God of Promises, part2

Piti edellisen yövuoron aikana kirjoittaa ajatus siitä, mitä on olla Jumalan lapsi. Se on kuitenkin melko itsestäänselvänä otettu asia, kaunis kuva siitä, mitä on olla kristitty, mutta se pitää sisällään muutakin kuin kauniita ajatuksia.

Jos minä pyörittäisin yhtiötä , hakisin automaattisesti palkkalaisikseni pyörittämään firmaa ja hoitamaan juoksevia asioita lahjakkaita, fiksuja ja edustavia henkilöitä. Kun joku henkilö pilaisi firmani maineen tai alkaisi puhua minusta pahaa ja tuhoaisi työilmapiiriä, laittaisin hänet kilometritehtaalle huonoin paperein. "Epäonnistunut tehtävässään".

Jos taas olen perheen isä, yrittäisin kasvattaa lapsistani kunniallisesti käyttäytyviä ja (moraalisesti) oikein toimivia. Silloin kun lapseni kapinoi minun tahtoa vastaan, uhoaa kylillä kilpaa kavereiden kanssa kenen vanhemmat ovat ärsyttävimpiä ja nihkeimpiä ja aiheuttaisi riitoja kotona, en minä sanoisi hänen lapseuttaan irti. Hän on minun lapseni, koska minä olen hänen isänsä.

En voi "irtisanoa" häntä.

Jumalan yksi lupauksista, on ottaa meidät lapsikseen. Jeesuksesta sanotaan (Joh 1:12) "Mutta kaikille, jotka ottivat hänet vastaan, hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, kaikille, jotka uskovat häneen." (Vanha käännös; "uskovat hänen nimeensä"; Jeesus [Herra pelastaa]). Paavalikin kirjoittaa Gal 4:7: "Sinä et siis enää ole orja vaan lapsi. Ja jos kerran olet lapsi, olet myös perillinen, Jumalan tahdosta."

Lapseus on vanhempien tahdosta ja toimista syntyvä asia. Jeesus antaa sen hänen nimeensä turvautuville. Me olemme kastettuina ja uskon tunnustaessamme Jumalan lapsia. Ja jos olemme lapsia olemme perillisiä, mutta mihin? Mitä lapseuden lupaus pitää sisällään?

Matt 7:9-10:"Ei kai kukaan teistä anna pojalleen kiveä, kun hän pyytää leipää? Tai käärmettä, kun hän pyytää kalaa? Jos kerran te pahat ihmiset osaatte antaa lapsillenne kaikenlaista hyvää, niin paljon ennemmin teidän taivaallinen Isänne antaa hyvää niille, jotka sitä häneltä pyytävät."

Lapseus ei takaa meille hemmoteltua elämää. Olen aina verrannut Jumalan lapsena olemista näin:

Pikkulapsi varmasti haluaa syödä karkkia, jäätelöä ja muuta mässyä mahan täydeltä ennemmin kuin perunoita. Mutta isä tietää, että lapselle on parasta antaa kunnon ruokaa, ennen herkuttelua, sillä jälkimmäisestä seuraa vain huono olo. Hyvin yksinkertainen periaate: isä tietää paremmin.

Samoin ajattelen Jumalan kasvattavan meitä lapsinaan: Antaen meille PARASTA mitä kuvitella saattaa. Ja parempaakin. Ei aina sitä tikkunekkua, jonka haluamme hetinytmielelläänjoeilen, vaan Isä tietää paremmin.

Hän ei ole yrityspomo, joka katsoo lastaan ansioidensa perusteella ja listaa synnin toisensa eteen ja potkii lapsen ulos perheestä heti. Ei. Hän listaa kyllä synnit ja katsoo ja kertoo mitä siitä seuraa. Jokainen tietää synnin palkan olevan kuolema. Mutta Jumala tahtoo armahtaa jokaisen ja armahtaakin häneen turvautuvat. Yrityspomo potkaisee virheistä pihalle, isä etsii keinoa rakastaa, antaa anteeksi ja kasvattaa lastaan.

Lyhyesti: Lapseus on lupaus siitä, että voimme luottaa Jumalan ajattelevan meidän parastamme ja haluavan lahjoittaa sen meille, ei siksi, että ansaitsemme sen, vaan siksi, että hän haluaa olla Isämme. Omasta tahdostaan. Chesed. (Sanan sisältöä pohdin tässä blogitekstissä)

Ps. 27: 10: "Vaikka isä ja äiti minut hylkäisivät, Herra pitää minusta huolen."

Ja kaikki tämä sisältyy lupaukseen lapseudesta. Ansioilla me parhaimmillammekin menettäisimme paikan Jumalan "yhtiössä", mutta lapsen aseman saaneena me emme ole enää palkkalistoilla palvelijoina:

Joh 15:15: "En sano teitä enää palvelijoikseni, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut."

Meillä on rauha Jumalan kanssa (Room 5:1) ja saamme kutsua itseämme hänen ystävikseen, hänen lapsikseen.

Mutta lapseudenkaan perusajatus ei ole se, että saamme Jumalalta kaiken pyytämämme. Samoin kuin isät kieltävät yleensä lapselta tikkunekun nyt, heillä voi olla suurempi karkkipussi odottamassa hetken päästä. Isä ajattelee meidän parastamme, joskus yli oman ymmärryksemme.

Kaiken takana on kuitenkin suurin lupaus lapseudesta, se, että olemme perillisiä. Perillisiä Taivasten valtakuntaan, siihen valtakuntaan, jossa Jumala itse asuu meidän kanssamme, jonne Jeesus on luvannut valmistaa meille sijan ja valmistaa tien jota kulkea (Joh 3:16; 14:6). Perillisiä siihen rakkauteen, hyvään ja autuuteen, josta meillä ei vielä ole aavistustakaan. Tai on ehkä väärin sanoa "ei aavistustakaan". Jokainen kai on kokenut sen hetken elämässään, jonka ei tahtoisi koskaan loppuvan. Niin kauniin, onnellisen ja lämpimän hetken, että se lämmittää edelleen mieltä ja nostaa hymyn huulille. Siinä on ehkä vilaus, pieni palanen taivaasta.

Tämän elämän jokainen huippuhetki kuitenkin on vain pieni tikkunekku jonka perään itkemme, kun sen menetämme tai luulemme menettäneemme. Jos joskus saisin sen näkökulman, että näkisin mitä Isä näkee. Unohtaisin tikkunekun ja mielelläni, jopa nauttien, pureskelisin perunoita odotellessani sitä, mitä Isä haluaa rakkaalle lapsellensa antaa.