Eat here or to go?

Tuttu kysymys mäkin kassalla ja yleistyvissä määrin useammissa ravintoloissa on mahdollisuus ottaa ruoka mukaan ja syödä mahdollisesti muiden kanssa kuin ravintolan asiakaskunnan. "Tuleeko mukaan, vai syötkö täällä?" Tällaista maallista leipää voi kuka tahansa syödä missä haluaa, mutta itseäni on mietityttänyt se, kuinka moni kristitty vastaa tähän hiljaiseen kysymykseen "syön täällä", kun meille tarjoillaan elämän leipää.

Erilaisissa kristillisissä piireissä pyöriessäni olen törmännyt hyvin outoihin, Raamatulle vieraisiin ajatusmalleihin. Kun ehdottaa yhteistä nuorteniltaa pidettäväksi toisen seurakunnan porukan kanssa, nuoriso nauraa ja toteaa, etteivät he halua niiden kanssa hengata. "Me syömme täällä, emme siellä!" Mikä tekee meidän jengistä paremman kuin ne toiset?

Tai jos käyn palvelujärjestössä, kuulen monen nuoren sanovan, että he käyvät järjestössä siksi, etteivät he saa seurakunnastaan mitään, eivätkä siksi halua olla tai käydä siellä. "Minä syön siis täällä." Jos jossain on vähemmän, mitä minulla on, eikö minun olisi hyvä jakaa omaani?

"-- Koittaa aika -- sanoo Herra Jumala -- jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä." (Aam 8:11-12)

Pelottava kuvaus siitä, mitä tapahtuu tai on jo tapahtunut aikojen saatossa. Ei löydy rauhaa, ei löydy vastauksia eikä ole ketään, joka jakaisi lohtua toisille. Ja minä toivon, että kristillisen seurakunnan muutos ei ole se, josta se johtuu, ettemme me kristityt sulkeutuisi omiin piireihimme, pitäen leivän itsellämme. Missä ja kenellä on lähetyksen kutsu, missä on tarve julistaa syntiselle syntejä anteeksi Jeesuksen tähden?

"Me syömme täällä."

Ärsyttää seurakuntien kuppikuntaisuus, järjestöjen ja erilaisten liikkeiden omaan oikeassaolemiseensa kääriytyminen ja niin teologien kuin nuortenkin julkisuuden pinnan alla ylläpitämä erottelu kaupungissa, yhtymissä, jopa samassa seurakunnassa tai järjestössä. Varmasti teen tuota itsekin ja se ärsyttää itseäni, varsinkin kun/jos en tunnista sitä tai joku ei ole nuhtelemassa minua siitä.

En ymmärrä tätä ajatusmallia yhdeltäkään liberaalilta, konservatiivilta, fundamentalistilta tai väliinputoajalta, nuorelta, vanhalta, keski-ikäiseltä, papilta, nuokkarilta tai isoselta tai seurakunnan maallikolta:

Jos minä koen, että minulla on Totuus hallussa, eikö minun pitäisi ohjata ja opastaa, vierellä kulkien kertoa Totuudesta näille muille, eikä vain tyytyä kääriytymään omaan olemiseeni samanhenkisten kanssa? Nimittäin sisäänpäin kääntyminen on aina ollut merkki kuolevasta seurakunnasta ja toiminnasta, sellainen seurakunta ei elä. Liekki, jolle annetaan vain tietyn verran ilmaa, sammuu. Vesi, joka ei virtaa, ummehtuu ja muuttuu juomakelvottomaksi.

"Nämä kaksitoista (opetuslasta) Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan" (Matt 3:14)

Jeesus ei kutsunut seuraajiaan olemaan kanssaan vain pööpöilläkseen ja hengailua varten. Hän kutsui heidät lähettääkseen heidät saarnaamaan. Meidät on lähetetty kertomaan ilosanomaa Vapahtajasta, voittajasta. Ei välttämättä Ambomaalle ja Indokiinaan tai traktaatein kadun kulmaan. Meillä on tehtävä rakastaa toinen toistamme, siitä meidät tulisi tuntea. (Joh 13:35) Jokainen meistä osaa rakastaa ja pukea sitä sanoiksi. "Opetelkaa tekemään hyvää" lausuu Jesaja heti kirjansa ensimmäisessä luvussa.

Jostain se lähtee. Jos en osaa, kysyn mitä tehdä. Jos en tiedä, voin ottaa selvää. Jos en rohkene, voin luottaa Jumalaan. Ja ensi kerralla kun kuulen Sanaa, mitä teen?

"Tuleeko mukaan, vai syötkö täällä?"

Tämä kysymys askarruttaa.