New Year, new things

Or not. Vähän myöhässä pohdintaa uudesta vuodesta, mut ehkä siks tää tuli mieleen kun en oo joulukuun jälkeen mitään kirjoittanut.

Joka uusvuos tuntuu jotenkin merkittävältä pykälältä, että jotain uutta ja hienoa tapahtuu ja koko kalenteri, yhteiskunta ja markkinatalous ja uskontojen juhlapyhät on ajotettu kalenterin mukaan. Aika etenee, muuttuu ja kehittyy, tavallaan. Sitä kai toivois että itsekkin muuttuisin joka vuosi jotenkin freesimmäks, aidommaks ja paremmaks ihmiseks. Ja silti uuden vuoden lupausten, niiden rikkomisten tai liian helppojen lupausten jälkeen oon ihan sama tyyppi joka epäonnistuu, ei muutu ja on niin laiska ees yrittämään. Yhteiskunta ympärillähän huutaa kurkkusuorana että ole vaan mitä oot, siks oot syntyny ja sitä oot. Kuulostaa ilosanomalta. Mut aika pessimististähän toi on?

Synnyinkö laiskaks? Istun koneen äärellä enemmän ku koskaan ennen. Pienempänä kun oli vielä 75Mhz pöytäkoneita, nykysin edes kännykät ei pyöri noin pienellä prosessorilla, sillon aika oli rajoitettua koneella. Harrastin paljon, leikin paljon ja näin kavereita paljon. Nyt meen facebookiin. Duh.

Synnyinkö sellaseks, joka ei osaa tarttua toimeen? Joskus harvoin kun saan tehtävän ja tiedän jopa pitäväni siitä, en vaan saa aikaseks alotettua sitä. Meneekö tää jopa laiskuuden piikkiin vaan voiko tähä yhdistää vielä mukavuuden halun. Näh, on kivempi tehä juttuja mistä tykkään.

Synnyinkö ajattelemaan ihmisistä pahaa ja olemaan epäluuloinen? Ensimmäisenä kun joku toivottaa ystävällisesti hyvää päivää ja tulee juttelemaan miulle, mietin mitä se vois miusta haluta. Haloo ihminen? Niin me tutustutaan toisiimme ja tutustuminen on kivaa. Miksi EN siis tekisi niin, miks ihmettelen miks muut tekee niin? Luotin joskus vanhempiini ja ystäviini. Pikkuhiljaa pettymyksiä kasaantui kai niin paljon etten kasan takaa enää näe luottamusta yhtä itsestäänselvänä ja puhtaana ku ennen.

Synnyinkö välinpitämättömäks? Eräs laitapuolenkulkija selkeästi viinahuuruissa viinipullo kädessä tuli kerran juttelemaan miulle bussipysäkillä. Kaikki muut väistivät ja hän repi miut takista viereensä istumaan. Kysymys kuului: "Mitä mieltä sä oot.. elämästä?" Mietin jatkuvasti millon bussi tulee. Ja kun se tuli, sanoin että pitää mennä. Kyseinen bussi ajaa noin 5minuutin välein ohi pysäkistä siihen aikaan. Ja mie lähin pois ja jätin tän toisen yksin, joka ehkä halus vain juttuseuraa hetkeks ja jota kukaan muu ei suostunu antamaan. Ja niin mieki lähin. Laupias Samarialainen kerrakseen.

"Ei me olla synnytty huonoiks, me kasvetaan siihen". Näin sanois humanisti. Niin mettä vastaa ku sinne huutaa. No jälkimmäisessä on ehkä jo jotain pointtia. Uskon itse että me ollaan näin raadollisia ja pahempaakin kun mitä päätin kuvailla tuossa. Me ei välitetä, me ei rakasteta eikä osata iloita toisen puolesta. Katkeruus, kateus ja moiset on synnynnäisiä. Rakas pikkuvelipuoleni heitti kerran ruokaa lattialle ja näin tapauksen. Kysyin häneltä heti että "Miksi heitit ruuat lattialle?". 3vuotias veljeni vastasi: "En minä eittäny". Jo 3vuotias lapsi tietää miten valehdellaan. Miten niin voi olla?

Tässä yhteiskunnassa me kohdataan peilejä joka paikassa. Mainoksissa peilataan itteemme ja olemustamme niihin. Samoin peilataa toisiin ihmisiin. Jotenkin kaikkea "viallista" peitellään, piilotetaan ja annetaan sen olla. Vähän kun märkivän haavan peittäs laastarilla. Jotain oli pieles, mut ainakaa se ei nyt näy! Hyvä näin!

Itse ajattelen, niinku joku viisaampi vanha kristitty herätti miussa ajatuksen, että vasta Jumalan valossa, me nähdään ittemme sellaisina kun me oikeasti ollaan. Joudun kohtaamaan laiskuuteni, väärät valintani, sanani, turhamaisuuteni ja pahuuteni. Syntisyyteni. En pidä siitä. Siinä ei oo hyvä olla. Märkiviin haavoihin sattuu, joku tökkii niitä ja kysyy että eikö kaikki mennykään niinku suunnittelin?

Tää valo ei kuitenkaan jätä siihen häpeään, alastomuuteen, minkä joudun kohtaamaan kun törmään omaan raadollisuuteeni ja siihen että en olekaan sitä, mitä toivon olevani. Haluan olla hyvä ja kelvata. Mut en vaan oo. Tää valo näyttää paremmin missä kulkea, mihin mennä, mitä tehdä niin, että me tajutaan mikä on oikeaa ja mikä valhetta. Jokainen tietää että rikoksista suurin osa tehdään pimeässä siks, että sillon todennäköisesti kukaan ei nää. Jeesus sanoessaan: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Jh 8:12) tarkoittaa myös ja ehkä nimenomaan tätä. Hänen seurassaan, hänen kanssaan ja hänen lähellään me kuljetaan valossa ja näemme itsemme niin kuin meidät on tarkoitettu, ei niin kuin me olemme syntyneet.

Tässä valossa ja yhteydessä pikkuhiljaa nähdään välinpitämättömyytemme ja voimme "opetella tekemään hyvää"  (Jes 1:17). Pikkuhiljaa me nähdään Kristuksen kasvoista rakastavan Isän kasvot, joka katsoo lastaan ja rakastaa häntä. Ei hänen tekojaan, joiden takia muillakin ihmisillä on haavoja. Mutta isällisellä rakkaudella, että hän tarjoutuu opettamaan ja ohjaa takaisin oikealle tielle. Hän on kärsivällinen ja rakastaa siitä huolimatta että ollaan vähän laiskoja ja tyhmiä. Ja ennen kaikkea Hän antaa anteeksi. Tämä on oikea ilosanoma, ei se että olemme syntyneet sellaisiksi joita nyt olemme. Pimeydessä on vain vissiin luotettava siihen, mistä joskus saa otteen.

Ja lopuksi luomisen ajatukseen: Jos Jumala on luonut meidät ja hänen läsnäollessaan me voimme kaikkein aidoimmin olla omia itsejämme, kun rukoilemme Herralta voimia vaeltaa hänen teitänsä pitkin, miksi niin innokkaasti välttelemme sitä? Jopa me kristityt pelkäämme joskus rukoilla "Tapahtukoon sinun tahtosi", tai jos uskalletaankin se rukoilla niin toivon joskus itsekin ettei se ainakaan ole mitään hirveän kamalaa.

No olisiko se sitten hirveän kamalaa? Olisiko se rakastavan isällistä? Täysin absurdi ajatus.