyhteys heihin?
Mieleeni tulee afrikkalaiset moniavioiset heimot, jonne mennessään lähetystyöntekijät eivät kritisoineet heidän kulttuuriaan, vaan kertoivat evankeliumista. Vähitellen heimo(t) luopui(vat) tavastaan naida useampia henkilöitä - heistä tuli monogamisteja. Näin uskon evankeliumin voivan vaikuttaa myös Suomessa tänään.
Olisiko kirkon korkea aika alkaa kertoa taas evankeliumia kansantajuisesti, piristää ainaista "kylläjeesuspelastaakaikki" saarnaansa myös konkreettisilla elämän vinkeillä, Jumalan mielipiteillä asioista ja kehottaa luopumaan synnistä - ei vaan nyt kerran, vaan joka päivä uudestaan ja uudestaan. Se on vaikeaa ja ainakin itse kaipaan siihen rohkaisua, muistutusta ja takapuoleen potkimista.
Anteeksi, jos nyt armon laiskistuttamien niskavillat nousevat pystyyn, mutta ainainen "Jeesus pelastaa" lässytys synnyttää laiskoja kristittyjä. Mielestäni tämän ajan yksi suurimpia vitsauksia on Paavalin esittämä kysymys: Room. 6:1 "Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi?" Ja tähän vastataan: "Ihan sama. Jeesuksen armo riittää sinulle." Ja se pistää ärsyttämään, kun asia ei ole noin mustavalkoinen.
Jeesus vastaa aina: "Mene, äläkä enää tee syntiä*." (*amartaneoo = elä synnissä, parempi käännös)
Koen siis, että voin yhteiskunnan jäsenenä toisaalta tukea polyamoristien tavoitetta saada myös nimensä lakiin ja oikeus tähän (epäpyhään kristillisestä traditiosta tarkasteltuna) avioliittoon Suomessa. Mutta kristittynä voin samaan hengenvetoon todeta, että se ei ole oikein, lapsen edun mukaista, eikä yhteiskuntaa rakentavaa liittää samaa sukupuolta oleva pari tai trio, kvartetti tai enemmän yhteen liitolla. Juridisestihan samat oikeudet tukineen, oikeutena sukunimeen tai perintöön tulisi jo heillä olla. Eri mieltä olen adoptio-oikeudesta ja avioliittokäsitteestä. Mutta jos yhteiskunta on menossa tähän suuntaan, miten voimme sen muka estää?
Nalkuttamalla laista ja siitä mikä on oikein ja väärin, saamme vastaamme evankeliumin jo kerran kuulleen sanat: "Ota hirsi omasta silmästäsi? Miksette enää kivitä huorintekijöitä? Tekopyhät, syötte veristä lihaa ja teette töitä pyhäpäivinä, ettekä pyhitä lepopäiviänne. Ja sanotte, että me olemme syntisiä."
Mitä tuohon voi vastata? Ei mitään. Jos he taas tuntisivat evankeliumin, nuo kysymykset muuttuisivat henkilökohtaisiksi. Enää tämä henkilö ei oikeuttaisi omaa lainrikkomistaan muiden rikkomisilla, vaan hakisi kanssakilpailijoita Paavalin tavoin kilvoittelemaan Jumalan mielenmukaiseen elämään. Se on juoksukisa loppuun asti, jossa kaveria ei jätetä.
Kasvatuksellisestikin psykologiassa on jo hyvin kauan tiedetty ja yleinen suuntaus kouluissamme pedagogisesti on se, että ihmistä ei motivoida kielloilla, vaan kannustaen oikeita suorituksia. Samoin äiti kasvattaisi ideaalisti lastaan, ei moittien ja kieltäen, vaan näyttäen oikean polun ja rakastaen - huolimatta siitä, että joskus astuisi harhaan ja tekisi väärin.
Nyt minusta tuntuu, että konservatiivisiipi vain nalkuttaa, kieltää ja uppiniskaisesti pakottaa niskuroivaa liberalisoituvaa kansaamme mukautumaan (demokraattisesti) aikansa eläneisiin muotteihin. Tällä emme kanna kauaa hyvää hedelmää, vaan saamme ihmiset katsomaan meitä ja meidän arvomaailmaamme ja uskomustamme nenän vartta pitkin. Näin olen ainakin kokenut monen suhtautuvan Räsäseen. Vastaavasti samat henkilöt ovat käyneet järkeviä keskusteluja minun kanssa aiheesta, leimaamatta minua ihmisvihaajaksi vaikka olen tehnyt heille selväksi, että kristittynä moinen touhu ei minun mielestäni kuulu ihmiselle.
Oikeastaan koko blogin ajatuksen voisin tiivistää näin:
Mitä Jumalan tahto on ihmiselle, jolla ei ole Jumalaa?
Missä mennään, kun olemme jälkikristillinen yhteiskunta jolla näennäisesti on Jumala, mutta jota kansa ei tunne?
Miksi siis hakata päätä seinään menetetyn asian kohdalla, eikä vaihtaa puheenaihetta seuraavaan?
"Alussa Jumala loi taivaan ja maan..."
