sunnuntai 2. syyskuuta 2018

The Body of Christ - broken for you?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?

2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä, mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon. 

Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut. Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!

Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme esittämiin kysymyksiin. 

 --

 KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA

"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen oikeutus."

Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!

Oma ajatteluni prosessini kirkkojen olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste ja minut pitäisi kastaa uudelleen. 

Tähän argumenttiin - ja moniin samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.

Entinen baptisti James Early kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa. Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.

Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin opettaa Raamattukin:

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt 16:18)

"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt 28:20b)

"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)

Samat henkilöt, joille Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura - periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen, minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.
*Sola Scriptura = Yksin Raamattu, ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on luotettava todiste itsestään.

Alkukirkon opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen kysymys:

"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"

Tästä itseasiassa kumpuaa vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr. 13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18) ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?

Ajatuksen absurdius lyö päin näköä!

Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.

--

KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA

Jopa protestanttina sola scriptura-opin pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu - tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)

Jeesus myös sanoi perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri maailmaa.

Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja jumalanpalveluksen tavoista?

Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”, kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano, etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta, pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää, jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin: Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.

Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille: Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko – ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta. Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin ykseydessä?

Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään "oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”, josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja tutkia, miten ne selvitettiin siellä.

Tähän joku saattaisi sanoa, että on vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa, josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen, jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin

Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. 


Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. 


Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 


Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)

Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille tulkinnoille käytännöistä ja opeista.

Uskon itse, että Totuus on olemassa ja saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:

"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"

Jokainen protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille. Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:

"Jos (ja kun) Pyhä Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon - Totuuden - mukainen?"

Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit, Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.

Jokainen tunnustuskunta tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:

"Minä uskon, että nämä johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."

Jos kristitty ei tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.

Kontrastina tälle sanon huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli olemassa vain yksi kirkko!

Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:

Jos Pyhä Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan, "-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta uskoa" reformaation aikana?

Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?

Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita pohdin lisää myöhemmin.

--

Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.

Tässäkin opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat valikoituneet tietyn seulan lävitse.

Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn opit Raamatusta?

"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta, joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"

Itselleni vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden "Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan kanssa on valmis.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.