Through the valley of death

"Kunpa pyyntöni kuultaisiin! Kunpa Jumala tekisi, mitä toivon, ja murskaisi minut! Kunpa hän antaisi kädelleen toimeksi leikata poikki minun elämäni langan. En silloin jäisi vaille toivoa ja lohdutusta! Vaikka tuskani ei armoa anna, minä hyppelisin riemusta, sillä sitä, minkä Pyhä on sanonut, en ole koskaan kieltänyt." Job 6:8-10

Kuulin joku aika sitten ajatuksen, joka joiltain vuosilta on itsellenikin tuttu. Kristitty ystäväni toivoi kuolemaa. Niin olisi helpompaa olla, koska elämäntilanne oli niin painostava. Ei niin, että tekisi itse sen eteen jotain, vaan niin kuin Job tässä. Juha Vähäsarjan hartauskirja, josta bongasin nyt tämän kohdan, joka toi ystäväni silloisen ahdistuksen mieleen, jatkaa tästä kohdasta:

"Uskovan ihmisen ahdistus on erityisen raskas silloin, kun hengellinen yhteisö ei anna lupaa olla heikko tai sairas. On pakko yrittää olla vahvempi kuin on ja terveempi kuin lääkäri määrää. Hengelliset opastajat saattavat vielä löytää sairauden syyn sairaasta itsestään. Silloin eivät ole kaukana Jobin sanat, joissa hän toivoo Jumalan itse lopettavan tuskan ja ottavan kärsivän luoksensa lepoon. Sillä Jumalaa hän ei ole koskaan kieltänyt."

Joskus saattaa olla niin, että meidät lasketaan pimeyteen, englanniksi Psalmi 23:4 kuuluu hieman erisävyssä: "Yes, though I walk through the valley of the shadow of death --", vaikka olisin kulkemassa pimeän laakson läpi, enkä laaksossa. Se vaellus siellä ei ole ikuinen, vaan se on läpivaellus. Tunne on tuttu varmasti itse kullekin, mutta on hyvä muistaa, että se todellakin on vain läpivaellus, jossa Jumala vaeltaa rinnalla, johdattaa paimensauvallaan.

Varsinkin silloin, jos joutuu painostuksesta luopumaan jostain itselle tärkeästä tai ei voi ymmärtää syytä tapahtumille, tunteet saattavat olla hyvinkin epätoivon sävyttämiä. Sieltä kumpuaa vilpitön, jotenkin paradoksaalisesti toisaalta toivon täyteinen rukous, että Herra ottaisi asiat haltuunsa. Että voisin jo astua hänen luoksensa ja antaa Hänen pyyhkiä kyyneleeni. Jättää oudon, epävarmuutta, pelkoa ja ahdistusta herättävän maailman taakseni.

Tuossa tilanteessa olevalle en toisaalta osaa muuta rohkaisua sanoa, kuin että tuhannenkin askeleen matka taivalletaan askel kerrallaan. Ja jokainen päivä on lähempänä sitä päivää, kun pimeä laakso jää jälkeen ja näemme taas sen ihmeen, minkä Jumala on meille varannut. Ja jos "minä olen ihme, suuri ihme --", mitä kaikkea Herra onkaan varannut minulle, meille! Herra on hyvä. Meidän toivo ei pääty edes kuolemaan. Voimme aina rukoilla Psalmin 138 sanoin: "Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!"

Jotenkin hyvä fiilis tänään, eka inttipäivä takana ja kuuntelen KLS:ää. Kiitän Luojaani Sinusta. Sitä teen, ystävä hyvä. (Mark 10:18) Vaikuttaa porukka kasarmilla ihan rennolta, nyt lauantaina lähtö varusmiespappi- ja varusmiesdiakonikurssille Haminaan yhdessä muiden hihhuleiden kanssa. Te jotka seurailette blogia, pyydän esirukousta inttiuralleni ja te, jotka satunnaisesti näitä luette voitte toki myös rukoilla puolestani. Kiitos!

"Piruntorjuntaupseeri" Honkanen kuittaa.

"Yksin vain sinun kanssasi, Jumalani, minä vaellan tielläni.

Mitä minun tarvitsisi pelätä kun olet lähellä,

Oi Herra, joka hallitset yötä ja päivää?

Sinun käsissäsi olen paremmassa suojassa

Kuin jos minulla olisi vartiojoukko ympärilläni."

(vapaa suomennos)

- Pyhän Columban rukous

Spotlight: Job 6, Ps 23; 138
Thoughts: Juha Vähäsarja - Joka päivä lupaus kantaa