Traditional Scriptures

Voit skipata intron suoraan "KYSYMYS SOLA SCRIPTURA -TULKINNASTA" kohtaan, mikäli niin haluat lyhentää blogitekstin lukuhetkeä.

--

INTRO: Kirkon luonteesta "yksin Raamatun" valossa

Edellisen tekstin jälkeen olen keskustellut aiheesta vielä lisää protestanttisten ystävieni, sukulaisteni ja tuttujeni kanssa. Ainoita argumentteja protestantismin puolesta, joita olen kuullut, on usko siihen, että kirkko on enemmän kuin rakennus tai kirkkokunta. Tämä näkökulma on aidon protestanttinen. Miten muuten voisin protestanttina selittää kirkon (Kristuksen ruumiin) hajaannuksen siten, että kirkko käsitteenä tuntuisi mielekkäältä?

Tästä aasinsiltana palaan sola scriptura -tulkintaperiaatteen pariin. Haluan tarkastella kirkkoa aidon protestanttisesti, vain Raamattu -periaatteen valossa.

"Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä."
(Room 12:4-5)

"Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä."
(1.Kor 10:16-17)

"On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi"
(Ef 4:4)

"Hän on myös ruumiin pää, ja ruumis on seurakunta."
(Kol 1:18)

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita."
(Matt 16:18)

"Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. "Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua."
(Joh 17:21-23)

Näistä kohdista voin lukea seuraavaa sola scriptura -periaatteen mukaan:

1) Me olemme Kristuksen ruumis, jonka pää on Kristus.

Käsittääkseni yhdellä päällä on yksi ruumis. Yksin Raamatusta minä tulkitsisin, että tosiaan, jos kirkko on Kristuksen ruumis, ei kirkkoja pitäisi olla kuin yksi. Kun Jeesus toisaalla viittaa, että Hänellä on lampaita myös muissa laitumissa, voinee sen vääntää kumpaa tahansa näkökulmaa tukevaksi. Kontekstissaan käsittääkseni Jeesus kuitenkin puhuu tässä juutalaisille, joille kerrotaan, että Jumala on valinnut myös muut kansat omakseen Kristuksen työn kautta - ei niinkään, että kirkkoja tulisi olemaan useampi. (Room 12:4-5; Ef 4:4; Kol 1:18)

2) Ehtoollista käytetään perusteluna yhdelle ruumiille ja  yhteydelle Kristuksessa

On mielenkiintoista, että esimerkiksi kirkkojen välillä on eriäviä ehtoolliskäsityksiä, eikä ehtoollisyhteyttä enää ole monenkaan liikkeen, seurakunnan tai kirkon välillä. Jos ehtoollisyhteys on rikkoutunut kirkkojen hajaannuksen myötä, eikö silloin myös ruumiin yhteys ole rikkoutunut? (1. Kor 10:16-17)

3) Jeesus puhuu kirkosta yksikössä.

Nämä kaksi viimeistä Raamatun sitaattia, joissa Jeesus itse puhuu, eivät myöskään anna minulle kuvaa sola scriptura -periaatteen pohjalta kirkosta, joka olisi hajaannuksessa tarkoituksenmukaisesti. Jeesus sanoo perustavansa yhden kirkon, jota tuonelan portit eivät voita. Lisäksi Hän rukoilee Isää, että he (opetuslapset ja kirkko; Pietari on kallio, jolle kirkko rakennetaan) olisivat yhtä. Näin he ovat yhtenäisyydessään jopa todiste ja todistajia, että Isä on lähettänyt Jeesuksen. Kirkon yhtenäisyys on osa evankeliumin julistamista! 

Sola scriptura -periaate ohjaa entisestään ajatuksiani siihen suuntaan, että Raamatun mukaan kirkon ei pitäisi elää hajaannuksessa - se ei ole Jumalan tahto. Pää, jolla on useampi ruumis on groteski kuva kirkosta, käänteinen hydra.

Näinkö Kristuksen ruumis toimii? (lähde)

Kuinka sola scriptura -periaate onnistuu tavoitteessaan?

Raamatussahan lukee, että Kristus itse toivoo ja rukoilee kirkon olevan yksi, mutta näin ei ole. Jos Raamattu itsessään riittää itsensä tulkitsijaksi, tulkitsenko yllämainittuja Raamatun jakeita väärin? Oikaiskaa jos näin on, koska ymmärrykseni loppuu näiden protestanttisten periaatteiden kanssa tähän.

Mutta onko sola scriptura -periaate hyvä tällaiseen Raamatun tulkintaan, tai Raamatun tulkintaan ylipäänsä? Löytyykö sola scriptura Raamatusta, vai onko se Raamatun ulkopuolinen ajatus?

--

KYSYMYS SOLA SCRIPTURA -TULKINNASTA

Täällä ja tässä on linkit sola scriptura -opin puolustuspuheenvuoroihin, joita varmasti on useampiakin. Emil Anton kirjoittaa katolisessa blogissaan myös omin sanoin ja minua viisaampana teologina kritiikkiä aiheesta. Alempana kirjoitan oman löytöretkeni näkökulmasta - tarkoitukseni ei ole olla kattava kaikkien argumenttien suhteen, vaikka voin kysyttäessä kirjoittaa tarkemminkin.

--

Luterilaisilla on oma traditionsa, jota me noudatamme ja seuraamme. Ja joka sukupolvella on uusia puhujia, jotka jatkavat tuota traditiota, eikä yksikään seurakunta tai johtaja pyri tietoisesti radikaalisti olemaan erimieltä edellisen sukupolven raamatunopettajien kanssa. Sehän johtaisi joko uuden seurakunnan syntyyn tai raamatunopettaja leimattaisiin harhaoppiseksi, koska hän ei opeta "kuten ennen". Muutoksia päässee syntymään pitkällä aikavälillä isompiakin, mutta suuria irtiottoja harvemmin näkee. Tämä traditio tiedostamattaan muokkautuu tulkintakehykseksi, jonka sisällä me luemme Raamattua, tulkitsemme sitä ja opetamme siitä. Tämä traditio on myös meillä protestanteilla Raamatun ulkopuolinen "lähde", viitekehys, joka saa ja jonka pitää ohjata meidän raamatuntulkintaamme.

"Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille." (2.Tess 2:15)

Meitä pyydetään pitämään kiinni opetuksista, jotka on annettu meille kirjallisesti (Raamattu), mutta myös siitä mikä on suullisesti meille annettu. Meillehän tämä on käytännössäkin jo tuttua.

Tästä herää itselleni kysymys:

"Kuinka Raamatusta, joka on riittävä selittämään itse itseään, kumpuaa näin monta erilaista tulkintaa ja traditiota?"

Ja toisaalta, eikö 2. Tess 2:15 kohdassa juuri mainita: "-- joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille." Tämähän tarkoittaa sola scriptura -opin periaatteen mukaan, että apostolit siirsivät tietoa eteenpäin sekä kirjallisesti, että suullisesti! Itse itseään selittävä Raamatun tulkinta siis sisältää sen ajatuksen, että apostolit siirsivät myös suullisesti tietoa eteenpäin josta tulisi pitää kiinni, joka ei löydy Raamatusta. ”Minulla olisi teille paljonkin kirjoitettavaa, mutta en tahdo esittää sitä näin paperilla ja musteella. Toivon näet pääseväni tulemaan teidän luoksenne, että saisin puhua kanssanne kasvotusten.” (2. Joh. 12)

Sola scriptura -opin ymmärrykseni jää jo alkuunsa tähän. Jos oletan, että sola scriptura -oppi on totta, luen Raamatusta, että kirjoitusten ohella on muutakin tietoa, jota apostolit välittivät suullisesti eteenpäin. Toinen kohta, johon ymmärrykseni ei riitä on kysymys siitä, missä Raamatussa sanotaan, mitkä kirjat Raamattuun kuuluvat? Ensimmäinen kaanonin versio, nimeltään Muratorin kaanon, sisältää muita kirjoja, kuin nykyinen kaanonimme.

"Kuka tai ketkä ovat siis saaneet päättää Raamatun sisällöstä?"

Tässä tukeudun samaan vanhaan perusteluun Pyhän Hengen johdatuksesta. Enhän muuta voi, niin kuin edellisessä blogissani kirjoitin, jos emme kristittyinä luota Pyhän Hengen johdatukseen ja Kaikkivaltiaan Jumalan kykyyn tehdä tahtonsa mukaan asioita, mikä on se jumala johon uskomme? Päädyn etsinnässäni seuraavalle kannalle:

"Pyhä Henki johti alkuseurakuntaa ja konsiilia, joka Pyhän Hengen johdatuksessa on saanut Jumalalta viisauden päättää Raamatun kaanon ja tällä tavoin Raamattu on alisteinen kokoelmana alkuseurakunnan apostolisen tradition tulkintatraditiolle."

Tässä kohtaa monella saattaa nousta esiin varoituksen sanat Ilmestyskirjasta: "Jos joku ottaa pois jotakin tämän ennustusten kirjan sanoista, ottaa Jumala pois hänen osallisuutensa elämän puuhun ja pyhään kaupunkiin, joista tässä kirjassa on kerrottu." (Ilm 22:19)

Nostan huomion, jonka David Pawson teki ilmestyskirjan selityksessään. Kun Johanneksen ilmestys kirjoitettiin (~90jKr.), ei Raamattua ollut vielä kanonisoitu (367jKr aikaisin maininta nykyisin tunnetusta kaanonista). En siis ole lisäämässä ilmestyskirjaan mitään, saati ottamassa siitä pois. Puhun ja kirjoitan siitä, minkä uskon löytöretkellä löytäneeni siitä, kuka tai mikä saa olla minulle Raamatun tulkinnan auktoriteetti.

"Missä viitekehyksessä ja traditiossa on hyvä tulkita Raamattua ja mikä traditio vastaavasti kestää myös raamatullisen tarkastelun?"

Mielestäni on absurdia väittää, että sola scriptura -oppi toimisi ilman tulkintakontekstia. Minusta loogisin tulkintakonteksti on apostolinen traditio, ei vaikkapa Baptistien uskon julkilausuma, tai luterilaiset Tunnustuskirjat. Vaikka siellä on molemmilla paljon hyvää, mielestäni kumpikaan ei saavuta sitä täyteyttä, minkä apostolinen traditio pitää sisällään.

Se, että minusta apostolinen traditio on hyvä ja turvallinen auktoriteetti tulkitsemaan Raamattua, ei mielestäni poista sola scriptura -opin hyvää periaatetta: Mikään tunnustuskunnan tekemistä päätöksistä ei saa olla Raamatun vastainen, eikä traditiossa pidä vaalia asioita, jotka ovat Raamatun vastaisia.

Valitettavasti tässä asiassa protestantismi häilyy. Meillä on monia, monia käytänteitä ja teologisia tulkintoja elävänä kirkossamme ja seurakunnissamme, jotka eivät ole Raamatun tarkastelun kestäviä edes kunkin kirkon omassa traditiossa. Tämä saattaa olla jokaisen ihmisistä koostuvan kirkon ongelma, mutta Totuuden etsimistä tässäkään asiassa tämän ihmis-elementin huomioiminen ei saisi jarruttaa. Se, että jokaisessa traditiossa löytyy kompastuksia, ei mielestäni poista sen väitteen mielekkyyttä, että:

"Jokin tulkintatraditio on lähimpänä Raamatussa ilmoitettua Jumalan tahdon mukaista kristillistä elämää."

--

KYSYMYS ON AINA OLLUT RAAMATUN OIKEASTA TULKINNASTA

Protestanttinen tulkintatraditio on mielestäni siis kestämätön Raamatun valossa. Sen periaate sola scriptura kirjaimellisesti tuhoaa itse itsensä. Katoliseen kirkkoon pesiytyneet Raamatun vastaiset opit ovat oiva lyömäase traditiota vastaan, joka näyttää "myrkyttävän" puhtaana pidetyn Jumalan Sanan. Tuo traditio on kuitenkin, esimerkiksi ortodokseilla, pystynyt pitämään kirkon yhtenäisenä Kristuksen ruumiina jo lähes 2000 vuotta. "Hedelmästään puu tunnetaan." (Matt 12:33) Joku voinee ajatella samoin traditiosta, varsinkin läntisestä, josta uskonpuhdistus aikoinaan kirposi, mutta viime kädessä jokaisen kristityn pitänee ratkaista pohtimalla se, mikä traditio (itäinen, läntinen, protestanttinen vai joku muu) saa määritellä sinulle kristinuskon ja Raamatun tulkintaohjeet. Tai vain tyytyä siihen, mihin on syntynyt. Minulle jälkimmäinen vaihtoehto ei riitä.

Itselleni ajatus oli aluksi haastava. Välttelinkin asian tutkimista kuutisen vuotta. Raamattu on saanut hyvin suuren aseman protestanttisessa maailmassa. Raamattu on erehtymätöntä Jumalan Sanaa ja Jumalan Sana on elävä. Tähän uskon edelleen, mutta uskon myös sen lisäksi muuta: On olemassa kristillistä traditiota, joka oikein tulkitsee ja tuo käytäntöön Raamatun opetukset. En voi sanoa enää uskovani protestanttisen teologian olevan Raamatun tulkinnan korkein, ainoa auktoriteetti. Se ei ole hedelmästään tunnettu.

Valitsen kirkon isät ja äidit (apostolit ja heidän opetuslapsensa ja heitä seuraavat muutamat sukupolvet, piispat ja marttyyrit) auktoriteetiksi, joka saa "oikein tulkita Raamattua" minulle. Puhuin tästä laajemmin "The Body of Christ - broken for you?" blogissani. Koska Pyhä Henki johti alkukirkkoa instituutiona, se johti sitä varmasti myös opillisissa asioissa. Nämä konsiilithan määrittelivät uskontunnustukset ja sen mikä on oikeaa ja puhdasta kristillistä oppia. Jos emme voi luottaa heidän määritelmiinsä, emme voi mielestäni luottaa myöhempiinkään määritelmiin, kirkosta tai opista. Jos taas emme luota heidän määritelmiinsä, mutta uskomme myöhempiin, saatamme pettää itsemme ja rakentaa uskoamme hiekalle.

Tämän vuoksi minua syytettiin jo lukiossa harhaanjohdetuksi. Lainasin nettikeskustelussa Didakheta, jossa puhuttiin kasteesta. Puolustin lapsikastetta dokumentilla, joka on Raamatun ulkopuolinen. Saman tien vastapuoli totesi rukoilevansa puolestani ja lopetti osaltaan "voittajana" keskustelun siihen. Itse kuitenkin uskon, että on Raamatun mukaista kunnioittaa myös ulkopuolisia lähteitä, viitaten 2. Tess 2 kohtaan. Ja ilman Raamatun ulkopuolista traditiota ei meillä olisi edes tätä, mitä meillä on nyt. Edellisessä blogissa mainitsin mm. kastekäytännön, jota noudatetaan pitkälti kristikunnassa, mutta jota ei löydy Raamatusta.

Yksin Raamattu -periaate on poikinut merkittävän loven jo kastekäytännöissä kristikunnan keskelle, vaikka voisimme (jos hyväksymme tradition Pyhän hengen johtamaksi) katsoa suoraan alkuseurakunnan "kirkkokäsikirjoista" ja Raamatun ulkopuolisista saarnakokoelmista, kuinka asiaan suhtauduttiin silloin. Tällöin tämäkin repivä tulkintaero ja riidat saisivat pisteen ja Jeesuksen rukoilema yhtenäisyys olisi askeleen lähempänä. Tämä jättää kysymyksen pyörimään itselleni:

"Jos yksi protestantismin kulmakivistä (sola scriptura) pettää, voiko se muuten olla oppikokoelmana itselleni riittävä?"

Vastaus itselleni taitaa olla kieltävä. Haluan tietää, mikä on oikein ja mikä väärin, koska kyse on kuitenkin elämäni tärkeimmästä asiasta: Jumalan tuntemisesta.

"-- olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu."
(1. Piet 3.15)