keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

Relatively true?

Jos teksti on epäselvää tai päättelyketjuni ei ole selvä, kommentoi ja kysy, sillä tässä tunnin istuttuani olen jo hieman kyllästynyt lukemaan ajatuksella tätä tekstiä. :) Koitan sitten korjailla ajatusjuoksuani tarvittaessa.

Juttelin äskettäin erään kaverini kanssa eettisistä kysymyksistä ja relativismista, joka tuntuu olevan ainoa todellinen arvo nykyisin. Arkikielellä se arvomaailma kuuluu näin: "Jokainen saa uskoa niin kuin itse haluaa." Tästä on löydettävissä paljon erilaisia variaatioita sitten aiheesta kuin aiheesta. Siitä, ja jo pitkään mediassa jatkuneista keskusteluista, tuli pieni kimmoke pohtia vähän taas pidemmin tätä asiaa. Ovatko asiat suhteellisia? Keskityn hyvin pitkälle nyt moraaliin: Onko olemassa objektiivista oikeaa ja väärää, vai onko oikea ja väärä sopimuskysymys?

Pähkinänkuoressa relativismilla tarkoitan tässä siis totuusrelativismia, jonka mukaan ei ole olemassa mitään totuutta, ei mitään absoluuttisesti tosia asioita, vaan totuus on aina suhteellista (relative). Minä pidän suklaasta, sinä et. Siksi ei voi sanoa, onko suklaa hyvää. Suklaan tilalla tosin kiistellään tällä hetkellä monista muista monimutkaisemmista asioista, mutta idea on pelkistettynä sama.

Ei tarvitse olla Einstein tajutakseen, että relativismi edellyttää sen, että relativisti joutuu myöntämään, ettei relativismi voi olla relativismin mukaan absoluuttisesti totta - relativismihan on syntynyt tietyssä ajassa, paikassa, kulttuurissa ja tietyllä kielellä, mikä tekee siitä itsestään relativistisen totuusarvona. Tämä jättää tilaa sille, että joku asia VOI olla totta. Relativismi on tosi vain omasta näkökulmastaan ja kehäpäätelmää.

Väittäisin, kuten W.L. Craig, että mikäli jumaluutta ei ole, ei ole olemassa myöskään mitään moraalisia totuuksia. Mietitään hetki, mihin meidän oikea ja väärä käsitykset perustuu: toisilla ne pohjautuvat lakiin, toisilla "luontoon", siihen käsitykseen, että kaikki tietävät esimerkiksi tappamisen olevan väärin. Tai paremminkin se tuntuu olevan väärin. Kysymys kuuluu kuitenkin: Miksi sen voidaan sanoa olevan väärin?

Jos vastaan, että laki sanoo sen olevan väärin, joudun kysymään, mikä on laki perustelemaan mitään oikeaksi ja vääräksi? Sehän on nimittäin yhteiskunnan valittujen elinten säätämiä määräyksiä, jotka on muotoiltu vastaamaan... niin, mitä? Vastaamaan ihmisen luontaiseen oikeudentajuun, "silmä silmästä, hammas hampaasta" -periaatteella useimmiten.

Eli joudunkin vastaamaan, että tappaminen on väärin, koska se tuntuu olevan jotain mikä on väärin. Luonnosta siis kumpuaa ihmisen käsitys oikeasta ja väärästä. Mutta sitten se tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen voi tulkita omia tuntemuksiaan ja luontoa aika lailla miten tahtoo. Eli relativistisesti.

Mutta sehän on kehäpäätelmä?

Relativistina joudun myöntämään, että yhteiskunta toistaiseksi pitää tappamista vääränä, mutta esimerkiksi viidenkymmenen vuoden päästä, kun maapallon varat käyvät vähiin ja populaatio on yli kymmenen miljardia, tappamisen vääryys saattaa hämärtyä. Relativisti joutuisi myöntämään, että arvot voisivat muuttua täysin päinvastaisiksi ajasta riippuen. Eli luonnollisesti ajatellen, todellisia moraaliarvoja ei ole olemassa.

Niin, jos relativismi olisi totta. Mutta sehän aiheutti sen, "ettei relativismi ole absoluuttisesti totta, mikä jättää tilaa sille, että joku asia VOI olla totta." Näin ollen väite "jokainen saa uskoa miten haluaa" menettää uskottavuutensa keskustelussa argumenttina.

Kääntäen itseään vastaan (koska relativismin kohdalla niin voi tehdä!) sehän antaa minulle oikeuden uskoa, että jokainen ei saisi uskoa kuten haluaa ja väitteen sanoja joutuisi myöntämään, että olen oikeassa, koska hänen mukaansa minä saan uskoa miten haluan ja se on minulle tosi - ja sikäli moraalisesti aivan yhtä oikein.

Ristiriita, jota moni relativisti ei halua myöntää omassa argumentoinnissaan.

Relativismi, joka etsii arvojaan kulttuurista, muiden mielipiteistä ja yleisistä uskomuksista, voi sopia joillekin. Mutta relativisti, joka väittää että jokin on oikein ja jokin väärin ja pakottaa ihmisiä uskomaan siihen esimerkiksi suvaitsevaisuuden nimissä, on niin ristiriidassa itsensä kanssa, etten voi käsittää sitä järjenjuoksua siellä taustalla. Joudun toteamaan, että relativismi ei voi toimia rationaalisen ja loogisen ihmisen arvomaailmana, mikäli rationaalinen ja looginen ihminen etsii totuutta. Ne, jotka eivät totuutta etsi, tavallaan tiputtavat tämän taakan itseltään pois kieltäytymällä miettimästä asiaa.

Jos jumaluutta ei ole olemassa, objektiivisia moraalisia arvoja ja velvollisuuksia ei ole olemassa. Jokainen lukija varmaan kuitenkin sisimmässään uskoo, että jokin arvo on tosi, sen on pakko olla, sillä muuten maailma olisi moraaliton ja hyvyyden eteen ei kenelläkään olisi minkäänlaista velvoitetta tehdä mitään työtä. Silloin valtiovalta olisi käytännössä demokraattisesti päätettyä moraalityranniaa, joka säätelee sitä, mitkä asiat ovat oikein ja mitkä väärin, mitä velvollisuuksia ja oikeuksia kullakin on ja miten niitä tulee kunnioittaa. Toisin ajattelijat tyrmätään, tuomitaan ja vangitaan, pahimmissa tapauksissa kidutetaan, vainotaan ja tapetaan.

Jos tällainen "palapeliarvomaailma", että jokainen saa uskoa ja ajatella miten haluaa, ei voi olla totuus tai linkitetty totuuteen, mitä sitten on totuus? Pontius Pilatus kysyi sitä kerran myös.

Haluan itse uskoa, että objektiivisia moraalisia arvoja on olemassa. Esimerkiksi se, että tappaminen on väärin ja elämän suojeleminen on hyvää. Suurin osa ihmisistä myöntää, että niitä (objektiivisia moraaliarvoja) on olemassa. Meidän lakimme perustuu mm. sille uskomukselle, että jotkin asiat ovat absoluuttisesti hyviä ja toiset vääriä, eli objektiivisille moraaliarvoille.

Siispä, jos niitä on olemassa, voisin väittää, että jokin jumaluus on olemassa, sillä silloin arvoille on esittää jokin peruste miksi juuri ne arvot ovat hyviä joita ihminen vaalii. Ja koska uskon, että jumaluus on olemassa, haluan kysyä, mikä jumaluus on tosi? Tästä pohdinnasta voi lukea jokaisen artikkelin tästä blogista ja monesta muustakin lähteestä, koska tähän sitä ketjua en lähde tunkemaan enää. Alkajaisiksi suosittelen William Lane Craigin "Valveilla" kirjaa tai englantia osaaville miehen kotisivuja.

Minusta jokainen loogisesti ja rationaalisesti ajatteleva ihminen joutuu myöntämään elämässään sen, että uskoo johonkin. Pelkistettynä: Joko uskot, että jumaluus on olemassa ja kykenevä luomaan materiaa ja on tavallaan maailmankaikkeuden ja avaruuden ulkopuolella TAI uskot, että materia on ikuista ja sikäli linkität jumaluuden ominaisuuksia (kuten ikuisuuden) materiaan, jota voit hiukkaskiihdyttimessä pilkkoa.

Itse uskon Raamatun ilmoittamaan totuuteen (Joh 14:6, 2.Tim 3:16) ja sikäli pyrin kysymään tämän Totuuden mielipidettä siitä, miten elämää olisi hyvä elää ja miten maailmassa toimia. Se tarkoittaa, että jotkin asiat ovat vääriä. Se, että pidän jotain asiaa vääränä siksi, että "Raamatussa sanotaan niin", ei tee minusta suinkaan mielestäni tyhmää, ajattelematonta ja kritiikitöntä ihmistä, konservatiivia tai fundamentalistia. Perustelut omalle uskomukselleni pitää Raamatun sanoja totuutena on pidempi kuin "koska Raamattu sanoo niin", mutta valitettavasti tuo on se mantra, jonka niin moni vain kuulee, eikä suostukaan kuuntelemaan paljoa muuta.

En ole filosofiaa opiskellut yhtä kurssia enempää lukiossa, tai perehtynyt yliopistotason väittelyretoriikkaan ja tekniikoihin, joten tässä on nyt maallikkopojan (tai miehen) ajatuksia siitä, miksi mielestäni Raamattu on hyvä ja pätevä vastaus milloin tahansa, kun joku kysyy: "Mihin sinä uskot ja miksi ajattelet noin?"

Tällaista tänään.

music: KLS - Job38

4 kommenttia:

  1. Olipa kiva kirjoitus! Aluks aattelin, että nyt menee kyllä reippaasti yli hilseen, mutta sitten kyllä imas totaalisesti mukaansa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä et passaa, en oo vissii hetkee muokannu mitää tekstii niin kauan ku tän sanamuotoja. :)

      Poista
  2. Mie jo pari päivää odottelin siun seuraavaa blogia, ja mietin mikä viivyttää. Nyt ymmärrän. :) Perustelut on kyllä ihan perus-Jonnea, mutta tiedätkös, tätä on helpompi seurata kuin siun nopeaa sanatulvaa joskus, kun sie oikein innostut puhumaan asiasta. Tässä voi lukea lauseen kahdesti tai kolmesti ja ehtii tällainen hitaampikin tajuta mistä on kyse. Vaati nimittäin paikoitellen useampaan kertaan lukemista. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkö muka puhun joskus nopeasti ja innostun asioista? Noups, kaukana minusta semmoinen...

      Poista

Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.