Kun mietin taaksepäin elämääni ja hetkiä, jolloin olen joutunut koville elämässäni ja kohdannut ylitsepääsemättömiltä tuntuvia tilanteita, voin karkeasti erottaa kaksi tapaa, jotka eivät täysin poissulje toisiaan, mutta toisen enetessä toinen vääjäämättä pienenee.
Ensimmäinen tapani reagoida on "Miksi?"
Miksi Herra sallii tämän tapahtuvan minulle? Mieleeni hiipii silloin epäilys. Onko Hän sittenkään hyvä, voiko Hän olla, jos tällaista tapahtuu muillekin ihmisille jatkuvasti? Minä haavoitun, minuun sattuu ja syntyy arpia. Kysymyksiä on kymmeniä, vastauksia ei ole. Tai on, mutta ne eivät kelpaa. Vastaukset tuntuvat teennäisiltä, mitäänsanomattomilta. Toisaalta ymmärrän "Herran tiet ovat korkeammat kuin meidän" vastauksen oikeaksi, mutta se ei tunnu siltä. Turhan lennokkaat suunnitelmat minulle, voisi olla helpompaakin.
Toinen tapa jolla kohtaan tilanteet on "Missä?"
Missä olet, Herra? Kysymyksen taustalla ei ole enää epäilys, vaan pieni pelko. Luimme Psalmia 30 ja siellä vanhan käännöksen mukaan kyseinen herättelevä jae kuuluu näin: "Mutta kun sinä kätkit kasvosi, niin minä peljästyin." Psalmin kirjottajan tavoin uhkun intoa, etten koskaan horju kun minulla menee hyvin, mutta kun Herra kätkee kasvonsa minulta enkä tunne Häntä lähelläni, minä hätäännyn.
Ensimmäinen reaktio tapa on kuin murrosikäisen, kiukuttelua, kyseenalaistamista, "kyllä minä hoitaisin hommat paremmin" -asennetta. Syyn tivaamista huonoon ratkaisuun, mutta sitä syytä harvoin saa tietää, jolloin kiukuttelu jatkuu ja jatkuu.
Seuraava huomio olikin kullan arvoinen. Toinen reaktio tapa on pienen vauvan reaktio vanhemman läsnäolon häviämiseen: Hätä. Missä Hän on? Pelko siitä, ettei isä tulekaan takaisin. Hätä on aitoa hätää, tuskaakin jopa, mutta ei koskaan kyseenalaistavaa niin kuin "miksi" kysymykset.
"Jeesus sanoi: 'Antakaa lasten olla, älkää estäkö heitä tulemasta minun luokseni.
Heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta.'"
(Matt 19:14)
"'Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi,
te ette pääse taivasten valtakuntaan.'"
(Matt 18:3)
Mitä pidemmän taipaleen olen kulkenut vaikeuksien läpi niin, että Herra on johdattanut ja auttanut eteenpäin, sitä enemmän olen huomannut kyseleväni: "Missä?" Täysin ei "miksi" -kysymyksetkään ole loppuneet, mutta pikkuhiljaa kai "kasvan pieneksi" - riippuvaisemmaksi Isästä.
Haavoitun ja hätäännyn molempia edelleen. Eikä se ole pelastavan uskon mittari hätäännytkö enemmän vai haavoitutko hetkeksi. Pohdin tässä vain oman elämäni huomioita. Ehkä kuitenkin se on jokaisessa kristityssä vääjäämättä tapahtuva muutos, Pyhän Hengen työtä meissä, sitä hyvää hedelmää. Se keino, jolla Jumala pitää kiinni meistä..? Kenties. Pikkuhiljaa luovumme kysymyksistä ja selitysten vaatimisesta ja keskitämme voimamme siihen, joka on aina auttanut: Hätääntyneeseen huutoon, jonka vain paimen kuulee.
"Huuda minua avuksi hädän päivänä!
Minä pelastan sinut."
(Ps 50:15)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.