tiistai 15. tammikuuta 2013

Friendship & Forgiveness

Ystävät ovat aivan korvaamattomia ihmisen elämässä. Mutta kuten kaikissa ihmissuhteissa, myös ystävyyssuhteissa on paljon säröjä ja kolhuja, jotka voi joko jättää taakaksi ystävyydelle tai tiputtaa matkan varrelle. Luottamus voi horjua ja välitkin kiristyä, mutta kun taakka tippuu, syntyy jotain uutta. Tässä on pieni oman elämäni todistus anteeksiannon seurauksesta.

2010 elin tilanteessa, jossa en nähnyt ystäväni hätää ollenkaan. Itselläni oli pahainen ihmissuhde ongelma, josta avauduin jatkuvasti hänelle. Tähän ystäväni tiuski mielestäni melko töykeitä sanoja ja loukkaannuin pahasti - olihan kyse rakkauteni kohteesta. Luottamukseni horjui ja aloin myös vihaamaan häntä ja katsomaan häntä hieman alaspäin. Hän ei edes yritä ymmärtää.

Emme nähneet enää usein seuraavan puolen vuoden aikana, mutta se oli silloin oma valintamme. Mielessäni koin äärimmäisen nöyryyttäväksi nielaista katkeruuteni ja kiukkuni ja soittaa hänelle, voitaisiinko tavata ja jutella asiat läpi. Menin paikan päälle sydämessäni halu saada oikeutus ja tulla ymmärretyksi, mutta mielessäni olin jo sanonut itselleni, että hänelle on annettava anteeksi. Muistelin menneitä aikoja, kun vielä nauroimme ja juttelimme pitkät pätkät ja halusin sen ajan takaisin. En tiennyt onko se mahdollista, mutta halusin itse ainakin olla valmis tekemään töitä sen eteen. Ystävyys ei ole ystävyyttä, jos toiseen ei voi luottaa ja voin ilmaista epäluottamuksenikin luottavaisin mielin, ettei ystäväni sitä säikähdä. Eikä hän säikähtänytkään.

En muista enää keskustelun alkua. Muistan sen, että kohta katosi kaikki oikeutus ja ymmärrysvaatimukset ja minä ymmärsin. Nyt vastaavasti ystävälläni on jotain kerrottavaa. Hän aloitti varovaisesti ja kertoi lopulta, että hänellä on vakava aivosairaus, joka aiheuttaa rytmihäiriöitä ja poissaolokohtauksia, joskus keskellä katuakin. Hän ei voinut enää liikkua myöhään yksin, harrastaa liikuntaa, ajaa autoa tai juoda kahviakaan. Vahvimmat lääkkeetkään eivät auttaneet siihen ja leikkauksen vaihtoehdosta puhuttiin.

Missä me oltaiskaan, jos en olisi koskaan purrut hammasta, mielestäni nöyrtynyt ja tahtonut antaa anteeksi? Ja toisaalta missä oltais, jos ystäväni ei olisi luottanut minuun minun tunteistani huolimatta? Minä, joka olin koppava ja hyökkäävä kuin haavoitettu eläin, kun hän oli pilkannut tunteitani aiemmin.

Tänä päivänä, olemme edelleen ystäviä ja pitkän polun käyneinä välit ja luottamus on syvemmät ja lämpimämmät kuin koskaan aiemmin. Leikkaus on takana, kohtaukset poissa ja rukouksissa on, että myös pysyvät poissa. Jälkikäteen olen kuullut myös useaan otteeseen kiitokset ystävältäni siitä, miten kiitollinen hän on meidän ystävyyssuhteesta. Ja olen aina yhtä kiitollinen ystävästä, joka on hänenlaisensa. Luulen, että ilman anteeksiantamusta kumpikaan meistä ei enää muistelisikaan toistansa.

Joskus Jumala kuljettaa aivan uskomattomia polkuja. Lankean aina itse siihen ajatukseen, että Herraa rukoileva, häntä seuraava ja hänen ääntään etsivä ei voisi mokailla elämässä. Ja sitten kun nämä katkeruudet, ihmissuhdeongelmat ja muut asiat läjähtävät päin naamaan, lankean "paiseineni" takaisin siihen lantakasaan Jobin tavoin ja huudan vain selitystä. Miksi?

"Mutta hän on vastannut minulle: 'Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.' Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima." (2.Kor 12:9)

Olen Jumalalle rehellinen. Noissa tilanteissa minua ottaa päähän, enkä aina ymmärrä miksi niin pitää käydä. Mutta olen rukoillut johdatusta ja en uskalla ajatella, etteikö se myös olisi sitä. Vaikka se ei siinä hetkessä tunnu hyvältä, ärsyttää ja on nöyryyttävääkin, Herra on vastannut jo kerran laupeudella. Jälkikäteen, olen kiitollinen siitä koettelemuksesta. Tämä ystävä, josta kerroin, ei ole hävinnyt mihinkään elämästäni, enkä usko, että koskaan häviääkään.

Haluan voida uskoa edelleen siihen, että vaikeudet eivät ole loppu vaan jonkun uuden alku. Jos tämä usko ja toivo riistetään, olen tilanteessa, jossa epätoivo pääsee voitolle. Merkitys häviää ja huominen ei näytä enää niin kirkkaalta. Mutta uskoessani Herran pitävän lankoja käsissään, on toivo paremmasta, kirkkaammasta huomisesta. Ja se toivo on jo nyt tässä elämässä, mutta ennen kaikkea tuonpuoleisessa.

En halua unohtaa tuota opetusta jonka sain, en nyt, enkä huomenna.
"Herra, en jaksaisi. En ymmärrä, enkä aina haluakaan ymmärtää muita.
Mutta rukoilen, että Sinä johdatat minua ja ohjaat paimensauvallasi.
Haluan uskoa ja luottaa sydämeni ja tuhat unelmaani Sinun käsiisi.
Auta minua muistamaan, että armossasi on kylliksi.
Minulla, meillä, ei ole mitään muuta pakopaikkaa kuin Sinun sanomaton laupeutesi.
Anna meidän kokea ihmeitä, joissa rakkaus voittaa pelon, niin kuin olet luvannut:
'- - vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon'.
Kiitos ystävistäni. Älä anna minun unohtaa heitä tai heidän minua.
Sinun käsiisi lasken koko elämäni."

Herran armo riittää minulle. Se riitti minulle ja ystävälleni. Se riittää myös sinulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.