torstai 28. helmikuuta 2013

Joy over sorrow

"Iloitkaa aina Herrassa! Vieläkin minä sanon: Iloitkaa!" Fil 4:4

Joskus on vaikeaa iloita. Tänään voi tuntua siltä, että huominen on liian tuntematon, sumun peittämä. Raamattu kehottaa iloitsemaan aina. Aina.

Kirjeessä josta kohta on voisi päätellä, että kirjeen kirjoittaja, Paavali, on ylimmän ilon keskellä ja tästä innostuneena kehoittaa meitä kaikki iloitsemaan. Näin ei kuitenkaan ole, vaan Paavali on vangittuna Roomassa ja matkalla sinne hänen hyvä ystävänsä on sairastunut ja hänellä on huoli hänestä. Mitä iloitsemista tuossa on? Onko Paavali simppelisti tyhmä?

Juttelin kämppikseni kanssa hetken aikaa sitten siitä, mistä ihmisen alakulo, levottomuus ja ahdistus yleensä johtuu. Hän oli löytänyt ajatuksen, josta moni turhautuminen saa alkunsa: Itsekkyys. Itse ainakin joudun myöntämään, että tuo on totta omalla kohdallani hyvin usein, ellei aina. Kun kohtaan vaikean tilanteen, alan ajatella miten epäoikeudenmukaista se on minua kohtaan. Mitä minä menetän, kun tilanne on päällä? Miten voisin iloita tämän keskellä, kun tuntuu niin kurjalta? Käännän katseeni itseeni, kuin Pietari veden päällä ja alan upota. Jäljelle jää kaikumaan huuto "Herra, pelasta minut!"

Paavali kuitenkin oli uskoakseni syvemmällä suossa kuin moni meistä - vähättelemättä kenenkään surua. Häntä kidutettiin, pidettiin nälässä ja vangittuna ja hänen ystäviään kohdeltiin samoin.

Ja kuitenkin hän huutaa: "Iloitkaa!"

Kaikilla meillä on kai kaveri, joka tulee aina viereen hymyilemään ja kehottaa ajattelemaan positiivisesti silloin kun menee päin peetä... Ärsyttäviä tyyppejä. Paavali ei kuitenkaan tyydy vain sanomaan, että ajattele positiivisesti, huijaa itseäsi ja koita unohtaa murheet. Hän kehottaa meitä, samoin kuin Jeesus, iloitsemaan Herrassa, eikä asioiden kulloisestakin järjestyksestä.

Ilomme ei voi olla sidottu asioihin, jotka ympärillä katoavassa maailmassa tapahtuvat. Silloin ilomme nimittäin olisi häilyvää, kuten pessimistit ajattelevat: Ilo elämässä olisi lieventämässä kurjuutta, mutta vain hetkellisesti, jonka jälkeen ilokin on vain kalvava muisto siitä, ettei sitä enää ole. (Schopenhauer)

Ilo Herrassa on jotain muuta. Se on pyhää huolettomuutta. Toki me murehdimme läheisistämme, rakkaista jotka ovat satojen kilometrien tai päivien päässä tai asioista, jotka eivät mene yhtään putkeen ja hämärtävät huomista. Paavali itsekin kantaa huolta Filippiläisistä (Fil 2:19) ja myöntää, että olisi surrut jos hänen työtoverinsa Epafroditos olisi menehtynyt (Fil 2:27) ja samassa kohdassa sanoo, että hänellä on entisiäkin surun aiheita.

Mutta. Aina on muttia.

Paavali kehottaa seuraavaksi "Älkää olko mistään huolissanne --" (Fil 4:6a). Tämä huoli ei kuitenkaan tarkoita edellä mainittua huolta läheisistä, vaan huolta, joka tuottaa levottomuutta ja ahdistusta. Se on murehtimista, joka synkistää ihmisen itsesääliin, siihen, mikä on vahingollista ja ahdistaa. "Voi minua, joka olen kurja, joka en saanut mitä halusin, eivätkä asiat menneet kuten toivoin!" Itqparqvinqvonq.

Iloitse siis! Minun iloni ei perustu tapahtumiin tai elämän katoavaisuuteen, vaan tapahtumaan ristin puulla ja elämän ikuisuuteen. Jumala on luvannut varjella, johdattaa ja siunata meitä ja saattaa ikuiseen elämään. Siinä on aivan uskomaton ilon aihe! Hän ei kuitenkaan ole luvannut, etteikö osa siunauksista olisi opittavissa kantapään kautta ja että tie perille olisi kyyneletön ja helppo. Niinpä me voimme, ja meidän tulisi pyrkiä elämään elämäämme niin, että saatamme kaiken mitä tarvitsemme "-- rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon." (Fil 4:6b) Hänen tietoon, jolla on kaikki langat käsissään ja meitä kohtaan hyvä tahto, Kristuksen Jeesuksen tuoman rauhan kautta. (Room 5:1)

Hänen kanssaan, Hänessä, meillä voi olla iloa murheenkin keskellä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.