Holy Thursday

Kuulin mielenkiintoisen ajatuksen tänään, kun olimme Parolassa panssariprikaatissa avustamassa ehtoollisen vietossa, siis pääsiäishartaudessa/-messussa. Viimeistä työpäiväänsä siellä viettänyt pastori totesi kutakuinkin vapaasti lainaten näin:

"Jokaisessa uskonnossa, on joku ajatus uhrista. Ihmisellä on kuin sisäinen tietoisuus siitä, että kaikki ei ole kunnossa tuonpuoleiseen, siihen on etsitty sovitusta, uhria. Ihmiset ovat uhranneet asioita jumalalle/Jumalalle, jumalille, hengille tai esi-isillensä. Joskus eläimiä, maan satoa, jopa ihmisiä. Sivistyneemmissä maissa uhriajatus on siirtynyt tekoihin; ihminen uhraa oman olemuksensa, tekonsa ja ajatuksensa."

Varsin totuudellinen ajatus. Jos ihminen omistautuu jollekin, jota pitää elämän tarkoituksena tai saa elämälleen sisältöä siitä asiasta, sille vähintäänkin uhrataan aikaa. (Minulla olisi muuten muutama päivä uhrattavana, jaettavana ja aamuja annettavaksi.) Eräs ystävä pohti, että kultaiset sonnit, joita palvottiin Vanhan Testamentin aikaan, ovat vaihtuneet nykyisin autoihin, tavaroihin, rahaan ja iPhoneihin.

Jotain uhrataan aina jollekin.

Kristinuskokin rakentuu juutalaiselle kansanperinteelle, jossa kansa toi kiitosuhrinsa Jumalalle ja uhrasi poltto- ja syntiuhreja voidakseen osoittaa kiitollisuuttaan Herralle. Samoin näillä osoitettiin uskollisuutta Häntä kohtaan. Juutalaisuuskin teki jo pienen eron muihin uskontoihin siinä, että uhreilla ei haettu Herralta varsinaisesti parempia satoja, parempaa säätä, suurempaa valtaa, parempaa onnea ja menestystä. Hänelle uhrattiin, koska hän soi tämän kaiken jo ennen sitä. Herra toteaakin pari kertaa juutalaisille, että: "Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja." (Hoos 6:6), kun nämä lankeavat siihen, että he yrittävät lahjoa Jumalaa uhreillaan.

Uhrit eivät ole Jumalan lepyttämistä tai maksu siunauksesta. Uhrit ovat uskollisuuden osoitus, kuuliaisuuden seuraus. Mennään hieman eteenpäin.

Kristus, Jeesus Nasaretilainen, näitä main noin pari tuhatta vuotta sitten, otti leivän, mursi ja siunasi ja sanoi: "Ottakaa ja syökää tästä te kaikki. Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Niin usein kuin te näin teette, tehkää se minun muistokseni." Samoin hän otti maljan, kiitti, siunasi sen ja sanoi: "Tämä on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni."

Pappi totesi aikaisemmin siteeratun jälkeen:

"Kristinusko kääntää tämän ajatuksen päälaelleen. Me emme uhraa Jumalalle, vaan Jumala uhrasi itsensä meidän puolestamme."

Ja tämä ajatus on hieno. Se on koko pääsiäisen ydin, se on se kristinuskon ilosanoma, evankeliumi ja sydän, joka on kaikessa simppeliydessään käsittämättömän hienoa! Mitä me kristityt siis "uhraamme", jos jokainen uskonto kuitenkin uhraa jotain? Meidän uhrimme Paavalin mukaan on koko elämämme:

Room 12:1-2:
"Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä."

...ja seuraavat 19 jaetta hän kuvailee tätä asiaa tarkemmin, lue toki se.

Saatan pohtia enemmänkin tätä dilemmaa (ongelma) toisessa blogitekstissä, mutta tästä vääjäämättä nousee meille kysymys: Onko uskomme tekoja? Teoillako me tuomme uhrimme Jumalalle, eli, pelastummeko me sittenkin elämällä hyvin ja oikein?

Kyllä ja ei, erityisesti ei.

Aikaisemmin taisin pohtia asiaa tässä blogitekstissäni. Martti Lutherkin toteaa Tunnustuskirjoissa, että uskoa tulee vääjäämättä seurata teot. Ne siis eivät ole tekouhri Jumalalle, jotta ansaitsisimme pelastuksen ja armon, vaan kiitosuhri Jumalan suomasta ja vaikuttamasta pelastuksesta, uskosta ja armosta.

Samaan dilemmaan törmään jatkuvasti kyllä edelleen. En halua suorittaa uskoani, mutta tiedän, että Raamatun lukeminen on "elämän leipää". Se on siis minulle hyväksi, kristitylle kasvuksi. Mutta joskus sen lukeminen tuntuu pakotetulta. Onko lukeminen silloin uskon suorittamista, vai mielen taivuttamista omista mielihaluista pois - joka sekin on toisaalta teko, jolla pyrin "parempaan kristillisyyteen."

Kysymys nousee pakosti esiin aika ajoin, kun on pidempiä jaksoja, että Jumala tuntuu kaukaiselta tai välinpitämättömältä. Nimenomaan tuntuu. Kyllähän tietoa armollisesta Jumalasta löytyy, mutta milloin se tuntuu taas siltä? Kysymys on kai sellainen, joka on vain päivä kerrallaan käsiteltävä Jumalan kanssa. Se että minä kerron, miten itse olen asian kanssa selvinnyt, ei kai auta ketään selviämään omista kysymyksistä.

Mutta jos jotain olen oppinut, se on se klisee, että Herraan kannattaa luottaa. Kannattaa ristiä kätensä ja rukoilla, vaikka sitten huutaa ja kysellä tai istua vain hiljaa. Kannattaa avata Raamattu ja lukea sitä. Mitä kauemmin on ilman, sitä vaikeampi se on avata, sitä pelottavammalta se yhä tuntemattomammaksi käyvä Jumala pelottaa siellä.

Mutta kun Hän on nimenomaan kaikkea muuta.

Läpi Raamatun Hän on sama rakastava ja armollinen Jumala, joka turhautuu ihmisen uppiniskaisuuteen ja paatuneisuuteen. Hän vihaa syntiä, mutta rakastaa lapsiaan - tällainen ristiriita tilanne varmasti tuo rankkaakin tekstiä esille. Mutta jokaisen tuomion julistuksen jälkeen olen aina, aina, löytänyt armon, kuinka Herra vannoo nimensä kautta, että on tuleva aika, jolloin hän korjaa itse tilanteen. Kun tulee se hetki, että kivinen (lain) sydän vaihdetaan elävään (uskon) sydämeen. Kun teot muuttuvat uhrista kiitokseksi. Kun me emme enää kuvittele uhraavamme Jumalalle, vaan tajuamme, että Jumala uhrasi itsensä meille. Se basic, se perus, se yksinkertaisin idea:

"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, hoka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh 3:16)

"Meidän puolestamme annettu ja vuodatettu."

Siinä on pääsiäisen ydin.