Ahdistaa.
He odottavat, että nouset. Käännät kasvosi heihin ja hymyilisit. Sitä he ovat odottaneet kauan. Nostat päätäsi. Palvelusväki kääntyvät pois. He eivät kestä katsoa noihin silmiin, noihin, jotka ovat nähneet niin paljon surua.
Ennen he tunsivat sinut iloisena ja leppoisana kaverina. Huumorintajuisena. Nyt he näkevät mustat silmän ympärykset, miettivät miksi et nuku rauhassa... vieläkään. Onhan siitä jo vuosia.
Hän on kuollut muille, vaan ei minulle.
Kapuat katolle ja katsot horisonttiin. Jäät siihen. Hengität raitista ilmaa. Silti se tuntuu painavalta ja raskaalta hengittää. Sinua pyydetään alas, päivän työt odottavat.
Se ei ole niin tärkeää.
Tunnit kuluvat. Päivä etenee, aurinko on ylhäällä. "Tule sisään, ettei aurinko sairastuta!" Joku tuo sinulle ruokaa.
He eivät ymmärrä.
Mitä odotan? Rakkaani juoksi kerran pois. Häntä ei mainita nimeltä tässä talossa, kylässä, minun maailmassani.
Miksi odotan? En... voi sille mitään. Se kuuluu luonteeseeni.
Kyynelet vierivät tuttuun tapaan samoja uria joita ovat jo satoina päivinä aikaisemminkin vierineet, kostuttavat samaa kattoa, jota olet kävellyt edestakaisin lukemattomia kertoja.
Tunnit kuluvat. Aurinko laskee jo. Polttava paiste vaihtuu viileään, kosteaan ilmaan.
Käännyt lähteäksesi, katsot vielä kerran taaksesi, kuten aina. Haluat nähdä auringon viimeiset säteet maalaamassa taivaanrantaa. Pysähdyt.
Sydämesi jättää iskun välistä.
Voiko se olla...
Riennät alas, käsket palvelijasi mukaan ja lähdet juoksemaan...
Kyläläiset katsovat juoksevaa miestä. Tuo vanha, mäen harjalla asuva mies ei näytä enää välittävään mistään. "Phah!" ihmiset katsovat halveksuen, kuinka vanha mies kehtaakaan nolata itsensä.
"Hulluksi tullut, juoksee itkien ja häpäisten itsensä, palvelijat yrittävät varmaan ottaa häntä kiinni ja estää nolaamasta itseään... Myöhäistä! Nauraakin vielä?! Ihmekös tuo, jos vuodet paistattelee sateessa ja tuulessa, pakkasessa ja helteessä. Hän ei koskaan lakannut suremasta, vanha, hölmö mies."
Sen on pakko olla hän..
Juoksun tahti kiihtyy. Mies saapuu kulkurin luo: "Se on hän! SE ON HÄN!"
Kyläläiset ovat kerääntyneet katsomaan outoa jälleennäkemistä: "Tuoko? Tuonko takia mies juoksi? Varmaan ensimmäisenä nostamaan kiven ja linkoamaan sen sitä kohti."
"...vaan mitä tapahtuu, mitä hän tekee?"
Kyläläiset kerääntyvät miehen ja kulkurin ympärille: "Hän.. sinä. Annat... annatko anteeksi tuolle?" Joku sylkäisee halveksunnasta.
He eivät tiedä, he eivät ymmärrä.
Kulkuri aloittaa puhumaan: "Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan..." Kesken puheen mies kaappaa hänet syleilyyn, "...en ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi...", ja keskeyttää hänet:
"Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan!"
"Minun poikani oli kuollut, mutta heräsi eloon!"
Spotlight: Luuk 15:11-32
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.