Niin tämä armeija sitten pyörähtää rullailemaan. Ensimmäisenä päivänä ja siitä eteenpäin Kärkikomppaniassa, jossa olen, on ollut älytön juoksutus päällä. Sisäkuri on tarkinta koko kasarmilla, huutoa tulee pienimmästäkin virheestä: takin tasku on puolisenttiä auki, kengän nauhan pää repsottaa hieman, nappi ei ole kiinni takista.
Ja uudestaan. Niille, jotka ei tiedä käytäntöä, intissä on tapana istua ryhdissä, nyrkit polvilla kädet suorina tuijottaen katon rajaa leuka ylhäällä valmiina minuutti, ennenkuin tulee käsky siirtyä. Jos siirtymisen aikana havaitaan puhetta, hidasta toimintaa tai varustus ei ole kunnossa edellä mainitulla tavalla, otetaan koko homma uusiksi. Minuutti istumista, "jäpitystä" ja sitten uudestaan paremmalla onnella.
On varsin jännää olla paikassa, jossa joutuu kasvokkain sen kanssa, että pienimmästäkin virheestä suoritustasi arvostellaan ja sitä joudutaan harjoittamaan niin kauan kunnes suoritus on kouluttajan mielestä virheetön.
Tietyllä tapaa tässä konkretisoituu hyvin se, mitä tapahtuu kun ihminen kokee niin kutsutun herätyksen tai uskoontulon, tai herää synnintuntoon tai miksi sitä haluaa kutsua tai olla kutsumatta. Alku ihanuuden jälkeen koittaa harmaampi arki.
Ensin olet valittu, olet sitä valittua joukkoa, joka ylistäen lähetetään matkaan kohti määränpäätä. Olet iloinen, jännittynyt ja innoissasi. Seuraavaksi tulee pieni stoppi matkaan, jotain pysähtyy. Astut ulos bussista miettimään mitä tapahtuu seuraavaksi. Saman tien tajuat, kuinka jokainen asia mitä teet, on jollain tapaa väärin, huomaat, miten tarkoituksesi tehdä asioita hyvin ei riitä, sillä et tee niitä kuitenkaan siten kuin käsketään. Et ole sen ihannekuvan kaltainen, josta kaikki puhuvat ympärillä. En ole täydellinen taistelija, kristitty hengen miekan kantaja.
Joudun harjoittelemaan uudestaan ja uudestaan asioiden tekemistä, ihan perusasioista alkaen että tosipaikan tullen minä osaan ja pystyn tekemään sen mitä minun tehtävälleni on vaadittu ja voin kannustaa ja opastaa muita siinä. Olin sitten jääkärijoukkueen joukkueenjohtajana tai sitten kristittynä paimenena.
Yhtäkaikki, joudun kokemaan kovan koulutuksen, jos minusta halutaan koulia hyvä ja luotettava johtaja. Elämässäkin voinee käydä joskus niin. Ahdistaa, ottaa pannuun ja suunta on hukassa. Päämäärä katoaa ja ainoa mitä on jäljellä on kaveri vieressä, joka kannustaa jatkamaan matkaa. Ehkä hänkään ei tiedä päämäärästä tai matkasta sinne, mutta hän kulkee vierellä. Itsehän pidän tuota kaveria Jeesuksena, joka ei koskaan petä, ei koskaan jätä ja ottaa rinkan kantoon ja nostaa väsyneen matkaajan pystyyn ja hoitaa homman lopulta itse kotiin.
Tällaista pohdin tässä ensimmäisen juoksutus viikon aikana.
Tänään kirjoittelen tätä oppilaskunnan huoneesta valittuna hengellisen jaoston puheenjohtajaksi. Mahtavaa olla valittua ja saada välillä hetki aikaa hengähtää intistä ja paneutua myös hengelliseen työhön täällä raskaassa kasarmiarjessa. Siunausta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.