Religion kills - Jesus saves?

"Uskonto tappaa, Jeesus pelastaa" - aika raflaava ja äkillisesti hyvinkin järkevän kuulonen iskulause. Todellisella uskolla ei ole tekemistä uskonnollisen hölynpölyn ja mambojambon kanssa, todellinen usko on sydämessä, puhdasta luottamusta Jumalan armoon ja rakkauteen. Vaan onko näin?

Heprealaiskirjeen kirjoittajan tulkinnasta voimme lukea, kuinka hänen ymmärryksensä mukaan Jumalan armo, ihmisen vanhurskaaksi katsominen hänen uskonsa tähden, toteutuu niin monen ihmisen kohdalla jo Vanhassa Testamentissa, ettei hän edes viitsi luetella kaikkea (Hepr 11), aika ja tila loppuisivat kesken. Usko on siis todellakin ollut se ainoa oikea tie aina Jumalan luo.

Mutta onko uskonto niin paha kuin iskulause väittää? Pari ajatusta tästä.

1) Jumala on inspiroinut Hengellään kirjoittajia kirjoittamaan kirjoja, joiden sisällöstä käy ilmi, kuinka Jumalan läsnäolossa ja yhteydessä olisi hyvä elää ja olla. Näin on siitä asti, kun Aatami ja Eeva luotiin ja heille annettiin käsky: "Älkää syökö tämän puun hedelmää." Jumalan yhteydessä eläminen tapahtuu siis jollain tietyllä tavalla, ei miten tahansa me sen itse mieluisaksi koemme.

2) Mitä tietyt tavat sitten tarkoittavat? Sen me ymmärrämme uskomme kautta. Jumala, johon uskomme kristittyinä, on ilmoittanut ihmisille lakinsa, antanut tarkat mitat ilmestysmajan tekoon, temppelin rakentamiseen, sen huoltamiseen ja palveluksen suorittamiseen. (2.-3.Moos) Hän antoi ne sukupolvelle, joka uskoi Jumalaan ja halusi olla yhteydessä Häneen, palvella häntä. Hän antoi heille tavat - joka näyttäytyy ulospäin uskonnoksi nimitettynä. Tavat, jotka erottivat juutalaiset pakanoista ja nyt kristityt juutalaisista Uuden Testamentin ja Jeesuksen opetuksen myötä: "Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne." (Joh 13:35)

Uskonto siis ei koskaan ole vain traditioita ja tapoja, kirkossa käyntiä ja Raamatun pölyttymistä. Se on nimenomaan uskomme kautta meille syntynyt, lahjaksi annettu, tapamme ilmaista uskoamme. Jos emme koe jonkin kirkon tai seurakunnan uskonnollista traditiota ja tapoja omiksemme, oikea tapa mielestäni ei ole niiden haukkuminen, saati hylkääminen vähin äänin. Kysy: "MIKSI?". Miksi me kristityt teemme näin, miksi tämä tapa on säilynyt, mutta tuo toinen ei?

Joskus onnettoman turhauttavat ja tylsät kaavat tuntuvat pilaavan monien suurien kirkkojen maineen ja ajavan ulos nuorimmat ja innokkaimmat Jumalan etsijät. Mutta toisaalta kaavat varmistavat sen, ettei yksikään niistä tavoista unohdu koskaan viikottaisesta jumalanpalveluksesta, jotka Jumala on nähnyt hyväksi antaa meille Raamatun Sanoissa pidettäviksi. Onko vika kaavassa, jonka jokaisella lauseella on vahva traditio, ellei peräti apostolinen jatkumo takanaan, vai kuulijassa, joka etsii nopeampaa, parempaa ja vaikuttavampaa esitystä papilta?

Usko ei siis ole uskonnolle vastakkainen asia. Uskon kautta me omaksumme tavat, jotka muotoutuvat vääjäämättä uskonnoksi. En myöskään usko, että 2000 vuotta Pyhä Henki on antanut kirkkomme haalia vääriä tapoja käyttöönsä. En myöskään usko, että apostolit kirjoittivat seurakunnille Didakheen vain kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaan että sääntöjen ja ohjeiden kokoelman oli tarkoitus ohjata meidän uskon ilmaisumme tavat tavoiksi, jotka kaikki voisivat tunnustaa ja tunnistaa kristilliseksi uskonnoksi.