Aloitin pitkästä aikaa Johanneksen evankeliumin lukemisen. Tuntuu taas kuin uutta kirjaa lukisi, muutamia kohtia lukuunottamatta. Ilmeisesti luen liian harvoin Raamattua, mutta koitan nyt näitä vähäisiä ajatuksia taas muotoilla tähän, mitä on herännyt lukujen ja jakeiden edessä. Kohdat joita siteeraan, ellei erikseen mainita, ovat kohdasta Joh 5:43-46.
"Minä tunnen teidät: teissä ei ole rakkautta Jumalaan."
Kovaa puhetta Jeesukselta. Aikaisemmin hän oli parantanut ramman miehen Betesdan altaalla sapattina ja suututtanut näin juutalaiset - sapattihan oli päivä, jolloin työtä ei saanut tehdä. Jeesus lisäsi vettä myllyyn sanomalla, että hänen Isänsä tekee työtä taukoamatta ja siksi myös hän tekee.
"Minä olen tullut Isäni nimissä, ettekä te ota minua vastaan. Mutta jos joku toinen tulee omissa nimissään, silloin te kyllä olette vastaanottavaisia."
Jeesus lausuu kylmän totuuden, joka tuntuu olevan totta myös Jumalan seurakunnan keskellä, niin silloin juutalaisten parissa kuin tänään kristittyjen keskuudessa. Se, joka tulee ja saarnaa syntiä synniksi, kehottaa parannukseen ja jättämään syntisen elämänsä Jeesuksen tähden, saa vastaukseksi nopeasti: "Ei kukaan ole täydellinen. Millä valtuudella opetat ihmisiä noin? Armon uskontohan tämä on, älä ahdistele meitä."
Fundamental; perusteellinen, perustavanlaatuinen, oli ensimmäinen sana joka kärsi inflaation. On olemassa perustavanlaatuisi uskon opinkappaleita, jotka ihmisen on tunnustettava tosiksi ollakseen kristitty. Jokainen kristitty näin on siis fundamentalisti - hänen on pakko olla. Mutta äkkiäkös fundamentaali tarkoittaa aivotonta, itsekritiikitöntä hihhulia, joka uskoo jokaisen pilkun paikankin olevan Jumalan itse kirjoittama Raamattuun. Tällainen kuva kristitystä fundamentalistista on helppo jättää ottamatta tosissaan.
Nyt on ainakin sana konservatiivinen kärsinyt toisen tappion. Conservative; säilyttävä, suojeleva (eräiltä merkityksiltään). Nyt ne, jotka haluavat varjella apostolista uskoa, kirkon tuhatvuotista traditiota ja erityisesti sen tulkintaa etiikasta ja moraalista, käyttäytymisestä, mikä on soveliasta kristitylle ja mikä ei, on leimattu vanhoillisiksi. Käytetäänkin konservatiivi sanan toista merkitystä, jolla on taantumuksellinen merkitys. Näin konservatiivit nähdään kehityksen esteenä, jonain vanhana, joka uppiniskaisesti pitää kiinni jostain aikansa eläneestä - esimerkiksi nyt vaateista olla juomatta kännejä, pitäytyä avioliittoon seksissä tai muuta yhtä turhaa. Kyllähän kai kristityt noita saavat aivan hyvin tehdä!
Mutta jos joku toinen tulee ja esittää teoriansa siitä, miten Jumala on kyllä hyvä, rakastava ja anteeksiantava, eikä hän vaadi mitään, etenkään luopumaan niistä synneistä, joita niin mielellämme kyllä teemme, niin hänet moni ottaa vastaan, jopa iloiten. Jeesus ei enää sano: "Mene rauhassa, äläkä enää tee syntiä", hän sanoo vain: "Mene rauhassa." Mutta mitään todellista rauhaahan tuo ei meille anna.
Miten tähän tilanteeseen päätyy? Katolinen kirkko pitää pahimpana kuoleman syntinä ylpeyttä.
"Kuinka te voisittekaan uskoa! Te kärkytte kunniaa toisiltanne ettekä etsi sitä kunniaa, joka tulee yhdeltä ja ainoalta Jumalalta."
Meidän oma kunnianhimomme usein sulkee korvamme ja silmämme siltä, mikä muuten olisi niin selvästi edessämme. "Kyllä minä tiedän paremmin, olenhan moderni ihminen, en konservatiivi enkä todellakaan fundamentalisti. Olemme viisaampia tänään, kehittyneempiä kaikin tavoin muinaisiin ihmisiin nähden." Pahimmassa tapauksessa joku ajattelee, että sitähän se Jeesuskin vain oli - ihminen, joka puhui vanhoillisia asioita.
"Älkää luulko, että minä teitä Isäni edessä syytän. Teidän syyttäjänne on Mooses, hän, johon olette panneet toivonne."
Paradoksaalista, että näin on, mutta juuri näinhän usein tapahtuu. Ihminen, joka pitää itseään pohjimmiltaan hyvänä (humanismi), seisoo selkä suorana Jeesuksen seurakunnan edessä tai seurakunnassa ja sanoo, että hänessä ei ole mitään vikaa. Hän on hyvä ihminen, joka auttaa mummoja kadun yli ja lahjoittaa rahaa tsunamiuhreille. Hän luovuttaa verta joka kuukausi ja tekee vapaaehtoistyötä AA-kerhossa. Hän auttaa ihmisiä jopa työkseen. "Sinulla ei ole oikeutta sanoa minua syntiseksi, minä olen hyvä ihminen! Et sinäkään ole täydellinen, miksi vaadit sitä minulta?" Tämä viesti, ihmisen syntisyys, tuntuu jäävän jotenkin puolitiehen, eikä sitä oteta vakavasti tai sitä ei ymmärretä, eikä oikein osata sanoakaan.
Jeesus itse toteaa tällaisen ihmisen tuomitsijan ja syyttäjän löytyvän lopulta henkilöstä itsestään. Nykykielelle käännettynä: "Teidän syyttäjänne on se ideologia, jonka varaan olette rakentaneet elämänne." Parhainkin ihminen suuttuu joskus ja tunnepuuskassa tekee väärin. Hienoinkin ajatus muuttuu katkeraksi kostonhimoksi kun ihminen kokee suurta vääryyttä ja epäoikeudenmukaisuutta. Silloin ajatus "ihminen on pohjimmiltaan hyvä" joutuu vastaamaan tähän Jeesuksen kysymykseen: "Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!" Niin, millainen on se todellinen pimeys, jos se pimeys, joka meissä on, on luultavissa jopa valoksi? Onko se ihmekään, jos emme saa rauhaa sanoista "Mene rauhassa", kun todellisuus jossa elämme, on niin toisenlainen kuin mihin ihmisen hyvyyteen uskova luottaa. Jos se hyvyys, valo, on pimeyttä, mitä onkaan pimeys?
"Jos te uskoisitte Moosesta, uskoisitte myös minua - juuri minusta hän on kirjoittanut."
Jakeessa on kaksi viittausta suuriin Messias ennustuksiin Mooseksen kirjoissa. Henkilöön, jolla tulee olemaan valtikka ja kruunu (vallan symbolit) ikuisesti ja henkilöön, joka on puhuva yksinomaan Herran itsensä antamia sanoja.
Jeesus tuli julistamaan Jumalan totuutta, Jumalan suunnitelmaa ja valtakuntaa, sen tulemista ja toteutumista. Tätä juutalaiset eivät sietäneet kuunnella, olihan se nyt hävytöntä väittää heitä syntisiksi vaikka he olivat niin hyviä. Ja olihan se nyt hävytöntä, että Jeesusta kutsuttiin Jumalaksi, Jumalan Pojaksi ja sanottiin, että hänellä on valta antaa syntejä anteeksi. Jostain syystä tuntuu, että nykyisin on tunnistettavissa täysin samoja piirteitä, niin kirkkomme sisällä, kuin sen ulkopuolella.
Mutta jos me vain rakastaisimme Jumalaa. Jeesus sanoi, että tämä johtuu siitä, ettei heissä ole rakkautta Jumalaan. Siksi juutalaiset pitivät sapattina tehtyä parannusta vääränä ja pahana. Siksi Jeesuksen puheet satuttivat heitä ja heidän ylpeyttään. Toistensa silmissä he mielellään puhuivat kauniisti ja kilpailivat kansanjoukon suosiosta, mutta eivät välittäneet kunniasta Jumalalta.
Jeesus kuitenkin tekee Jumalan puoleen kääntymisen mahdollisimman helpoksi. Hän vastaa kysyjille, mitä sitten pitää tehdä, kuinka rakastamme Jumalaa? "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko." Joh 6:29. Myöhemmin hän lisää: "Kaikki ne, jotka Isä minulle antaa, tulevat minun luokseni, ja sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois." Joh 6:37
Seurakunnan tulisi loistaa tätä armoa ja rakkautta. Ei lässyttävää ja hissuttelevaa, vaan sitä, joka on verenpunaista syntien takia. Joka väittää olevansa terve, ei tarvitse parantajaa ja seurakunnalla ei ole mitään tarjottavaa hänelle. Eihän seurakunnalla ole mitään muuta kuin armo syntiselle, mutta jos ei ole syntistä, ei ole ketään kenelle armoa voi tarjota. Jokainen seisoo omassa kunniassaan, kuka tarvitsee Kristuksen viittaa? Joka tunnustaa syntinsä, voi jättää sen kaiken Kristuksen ristin juurelle ja uskoa ne anteeksi. Joka turvaa Häneen, ei joudu lähtemään pois. Hän saa nousta yhä uudestaan ja lähteä kulkemaan Jeesuksen kanssa ja opetella elämisen taitoja.
Ugh. Olen puhunut.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paradoksi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste paradoksi. Näytä kaikki tekstit
tiistai 19. maaliskuuta 2013
torstai 28. helmikuuta 2013
Joy over sorrow
"Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: Iloitkaa!" Fil 4:4
Joskus on vaikeaa iloita. Tänään voi tuntua siltä, että huominen on liian tuntematon, sumun peittämä. Raamattu kehottaa iloitsemaan aina. Aina.
Kirjeessä josta kohta on voisi päätellä, että kirjeen kirjoittaja, Paavali, on ylimmän ilon keskellä ja tästä innostuneena kehoittaa meitä kaikki iloitsemaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Paavali on vangittuna Roomassa ja matkalla sinne hänen hyvä ystävänsä on sairastunut ja hänellä on huoli hänestä. Mitä iloitsemista tuossa on? Onko Paavali simppelisti tyhmä?
Juttelin kämppikseni kanssa hetken aikaa sitten siitä, mistä ihmisen alakulo, levottomuus ja ahdistus yleensä johtuu. Hän oli löytänyt ajatuksen, josta moni turhautuminen saa alkunsa: Itsekkyys. Itse ainakin joudun myöntämään, että tuo on totta omalla kohdallani hyvin usein, ellei aina. Kun kohtaan vaikean tilanteen, alan ajatella miten epäoikeudenmukaista se on minua kohtaan. Mitä minä menetän, kun tilanne on päällä? Miten voisin iloita tämän keskellä, kun tuntuu niin kurjalta? Käännän katseeni itseeni, kuin Pietari veden päällä ja alan upota. Jäljelle jää kaikumaan huuto "Herra, pelasta minut!"
Paavali kuitenkin oli uskoakseni syvemmällä suossa kuin moni meistä - vähättelemättä kenenkään surua. Häntä kidutettiin, pidettiin nälässä ja vangittuna ja hänen ystäviään kohdeltiin samoin.
Ja kuitenkin hän huutaa: "Iloitkaa!"
Kaikilla meillä on kai kaveri, joka tulee aina viereen hymyilemään ja kehottaa ajattelemaan positiivisesti silloin kun menee päin peetä... Ärsyttäviä tyyppejä. Paavali ei kuitenkaan tyydy vain sanomaan, että ajattele positiivisesti, huijaa itseäsi ja koita unohtaa murheet. Hän kehottaa meitä, samoin kuin Jeesus, iloitsemaan Herrassa, eikä asioiden kulloisestakin järjestyksestä.
Ilomme ei voi olla sidottu asioihin, jotka ympärillä katoavassa maailmassa tapahtuvat. Silloin ilomme nimittäin olisi häilyvää, kuten pessimistit ajattelevat: Ilo elämässä olisi lieventämässä kurjuutta, mutta vain hetkellisesti, jonka jälkeen ilokin on vain kalvava muisto siitä, ettei sitä enää ole. (Schopenhauer)
Ilo Herrassa on jotain muuta. Se on pyhää huolettomuutta. Toki me murehdimme läheisistämme, rakkaista jotka ovat satojen kilometrien tai päivien päässä tai asioista, jotka eivät mene yhtään putkeen ja hämärtävät huomista. Paavali itsekin kantaa huolta Filippiläisistä (Fil 2:19) ja myöntää, että olisi surrut jos hänen työtoverinsa Epafroditos olisi menehtynyt (Fil 2:27) ja samassa kohdassa sanoo, että hänellä on entisiäkin surun aiheita.
Mutta. Aina on muttia.
Paavali kehottaa seuraavaksi "Älkää olko mistään huolissanne --" (Fil 4:6a). Tämä huoli ei kuitenkaan tarkoita edellä mainittua huolta läheisistä, vaan huolta, joka tuottaa levottomuutta ja ahdistusta. Se on murehtimista, joka synkistää ihmisen itsesääliin, siihen, mikä on vahingollista ja ahdistaa. "Voi minua, joka olen kurja, joka en saanut mitä halusin, eivätkä asiat menneet kuten toivoin!" Itqparqvinqvonq.
Iloitse siis! Minun iloni ei perustu tapahtumiin tai elämän katoavaisuuteen, vaan tapahtumaan ristin puulla ja elämän ikuisuuteen. Jumala on luvannut varjella, johdattaa ja siunata meitä ja saattaa ikuiseen elämään. Siinä on aivan uskomaton ilon aihe! Hän ei kuitenkaan ole luvannut, etteikö osa siunauksista olisi opittavissa kantapään kautta ja että tie perille olisi kyyneletön ja helppo. Niinpä me voimme, ja meidän tulisi pyrkiä elämään elämäämme niin, että saatamme kaiken mitä tarvitsemme "-- rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon." (Fil 4:6b) Hänen tietoon, jolla on kaikki langat käsissään ja meitä kohtaan hyvä tahto, Kristuksen Jeesuksen tuoman rauhan kautta. (Room 5:1)
Hänen kanssaan, Hänessä, meillä voi olla iloa murheenkin keskellä.
Joskus on vaikeaa iloita. Tänään voi tuntua siltä, että huominen on liian tuntematon, sumun peittämä. Raamattu kehottaa iloitsemaan aina. Aina.
Kirjeessä josta kohta on voisi päätellä, että kirjeen kirjoittaja, Paavali, on ylimmän ilon keskellä ja tästä innostuneena kehoittaa meitä kaikki iloitsemaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Paavali on vangittuna Roomassa ja matkalla sinne hänen hyvä ystävänsä on sairastunut ja hänellä on huoli hänestä. Mitä iloitsemista tuossa on? Onko Paavali simppelisti tyhmä?
Juttelin kämppikseni kanssa hetken aikaa sitten siitä, mistä ihmisen alakulo, levottomuus ja ahdistus yleensä johtuu. Hän oli löytänyt ajatuksen, josta moni turhautuminen saa alkunsa: Itsekkyys. Itse ainakin joudun myöntämään, että tuo on totta omalla kohdallani hyvin usein, ellei aina. Kun kohtaan vaikean tilanteen, alan ajatella miten epäoikeudenmukaista se on minua kohtaan. Mitä minä menetän, kun tilanne on päällä? Miten voisin iloita tämän keskellä, kun tuntuu niin kurjalta? Käännän katseeni itseeni, kuin Pietari veden päällä ja alan upota. Jäljelle jää kaikumaan huuto "Herra, pelasta minut!"
Paavali kuitenkin oli uskoakseni syvemmällä suossa kuin moni meistä - vähättelemättä kenenkään surua. Häntä kidutettiin, pidettiin nälässä ja vangittuna ja hänen ystäviään kohdeltiin samoin.
Ja kuitenkin hän huutaa: "Iloitkaa!"
Kaikilla meillä on kai kaveri, joka tulee aina viereen hymyilemään ja kehottaa ajattelemaan positiivisesti silloin kun menee päin peetä... Ärsyttäviä tyyppejä. Paavali ei kuitenkaan tyydy vain sanomaan, että ajattele positiivisesti, huijaa itseäsi ja koita unohtaa murheet. Hän kehottaa meitä, samoin kuin Jeesus, iloitsemaan Herrassa, eikä asioiden kulloisestakin järjestyksestä.
Ilomme ei voi olla sidottu asioihin, jotka ympärillä katoavassa maailmassa tapahtuvat. Silloin ilomme nimittäin olisi häilyvää, kuten pessimistit ajattelevat: Ilo elämässä olisi lieventämässä kurjuutta, mutta vain hetkellisesti, jonka jälkeen ilokin on vain kalvava muisto siitä, ettei sitä enää ole. (Schopenhauer)
Ilo Herrassa on jotain muuta. Se on pyhää huolettomuutta. Toki me murehdimme läheisistämme, rakkaista jotka ovat satojen kilometrien tai päivien päässä tai asioista, jotka eivät mene yhtään putkeen ja hämärtävät huomista. Paavali itsekin kantaa huolta Filippiläisistä (Fil 2:19) ja myöntää, että olisi surrut jos hänen työtoverinsa Epafroditos olisi menehtynyt (Fil 2:27) ja samassa kohdassa sanoo, että hänellä on entisiäkin surun aiheita.
Mutta. Aina on muttia.
Paavali kehottaa seuraavaksi "Älkää olko mistään huolissanne --" (Fil 4:6a). Tämä huoli ei kuitenkaan tarkoita edellä mainittua huolta läheisistä, vaan huolta, joka tuottaa levottomuutta ja ahdistusta. Se on murehtimista, joka synkistää ihmisen itsesääliin, siihen, mikä on vahingollista ja ahdistaa. "Voi minua, joka olen kurja, joka en saanut mitä halusin, eivätkä asiat menneet kuten toivoin!" Itqparqvinqvonq.
Iloitse siis! Minun iloni ei perustu tapahtumiin tai elämän katoavaisuuteen, vaan tapahtumaan ristin puulla ja elämän ikuisuuteen. Jumala on luvannut varjella, johdattaa ja siunata meitä ja saattaa ikuiseen elämään. Siinä on aivan uskomaton ilon aihe! Hän ei kuitenkaan ole luvannut, etteikö osa siunauksista olisi opittavissa kantapään kautta ja että tie perille olisi kyyneletön ja helppo. Niinpä me voimme, ja meidän tulisi pyrkiä elämään elämäämme niin, että saatamme kaiken mitä tarvitsemme "-- rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon." (Fil 4:6b) Hänen tietoon, jolla on kaikki langat käsissään ja meitä kohtaan hyvä tahto, Kristuksen Jeesuksen tuoman rauhan kautta. (Room 5:1)
Hänen kanssaan, Hänessä, meillä voi olla iloa murheenkin keskellä.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
Nothing without Him
Sitä tuntee ittensä pieneks. Elämän myllerryksissä sitä kuvittelee joskus osaavansa tehdä oikein, mut ei parhainkaan yritys aina riitä. Hajoais pää, ellei olis Herraa, joka on luvannut antaa anteeksi ja olla vierellä.
1 Tim 1:16 "Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän."
Raamattu on täynnä toinen toistaan samaistuttavampia henkilöitä. Tänään Paavali ja Daavid kirjoittaa osuvimmat tekstit omaan elämääni. Molemmat menivät pohjalle ja molemmat saivat armon jatkaa. Toinen vainosi seurakuntaa ja hänestä tuli pakanoiden apostoli, toinen murhasi ja teki aviorikoksen. Hänelle kuitenkin luvattiin rakentaa temppeli, Jumalan huone, joka ei koskaan murtuisi. Molemmat saivat anteeksi. Jos he, niin kai sitten minäkin? Siitä uskoisin, että Paavali koittaa vakuuttaa Timoteuskirjeen sitaatissa.
Tänään lähetäänkin bändin kanssa keikkareissulle Lappeenrantaan ja toisaalta fiilis on hyvä. Taas saa kohdata sen ihmeen, että suurimmaks syntiseks itsensä kokeva pistetään yleisön eteen kertomaan evankeliumia. Kerroin pojille ajatuksen illalla "hartaudeksi" Mooseksesta, joka koki kielensä kankeaksi. Jeremiaasta, joka väitti olevansa liian nuori, Jesajasta, joka koki itsensä syntiseksi. Jumala antoi kaikille saman vastauksen: "Minä, Herra, olen sinun kanssasi. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, sillä minä olen sinun kilpesi." Näillä eväillä mekin saatiin lähteä ränkkäämään soittimia satojen nuorten eteen.
Joskus ajattelin, että eihän kukaan minun ohjaajista, opettajista tai papeista voi kai tuntea itseänsä etäiseksi Jumalasta. Ihmettelin, ja pidin sitä jotenkin outona, jos joku joskus puhui siitä, miten kokee Jumalan vieraaksi ja etäiseksi, joku, jonka Jumala on asettanut asemaan jossa opettaa toisia, kaitsemaan laumaansa. Toisaalta Daavidkin lausuu Psalmissa 28: "Älä ole vaiti, kun puhun sinulle! Jos sinä et vastaa, olen kuoleman oma." Ei ole maailman lämpimimmät fiilikset tuonkaan lauseen takana, kuvittelisin näin.
Nyt periaatteessa, itsekin olen siinä asemassa, vaikka en nyt töitä teekään seurakunnassa. Mutta miulle on suotu asema, jossa saan opettaa, "kaitsea laumaa" ja julistaa evankeliumia.
Ja silti joskus mieleeni tulee näitä kysymyksiä, riitänkö minä, olenko liian vähän?
Raamatun vastaus on suorasanainen: "Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa." (Room 5:1)
Mutta niin toisaalta opetuslapsetkin kyselivät. Kolme vuotta Kristuksen Jeesuksen seurassa, katsoen vierestä kun Hän tekee ihmeitä... ja kun Jeesus kuoli ristillä, he menettivät toivonsa. Suuripa oli apostoleiden usko siinä vaiheessa! Me emme näe enää Kristuksen kuolemaa, mutta joskus hän tuntuu vaikenevan, nukkuvan, kun on myrsky. Hän näyttää "kuolevan" meidän elämässä ja silloin iskee paniikki.
Mutta, läpi lukittujenkin ovien, Kristus ilmestyi opetuslapsilleen. Ja sen jälkeen ei ole maailma ollut entisensä. Kirjaimellisesti, suurin muutos maailmanhistorian kulkuun, yhteiskuntaan, ajatteluun, ihmisoikeuksiin ja oikeuslaitoksiin tapahtui siinä hetkessä, kun ne "luuserit", uskonsa menettäneet, toivottomat 11 apostolia astuivat ovesta ulos ja alkoivat huutaa: "Jeesus elää!"
Spotlight: Ps 25-28
Musaak: https://soundcloud.com/vappaustaistelija/laupias-riivattu-samarialainen
1 Tim 1:16 "Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän."
Raamattu on täynnä toinen toistaan samaistuttavampia henkilöitä. Tänään Paavali ja Daavid kirjoittaa osuvimmat tekstit omaan elämääni. Molemmat menivät pohjalle ja molemmat saivat armon jatkaa. Toinen vainosi seurakuntaa ja hänestä tuli pakanoiden apostoli, toinen murhasi ja teki aviorikoksen. Hänelle kuitenkin luvattiin rakentaa temppeli, Jumalan huone, joka ei koskaan murtuisi. Molemmat saivat anteeksi. Jos he, niin kai sitten minäkin? Siitä uskoisin, että Paavali koittaa vakuuttaa Timoteuskirjeen sitaatissa.
Tänään lähetäänkin bändin kanssa keikkareissulle Lappeenrantaan ja toisaalta fiilis on hyvä. Taas saa kohdata sen ihmeen, että suurimmaks syntiseks itsensä kokeva pistetään yleisön eteen kertomaan evankeliumia. Kerroin pojille ajatuksen illalla "hartaudeksi" Mooseksesta, joka koki kielensä kankeaksi. Jeremiaasta, joka väitti olevansa liian nuori, Jesajasta, joka koki itsensä syntiseksi. Jumala antoi kaikille saman vastauksen: "Minä, Herra, olen sinun kanssasi. Sinun ei tarvitse pelätä ketään, sillä minä olen sinun kilpesi." Näillä eväillä mekin saatiin lähteä ränkkäämään soittimia satojen nuorten eteen.
Joskus ajattelin, että eihän kukaan minun ohjaajista, opettajista tai papeista voi kai tuntea itseänsä etäiseksi Jumalasta. Ihmettelin, ja pidin sitä jotenkin outona, jos joku joskus puhui siitä, miten kokee Jumalan vieraaksi ja etäiseksi, joku, jonka Jumala on asettanut asemaan jossa opettaa toisia, kaitsemaan laumaansa. Toisaalta Daavidkin lausuu Psalmissa 28: "Älä ole vaiti, kun puhun sinulle! Jos sinä et vastaa, olen kuoleman oma." Ei ole maailman lämpimimmät fiilikset tuonkaan lauseen takana, kuvittelisin näin.
Nyt periaatteessa, itsekin olen siinä asemassa, vaikka en nyt töitä teekään seurakunnassa. Mutta miulle on suotu asema, jossa saan opettaa, "kaitsea laumaa" ja julistaa evankeliumia.
Ja silti joskus mieleeni tulee näitä kysymyksiä, riitänkö minä, olenko liian vähän?
Raamatun vastaus on suorasanainen: "Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa." (Room 5:1)
Mutta niin toisaalta opetuslapsetkin kyselivät. Kolme vuotta Kristuksen Jeesuksen seurassa, katsoen vierestä kun Hän tekee ihmeitä... ja kun Jeesus kuoli ristillä, he menettivät toivonsa. Suuripa oli apostoleiden usko siinä vaiheessa! Me emme näe enää Kristuksen kuolemaa, mutta joskus hän tuntuu vaikenevan, nukkuvan, kun on myrsky. Hän näyttää "kuolevan" meidän elämässä ja silloin iskee paniikki.
Mutta, läpi lukittujenkin ovien, Kristus ilmestyi opetuslapsilleen. Ja sen jälkeen ei ole maailma ollut entisensä. Kirjaimellisesti, suurin muutos maailmanhistorian kulkuun, yhteiskuntaan, ajatteluun, ihmisoikeuksiin ja oikeuslaitoksiin tapahtui siinä hetkessä, kun ne "luuserit", uskonsa menettäneet, toivottomat 11 apostolia astuivat ovesta ulos ja alkoivat huutaa: "Jeesus elää!"
Spotlight: Ps 25-28
Musaak: https://soundcloud.com/vappaustaistelija/laupias-riivattu-samarialainen
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Close, yet distant
Kuuntele biisit ja lue lyriikat, niin pysyt kärryillä.
Thousand Foot Krutch - Falls Apart
Joskus asiat vaan menee näin
It falls apart from the very start,
it falls apart - seems like everything I touch.
It falls apart everything around me,
it falls apart when I walk away from You.
Joskus taas asiat iskee päin näköä ihan ulkopuolelta. Aina ei pieni ihminen ymmärrä mitä tapahtuu ja sillon herää se herkullinen kysymys, miksi? Missä on tarkoitus, missä olet Jumala? Vastauksia on tiedollemme tuhat, mutta silti mikään ei oikeastaan tavoita sitä meidän tunnetta ja anna lohtua ahdistuneelle mielelle. Jumala on luvannut olla lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli, mut aina ei hapuilemallakaan saa oikein kosketusta Hänestä.
Thousand Foot Krutch - Watching over me
No one else is listening tonight.
Oon ollu siinä tilanteessa, kun kukaan ei kuule miun ääntä. Kukaan muu kuin Jumala, joka tuntuu kaiken jälkeen petturilta, kaukaiselta ja tilivelvolliselta. Se oli tuskallinen hetki, luovuttaa oma elämä Herran haltuun. Jouduin toteamaan, ettei ympärillä olevat ihmiset omasta hyvästä tahdostaankaan huolimatta pysty auttamaan ja olemaan aina läsnä kun olisin heitä tarvinnut. Joku saattais puhua sirpaloitumisesta, miten hajalla voi olla.
So take my broken glass
and help me make a window
so I can see your face
after all that I have been through.
Tää rukous on loistava.
Kristillinen musaakki on ollu läpi vaikeuksien sellanen kantava voima, jota en vaan voi arvostaa tarpeeks. Niin monet biisit kertoo niin paljon selkeämmin omat fiilikset ku mitä ite pystyy kertomaan. Ja kirjoittajat on todennäköisesti eläny samat vaikeudet, koska osaavat kirjottaa siitä tunteesta. Ja kuitenkin iskeä toivonsa kiinni Jumalaan, joka on luvannut olla siellä meitä varten.
Samaa meille sanotaan Raamatussakin, mutta kuinka usein sitä ennemmin ettiikään apua muualta kuin sieltä. Raamattu puhuu usein draamallista kieltä, siis kertoo tapahtumia, joista voidaan lukea vähän enemmänkin kuin pelkkä teksti. Vanha Testamentti erityisesti on draamallista kieltä, kohti Uutta Testamenttia draamalliseen sekoittuu enemmän myös teologiaa.
Back to drama.
Daavid, jota vainottiin 4 vuotta omassa maassaan, kaiken keskellä turvautui Herraan. Hänen ahdingostaan on olemassa iso liuta psalmeja Psalmien kirjassa. Aabrahamin koettelemus Iisakin kanssa antoi ylösnousemuksen esikuvan. Jaakobin epäonnistunut kosintareissu, voitti kuitenkin. Jobin tietää jopa sananlaskut nykypäivänä. Jokainen kertomus välittää meille henkilön tuskaa ja kipua, johon samaistua.
Mutta myös lohdun ja rohkaisua.
Loppuun herkempää, Juha Tapion - Haaveilija.
Tiesin kyllä senkin että
Länteen sekä itään
Hamuaisit ennen kuin mun luo.
Sekin siis on Herran tiedossa, että apua haetaan usein kaikkialta mieluummin kuin Häneltä. Siitä huolimatta Herra voi sanoa: "Mä en tarvii sulta muuta kuin vain syliin sulkee."
Niin kaukana. Niin lähellä. Eräs tyyppi kysyi miulta kerran: "Jos kerra Herra on lähellä niitä, joilla on murtunut mieli, eikö miun pitäis kiljua innosta, että Hän on nyt niin lähellä?" Vaan miksipä hän ei kilju. Enpä huutais minäkään riemusta siinä.
C.S. Lewis kirjoittaa kirjassa "Four loves" erilaisista rakkauden muodoista. Parin ensimmäisen joukossa on tarverakkaus, rakkaus, jota tarvitaan. Janoinen rakastaa vesilasillista, vielä janoisempi vielä enemmän. Luuk 7:47: "Hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon", sanoo myös Kristus Raamatussa. Näin ollen tarverakkaus on Lewisin mukaan "yhteneväinen ihmisen korkeimman, terveimmän ja realistisimman hengellisen tilan kanssa tai on ainakin yksi sen tärkeimmistä aineksista. Tästä on eräs hyvin kummallinen seuraus. Ihminen tulee lähimmäs Jumalaa silloin, kun hän on eräässä mielessä vähiten Jumalan kaltainen."
Avuton, tiedoton ja neuvoton, katuva ihminen. Hän huutaa nälkäänsä ja janoonsa ja hänet on luvattu ravita. Cheers, bon apetit! Nälkä lähtee kyllä, jano sammuu joskus, hymyile vaan vaikka joskus nakertaiskin. Oon varma, että siulla on kaunis hymy, samaa mieltä on Juha Tapion biisin Jumalasta maalaama kuva:
Kauneutes sun kertoisin
ja luvan jos saisin,
sun kyynelees kuivaisin.
"--ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm 21:4)
Thousand Foot Krutch - Falls Apart
Joskus asiat vaan menee näin
It falls apart from the very start,
it falls apart - seems like everything I touch.
It falls apart everything around me,
it falls apart when I walk away from You.
Joskus taas asiat iskee päin näköä ihan ulkopuolelta. Aina ei pieni ihminen ymmärrä mitä tapahtuu ja sillon herää se herkullinen kysymys, miksi? Missä on tarkoitus, missä olet Jumala? Vastauksia on tiedollemme tuhat, mutta silti mikään ei oikeastaan tavoita sitä meidän tunnetta ja anna lohtua ahdistuneelle mielelle. Jumala on luvannut olla lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli, mut aina ei hapuilemallakaan saa oikein kosketusta Hänestä.
Thousand Foot Krutch - Watching over me
No one else is listening tonight.
Oon ollu siinä tilanteessa, kun kukaan ei kuule miun ääntä. Kukaan muu kuin Jumala, joka tuntuu kaiken jälkeen petturilta, kaukaiselta ja tilivelvolliselta. Se oli tuskallinen hetki, luovuttaa oma elämä Herran haltuun. Jouduin toteamaan, ettei ympärillä olevat ihmiset omasta hyvästä tahdostaankaan huolimatta pysty auttamaan ja olemaan aina läsnä kun olisin heitä tarvinnut. Joku saattais puhua sirpaloitumisesta, miten hajalla voi olla.
So take my broken glass
and help me make a window
so I can see your face
after all that I have been through.
Tää rukous on loistava.
Kristillinen musaakki on ollu läpi vaikeuksien sellanen kantava voima, jota en vaan voi arvostaa tarpeeks. Niin monet biisit kertoo niin paljon selkeämmin omat fiilikset ku mitä ite pystyy kertomaan. Ja kirjoittajat on todennäköisesti eläny samat vaikeudet, koska osaavat kirjottaa siitä tunteesta. Ja kuitenkin iskeä toivonsa kiinni Jumalaan, joka on luvannut olla siellä meitä varten.
Samaa meille sanotaan Raamatussakin, mutta kuinka usein sitä ennemmin ettiikään apua muualta kuin sieltä. Raamattu puhuu usein draamallista kieltä, siis kertoo tapahtumia, joista voidaan lukea vähän enemmänkin kuin pelkkä teksti. Vanha Testamentti erityisesti on draamallista kieltä, kohti Uutta Testamenttia draamalliseen sekoittuu enemmän myös teologiaa.
Back to drama.
Daavid, jota vainottiin 4 vuotta omassa maassaan, kaiken keskellä turvautui Herraan. Hänen ahdingostaan on olemassa iso liuta psalmeja Psalmien kirjassa. Aabrahamin koettelemus Iisakin kanssa antoi ylösnousemuksen esikuvan. Jaakobin epäonnistunut kosintareissu, voitti kuitenkin. Jobin tietää jopa sananlaskut nykypäivänä. Jokainen kertomus välittää meille henkilön tuskaa ja kipua, johon samaistua.
Mutta myös lohdun ja rohkaisua.
Loppuun herkempää, Juha Tapion - Haaveilija.
Tiesin kyllä senkin että
Länteen sekä itään
Hamuaisit ennen kuin mun luo.
Sekin siis on Herran tiedossa, että apua haetaan usein kaikkialta mieluummin kuin Häneltä. Siitä huolimatta Herra voi sanoa: "Mä en tarvii sulta muuta kuin vain syliin sulkee."
Niin kaukana. Niin lähellä. Eräs tyyppi kysyi miulta kerran: "Jos kerra Herra on lähellä niitä, joilla on murtunut mieli, eikö miun pitäis kiljua innosta, että Hän on nyt niin lähellä?" Vaan miksipä hän ei kilju. Enpä huutais minäkään riemusta siinä.
C.S. Lewis kirjoittaa kirjassa "Four loves" erilaisista rakkauden muodoista. Parin ensimmäisen joukossa on tarverakkaus, rakkaus, jota tarvitaan. Janoinen rakastaa vesilasillista, vielä janoisempi vielä enemmän. Luuk 7:47: "Hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon", sanoo myös Kristus Raamatussa. Näin ollen tarverakkaus on Lewisin mukaan "yhteneväinen ihmisen korkeimman, terveimmän ja realistisimman hengellisen tilan kanssa tai on ainakin yksi sen tärkeimmistä aineksista. Tästä on eräs hyvin kummallinen seuraus. Ihminen tulee lähimmäs Jumalaa silloin, kun hän on eräässä mielessä vähiten Jumalan kaltainen."
Avuton, tiedoton ja neuvoton, katuva ihminen. Hän huutaa nälkäänsä ja janoonsa ja hänet on luvattu ravita. Cheers, bon apetit! Nälkä lähtee kyllä, jano sammuu joskus, hymyile vaan vaikka joskus nakertaiskin. Oon varma, että siulla on kaunis hymy, samaa mieltä on Juha Tapion biisin Jumalasta maalaama kuva:
Kauneutes sun kertoisin
ja luvan jos saisin,
sun kyynelees kuivaisin.
"--ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, ei valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut." (Ilm 21:4)
tiistai 15. tammikuuta 2013
Friendship & Forgiveness
Ystävät ovat aivan korvaamattomia ihmisen elämässä. Mutta kuten kaikissa ihmissuhteissa, myös ystävyyssuhteissa on paljon säröjä ja kolhuja, jotka voi joko jättää taakaksi ystävyydelle tai tiputtaa matkan varrelle. Luottamus voi horjua ja välitkin kiristyä, mutta kun taakka tippuu, syntyy jotain uutta. Tässä on pieni oman elämäni todistus anteeksiannon seurauksesta.
2010 elin tilanteessa, jossa en nähnyt ystäväni hätää ollenkaan. Itselläni oli pahainen ihmissuhde ongelma, josta avauduin jatkuvasti hänelle. Tähän ystäväni tiuski mielestäni melko töykeitä sanoja ja loukkaannuin pahasti - olihan kyse rakkauteni kohteesta. Luottamukseni horjui ja aloin myös vihaamaan häntä ja katsomaan häntä hieman alaspäin. Hän ei edes yritä ymmärtää.
Emme nähneet enää usein seuraavan puolen vuoden aikana, mutta se oli silloin oma valintamme. Mielessäni koin äärimmäisen nöyryyttäväksi nielaista katkeruuteni ja kiukkuni ja soittaa hänelle, voitaisiinko tavata ja jutella asiat läpi. Menin paikan päälle sydämessäni halu saada oikeutus ja tulla ymmärretyksi, mutta mielessäni olin jo sanonut itselleni, että hänelle on annettava anteeksi. Muistelin menneitä aikoja, kun vielä nauroimme ja juttelimme pitkät pätkät ja halusin sen ajan takaisin. En tiennyt onko se mahdollista, mutta halusin itse ainakin olla valmis tekemään töitä sen eteen. Ystävyys ei ole ystävyyttä, jos toiseen ei voi luottaa ja voin ilmaista epäluottamuksenikin luottavaisin mielin, ettei ystäväni sitä säikähdä. Eikä hän säikähtänytkään.
En muista enää keskustelun alkua. Muistan sen, että kohta katosi kaikki oikeutus ja ymmärrysvaatimukset ja minä ymmärsin. Nyt vastaavasti ystävälläni on jotain kerrottavaa. Hän aloitti varovaisesti ja kertoi lopulta, että hänellä on vakava aivosairaus, joka aiheuttaa rytmihäiriöitä ja poissaolokohtauksia, joskus keskellä katuakin. Hän ei voinut enää liikkua myöhään yksin, harrastaa liikuntaa, ajaa autoa tai juoda kahviakaan. Vahvimmat lääkkeetkään eivät auttaneet siihen ja leikkauksen vaihtoehdosta puhuttiin.
Missä me oltaiskaan, jos en olisi koskaan purrut hammasta, mielestäni nöyrtynyt ja tahtonut antaa anteeksi? Ja toisaalta missä oltais, jos ystäväni ei olisi luottanut minuun minun tunteistani huolimatta? Minä, joka olin koppava ja hyökkäävä kuin haavoitettu eläin, kun hän oli pilkannut tunteitani aiemmin.
Tänä päivänä, olemme edelleen ystäviä ja pitkän polun käyneinä välit ja luottamus on syvemmät ja lämpimämmät kuin koskaan aiemmin. Leikkaus on takana, kohtaukset poissa ja rukouksissa on, että myös pysyvät poissa. Jälkikäteen olen kuullut myös useaan otteeseen kiitokset ystävältäni siitä, miten kiitollinen hän on meidän ystävyyssuhteesta. Ja olen aina yhtä kiitollinen ystävästä, joka on hänenlaisensa. Luulen, että ilman anteeksiantamusta kumpikaan meistä ei enää muistelisikaan toistansa.
Joskus Jumala kuljettaa aivan uskomattomia polkuja. Lankean aina itse siihen ajatukseen, että Herraa rukoileva, häntä seuraava ja hänen ääntään etsivä ei voisi mokailla elämässä. Ja sitten kun nämä katkeruudet, ihmissuhdeongelmat ja muut asiat läjähtävät päin naamaan, lankean "paiseineni" takaisin siihen lantakasaan Jobin tavoin ja huudan vain selitystä. Miksi?
"Mutta hän on vastannut minulle: 'Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.' Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima." (2.Kor 12:9)
Olen Jumalalle rehellinen. Noissa tilanteissa minua ottaa päähän, enkä aina ymmärrä miksi niin pitää käydä. Mutta olen rukoillut johdatusta ja en uskalla ajatella, etteikö se myös olisi sitä. Vaikka se ei siinä hetkessä tunnu hyvältä, ärsyttää ja on nöyryyttävääkin, Herra on vastannut jo kerran laupeudella. Jälkikäteen, olen kiitollinen siitä koettelemuksesta. Tämä ystävä, josta kerroin, ei ole hävinnyt mihinkään elämästäni, enkä usko, että koskaan häviääkään.
Haluan voida uskoa edelleen siihen, että vaikeudet eivät ole loppu vaan jonkun uuden alku. Jos tämä usko ja toivo riistetään, olen tilanteessa, jossa epätoivo pääsee voitolle. Merkitys häviää ja huominen ei näytä enää niin kirkkaalta. Mutta uskoessani Herran pitävän lankoja käsissään, on toivo paremmasta, kirkkaammasta huomisesta. Ja se toivo on jo nyt tässä elämässä, mutta ennen kaikkea tuonpuoleisessa.
En halua unohtaa tuota opetusta jonka sain, en nyt, enkä huomenna.
"Herra, en jaksaisi. En ymmärrä, enkä aina haluakaan ymmärtää muita.
Mutta rukoilen, että Sinä johdatat minua ja ohjaat paimensauvallasi.
Haluan uskoa ja luottaa sydämeni ja tuhat unelmaani Sinun käsiisi.
Auta minua muistamaan, että armossasi on kylliksi.
Minulla, meillä, ei ole mitään muuta pakopaikkaa kuin Sinun sanomaton laupeutesi.
Anna meidän kokea ihmeitä, joissa rakkaus voittaa pelon, niin kuin olet luvannut:
'- - vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon'.
Kiitos ystävistäni. Älä anna minun unohtaa heitä tai heidän minua.
Sinun käsiisi lasken koko elämäni."
Herran armo riittää minulle. Se riitti minulle ja ystävälleni. Se riittää myös sinulle.
2010 elin tilanteessa, jossa en nähnyt ystäväni hätää ollenkaan. Itselläni oli pahainen ihmissuhde ongelma, josta avauduin jatkuvasti hänelle. Tähän ystäväni tiuski mielestäni melko töykeitä sanoja ja loukkaannuin pahasti - olihan kyse rakkauteni kohteesta. Luottamukseni horjui ja aloin myös vihaamaan häntä ja katsomaan häntä hieman alaspäin. Hän ei edes yritä ymmärtää.
Emme nähneet enää usein seuraavan puolen vuoden aikana, mutta se oli silloin oma valintamme. Mielessäni koin äärimmäisen nöyryyttäväksi nielaista katkeruuteni ja kiukkuni ja soittaa hänelle, voitaisiinko tavata ja jutella asiat läpi. Menin paikan päälle sydämessäni halu saada oikeutus ja tulla ymmärretyksi, mutta mielessäni olin jo sanonut itselleni, että hänelle on annettava anteeksi. Muistelin menneitä aikoja, kun vielä nauroimme ja juttelimme pitkät pätkät ja halusin sen ajan takaisin. En tiennyt onko se mahdollista, mutta halusin itse ainakin olla valmis tekemään töitä sen eteen. Ystävyys ei ole ystävyyttä, jos toiseen ei voi luottaa ja voin ilmaista epäluottamuksenikin luottavaisin mielin, ettei ystäväni sitä säikähdä. Eikä hän säikähtänytkään.
En muista enää keskustelun alkua. Muistan sen, että kohta katosi kaikki oikeutus ja ymmärrysvaatimukset ja minä ymmärsin. Nyt vastaavasti ystävälläni on jotain kerrottavaa. Hän aloitti varovaisesti ja kertoi lopulta, että hänellä on vakava aivosairaus, joka aiheuttaa rytmihäiriöitä ja poissaolokohtauksia, joskus keskellä katuakin. Hän ei voinut enää liikkua myöhään yksin, harrastaa liikuntaa, ajaa autoa tai juoda kahviakaan. Vahvimmat lääkkeetkään eivät auttaneet siihen ja leikkauksen vaihtoehdosta puhuttiin.
Missä me oltaiskaan, jos en olisi koskaan purrut hammasta, mielestäni nöyrtynyt ja tahtonut antaa anteeksi? Ja toisaalta missä oltais, jos ystäväni ei olisi luottanut minuun minun tunteistani huolimatta? Minä, joka olin koppava ja hyökkäävä kuin haavoitettu eläin, kun hän oli pilkannut tunteitani aiemmin.
Tänä päivänä, olemme edelleen ystäviä ja pitkän polun käyneinä välit ja luottamus on syvemmät ja lämpimämmät kuin koskaan aiemmin. Leikkaus on takana, kohtaukset poissa ja rukouksissa on, että myös pysyvät poissa. Jälkikäteen olen kuullut myös useaan otteeseen kiitokset ystävältäni siitä, miten kiitollinen hän on meidän ystävyyssuhteesta. Ja olen aina yhtä kiitollinen ystävästä, joka on hänenlaisensa. Luulen, että ilman anteeksiantamusta kumpikaan meistä ei enää muistelisikaan toistansa.
Joskus Jumala kuljettaa aivan uskomattomia polkuja. Lankean aina itse siihen ajatukseen, että Herraa rukoileva, häntä seuraava ja hänen ääntään etsivä ei voisi mokailla elämässä. Ja sitten kun nämä katkeruudet, ihmissuhdeongelmat ja muut asiat läjähtävät päin naamaan, lankean "paiseineni" takaisin siihen lantakasaan Jobin tavoin ja huudan vain selitystä. Miksi?
"Mutta hän on vastannut minulle: 'Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.' Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima." (2.Kor 12:9)
Olen Jumalalle rehellinen. Noissa tilanteissa minua ottaa päähän, enkä aina ymmärrä miksi niin pitää käydä. Mutta olen rukoillut johdatusta ja en uskalla ajatella, etteikö se myös olisi sitä. Vaikka se ei siinä hetkessä tunnu hyvältä, ärsyttää ja on nöyryyttävääkin, Herra on vastannut jo kerran laupeudella. Jälkikäteen, olen kiitollinen siitä koettelemuksesta. Tämä ystävä, josta kerroin, ei ole hävinnyt mihinkään elämästäni, enkä usko, että koskaan häviääkään.
Haluan voida uskoa edelleen siihen, että vaikeudet eivät ole loppu vaan jonkun uuden alku. Jos tämä usko ja toivo riistetään, olen tilanteessa, jossa epätoivo pääsee voitolle. Merkitys häviää ja huominen ei näytä enää niin kirkkaalta. Mutta uskoessani Herran pitävän lankoja käsissään, on toivo paremmasta, kirkkaammasta huomisesta. Ja se toivo on jo nyt tässä elämässä, mutta ennen kaikkea tuonpuoleisessa.
En halua unohtaa tuota opetusta jonka sain, en nyt, enkä huomenna.
"Herra, en jaksaisi. En ymmärrä, enkä aina haluakaan ymmärtää muita.
Mutta rukoilen, että Sinä johdatat minua ja ohjaat paimensauvallasi.
Haluan uskoa ja luottaa sydämeni ja tuhat unelmaani Sinun käsiisi.
Auta minua muistamaan, että armossasi on kylliksi.
Minulla, meillä, ei ole mitään muuta pakopaikkaa kuin Sinun sanomaton laupeutesi.
Anna meidän kokea ihmeitä, joissa rakkaus voittaa pelon, niin kuin olet luvannut:
'- - vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon'.
Kiitos ystävistäni. Älä anna minun unohtaa heitä tai heidän minua.
Sinun käsiisi lasken koko elämäni."
Herran armo riittää minulle. Se riitti minulle ja ystävälleni. Se riittää myös sinulle.
lauantai 11. helmikuuta 2012
New Year, new things
Or not. Vähän myöhässä pohdintaa uudesta vuodesta, mut ehkä siks tää tuli mieleen kun en oo joulukuun jälkeen mitään kirjoittanut.
Joka uusvuos tuntuu jotenkin merkittävältä pykälältä, että jotain uutta ja hienoa tapahtuu ja koko kalenteri, yhteiskunta ja markkinatalous ja uskontojen juhlapyhät on ajotettu kalenterin mukaan. Aika etenee, muuttuu ja kehittyy, tavallaan. Sitä kai toivois että itsekkin muuttuisin joka vuosi jotenkin freesimmäks, aidommaks ja paremmaks ihmiseks. Ja silti uuden vuoden lupausten, niiden rikkomisten tai liian helppojen lupausten jälkeen oon ihan sama tyyppi joka epäonnistuu, ei muutu ja on niin laiska ees yrittämään. Yhteiskunta ympärillähän huutaa kurkkusuorana että ole vaan mitä oot, siks oot syntyny ja sitä oot. Kuulostaa ilosanomalta. Mut aika pessimististähän toi on?
Synnyinkö laiskaks? Istun koneen äärellä enemmän ku koskaan ennen. Pienempänä kun oli vielä 75Mhz pöytäkoneita, nykysin edes kännykät ei pyöri noin pienellä prosessorilla, sillon aika oli rajoitettua koneella. Harrastin paljon, leikin paljon ja näin kavereita paljon. Nyt meen facebookiin. Duh.
Synnyinkö sellaseks, joka ei osaa tarttua toimeen? Joskus harvoin kun saan tehtävän ja tiedän jopa pitäväni siitä, en vaan saa aikaseks alotettua sitä. Meneekö tää jopa laiskuuden piikkiin vaan voiko tähä yhdistää vielä mukavuuden halun. Näh, on kivempi tehä juttuja mistä tykkään.
Synnyinkö ajattelemaan ihmisistä pahaa ja olemaan epäluuloinen? Ensimmäisenä kun joku toivottaa ystävällisesti hyvää päivää ja tulee juttelemaan miulle, mietin mitä se vois miusta haluta. Haloo ihminen? Niin me tutustutaan toisiimme ja tutustuminen on kivaa. Miksi EN siis tekisi niin, miks ihmettelen miks muut tekee niin? Luotin joskus vanhempiini ja ystäviini. Pikkuhiljaa pettymyksiä kasaantui kai niin paljon etten kasan takaa enää näe luottamusta yhtä itsestäänselvänä ja puhtaana ku ennen.
Synnyinkö välinpitämättömäks? Eräs laitapuolenkulkija selkeästi viinahuuruissa viinipullo kädessä tuli kerran juttelemaan miulle bussipysäkillä. Kaikki muut väistivät ja hän repi miut takista viereensä istumaan. Kysymys kuului: "Mitä mieltä sä oot.. elämästä?" Mietin jatkuvasti millon bussi tulee. Ja kun se tuli, sanoin että pitää mennä. Kyseinen bussi ajaa noin 5minuutin välein ohi pysäkistä siihen aikaan. Ja mie lähin pois ja jätin tän toisen yksin, joka ehkä halus vain juttuseuraa hetkeks ja jota kukaan muu ei suostunu antamaan. Ja niin mieki lähin. Laupias Samarialainen kerrakseen.
"Ei me olla synnytty huonoiks, me kasvetaan siihen". Näin sanois humanisti. Niin mettä vastaa ku sinne huutaa. No jälkimmäisessä on ehkä jo jotain pointtia. Uskon itse että me ollaan näin raadollisia ja pahempaakin kun mitä päätin kuvailla tuossa. Me ei välitetä, me ei rakasteta eikä osata iloita toisen puolesta. Katkeruus, kateus ja moiset on synnynnäisiä. Rakas pikkuvelipuoleni heitti kerran ruokaa lattialle ja näin tapauksen. Kysyin häneltä heti että "Miksi heitit ruuat lattialle?". 3vuotias veljeni vastasi: "En minä eittäny". Jo 3vuotias lapsi tietää miten valehdellaan. Miten niin voi olla?
Tässä yhteiskunnassa me kohdataan peilejä joka paikassa. Mainoksissa peilataan itteemme ja olemustamme niihin. Samoin peilataa toisiin ihmisiin. Jotenkin kaikkea "viallista" peitellään, piilotetaan ja annetaan sen olla. Vähän kun märkivän haavan peittäs laastarilla. Jotain oli pieles, mut ainakaa se ei nyt näy! Hyvä näin!
Itse ajattelen, niinku joku viisaampi vanha kristitty herätti miussa ajatuksen, että vasta Jumalan valossa, me nähdään ittemme sellaisina kun me oikeasti ollaan. Joudun kohtaamaan laiskuuteni, väärät valintani, sanani, turhamaisuuteni ja pahuuteni. Syntisyyteni. En pidä siitä. Siinä ei oo hyvä olla. Märkiviin haavoihin sattuu, joku tökkii niitä ja kysyy että eikö kaikki mennykään niinku suunnittelin?
Tää valo ei kuitenkaan jätä siihen häpeään, alastomuuteen, minkä joudun kohtaamaan kun törmään omaan raadollisuuteeni ja siihen että en olekaan sitä, mitä toivon olevani. Haluan olla hyvä ja kelvata. Mut en vaan oo. Tää valo näyttää paremmin missä kulkea, mihin mennä, mitä tehdä niin, että me tajutaan mikä on oikeaa ja mikä valhetta. Jokainen tietää että rikoksista suurin osa tehdään pimeässä siks, että sillon todennäköisesti kukaan ei nää. Jeesus sanoessaan: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Jh 8:12) tarkoittaa myös ja ehkä nimenomaan tätä. Hänen seurassaan, hänen kanssaan ja hänen lähellään me kuljetaan valossa ja näemme itsemme niin kuin meidät on tarkoitettu, ei niin kuin me olemme syntyneet.
Tässä valossa ja yhteydessä pikkuhiljaa nähdään välinpitämättömyytemme ja voimme "opetella tekemään hyvää" (Jes 1:17). Pikkuhiljaa me nähdään Kristuksen kasvoista rakastavan Isän kasvot, joka katsoo lastaan ja rakastaa häntä. Ei hänen tekojaan, joiden takia muillakin ihmisillä on haavoja. Mutta isällisellä rakkaudella, että hän tarjoutuu opettamaan ja ohjaa takaisin oikealle tielle. Hän on kärsivällinen ja rakastaa siitä huolimatta että ollaan vähän laiskoja ja tyhmiä. Ja ennen kaikkea Hän antaa anteeksi. Tämä on oikea ilosanoma, ei se että olemme syntyneet sellaisiksi joita nyt olemme. Pimeydessä on vain vissiin luotettava siihen, mistä joskus saa otteen.
Ja lopuksi luomisen ajatukseen: Jos Jumala on luonut meidät ja hänen läsnäollessaan me voimme kaikkein aidoimmin olla omia itsejämme, kun rukoilemme Herralta voimia vaeltaa hänen teitänsä pitkin, miksi niin innokkaasti välttelemme sitä? Jopa me kristityt pelkäämme joskus rukoilla "Tapahtukoon sinun tahtosi", tai jos uskalletaankin se rukoilla niin toivon joskus itsekin ettei se ainakaan ole mitään hirveän kamalaa.
No olisiko se sitten hirveän kamalaa? Olisiko se rakastavan isällistä? Täysin absurdi ajatus.
Joka uusvuos tuntuu jotenkin merkittävältä pykälältä, että jotain uutta ja hienoa tapahtuu ja koko kalenteri, yhteiskunta ja markkinatalous ja uskontojen juhlapyhät on ajotettu kalenterin mukaan. Aika etenee, muuttuu ja kehittyy, tavallaan. Sitä kai toivois että itsekkin muuttuisin joka vuosi jotenkin freesimmäks, aidommaks ja paremmaks ihmiseks. Ja silti uuden vuoden lupausten, niiden rikkomisten tai liian helppojen lupausten jälkeen oon ihan sama tyyppi joka epäonnistuu, ei muutu ja on niin laiska ees yrittämään. Yhteiskunta ympärillähän huutaa kurkkusuorana että ole vaan mitä oot, siks oot syntyny ja sitä oot. Kuulostaa ilosanomalta. Mut aika pessimististähän toi on?
Synnyinkö laiskaks? Istun koneen äärellä enemmän ku koskaan ennen. Pienempänä kun oli vielä 75Mhz pöytäkoneita, nykysin edes kännykät ei pyöri noin pienellä prosessorilla, sillon aika oli rajoitettua koneella. Harrastin paljon, leikin paljon ja näin kavereita paljon. Nyt meen facebookiin. Duh.
Synnyinkö sellaseks, joka ei osaa tarttua toimeen? Joskus harvoin kun saan tehtävän ja tiedän jopa pitäväni siitä, en vaan saa aikaseks alotettua sitä. Meneekö tää jopa laiskuuden piikkiin vaan voiko tähä yhdistää vielä mukavuuden halun. Näh, on kivempi tehä juttuja mistä tykkään.
Synnyinkö ajattelemaan ihmisistä pahaa ja olemaan epäluuloinen? Ensimmäisenä kun joku toivottaa ystävällisesti hyvää päivää ja tulee juttelemaan miulle, mietin mitä se vois miusta haluta. Haloo ihminen? Niin me tutustutaan toisiimme ja tutustuminen on kivaa. Miksi EN siis tekisi niin, miks ihmettelen miks muut tekee niin? Luotin joskus vanhempiini ja ystäviini. Pikkuhiljaa pettymyksiä kasaantui kai niin paljon etten kasan takaa enää näe luottamusta yhtä itsestäänselvänä ja puhtaana ku ennen.
Synnyinkö välinpitämättömäks? Eräs laitapuolenkulkija selkeästi viinahuuruissa viinipullo kädessä tuli kerran juttelemaan miulle bussipysäkillä. Kaikki muut väistivät ja hän repi miut takista viereensä istumaan. Kysymys kuului: "Mitä mieltä sä oot.. elämästä?" Mietin jatkuvasti millon bussi tulee. Ja kun se tuli, sanoin että pitää mennä. Kyseinen bussi ajaa noin 5minuutin välein ohi pysäkistä siihen aikaan. Ja mie lähin pois ja jätin tän toisen yksin, joka ehkä halus vain juttuseuraa hetkeks ja jota kukaan muu ei suostunu antamaan. Ja niin mieki lähin. Laupias Samarialainen kerrakseen.
"Ei me olla synnytty huonoiks, me kasvetaan siihen". Näin sanois humanisti. Niin mettä vastaa ku sinne huutaa. No jälkimmäisessä on ehkä jo jotain pointtia. Uskon itse että me ollaan näin raadollisia ja pahempaakin kun mitä päätin kuvailla tuossa. Me ei välitetä, me ei rakasteta eikä osata iloita toisen puolesta. Katkeruus, kateus ja moiset on synnynnäisiä. Rakas pikkuvelipuoleni heitti kerran ruokaa lattialle ja näin tapauksen. Kysyin häneltä heti että "Miksi heitit ruuat lattialle?". 3vuotias veljeni vastasi: "En minä eittäny". Jo 3vuotias lapsi tietää miten valehdellaan. Miten niin voi olla?
Tässä yhteiskunnassa me kohdataan peilejä joka paikassa. Mainoksissa peilataan itteemme ja olemustamme niihin. Samoin peilataa toisiin ihmisiin. Jotenkin kaikkea "viallista" peitellään, piilotetaan ja annetaan sen olla. Vähän kun märkivän haavan peittäs laastarilla. Jotain oli pieles, mut ainakaa se ei nyt näy! Hyvä näin!
Itse ajattelen, niinku joku viisaampi vanha kristitty herätti miussa ajatuksen, että vasta Jumalan valossa, me nähdään ittemme sellaisina kun me oikeasti ollaan. Joudun kohtaamaan laiskuuteni, väärät valintani, sanani, turhamaisuuteni ja pahuuteni. Syntisyyteni. En pidä siitä. Siinä ei oo hyvä olla. Märkiviin haavoihin sattuu, joku tökkii niitä ja kysyy että eikö kaikki mennykään niinku suunnittelin?
Tää valo ei kuitenkaan jätä siihen häpeään, alastomuuteen, minkä joudun kohtaamaan kun törmään omaan raadollisuuteeni ja siihen että en olekaan sitä, mitä toivon olevani. Haluan olla hyvä ja kelvata. Mut en vaan oo. Tää valo näyttää paremmin missä kulkea, mihin mennä, mitä tehdä niin, että me tajutaan mikä on oikeaa ja mikä valhetta. Jokainen tietää että rikoksista suurin osa tehdään pimeässä siks, että sillon todennäköisesti kukaan ei nää. Jeesus sanoessaan: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Jh 8:12) tarkoittaa myös ja ehkä nimenomaan tätä. Hänen seurassaan, hänen kanssaan ja hänen lähellään me kuljetaan valossa ja näemme itsemme niin kuin meidät on tarkoitettu, ei niin kuin me olemme syntyneet.
Tässä valossa ja yhteydessä pikkuhiljaa nähdään välinpitämättömyytemme ja voimme "opetella tekemään hyvää" (Jes 1:17). Pikkuhiljaa me nähdään Kristuksen kasvoista rakastavan Isän kasvot, joka katsoo lastaan ja rakastaa häntä. Ei hänen tekojaan, joiden takia muillakin ihmisillä on haavoja. Mutta isällisellä rakkaudella, että hän tarjoutuu opettamaan ja ohjaa takaisin oikealle tielle. Hän on kärsivällinen ja rakastaa siitä huolimatta että ollaan vähän laiskoja ja tyhmiä. Ja ennen kaikkea Hän antaa anteeksi. Tämä on oikea ilosanoma, ei se että olemme syntyneet sellaisiksi joita nyt olemme. Pimeydessä on vain vissiin luotettava siihen, mistä joskus saa otteen.
Ja lopuksi luomisen ajatukseen: Jos Jumala on luonut meidät ja hänen läsnäollessaan me voimme kaikkein aidoimmin olla omia itsejämme, kun rukoilemme Herralta voimia vaeltaa hänen teitänsä pitkin, miksi niin innokkaasti välttelemme sitä? Jopa me kristityt pelkäämme joskus rukoilla "Tapahtukoon sinun tahtosi", tai jos uskalletaankin se rukoilla niin toivon joskus itsekin ettei se ainakaan ole mitään hirveän kamalaa.
No olisiko se sitten hirveän kamalaa? Olisiko se rakastavan isällistä? Täysin absurdi ajatus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)