Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on
hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin
asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan
blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden
alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?
2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa
Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta
vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä,
mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka
jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni
ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon.
Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä
lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut.
Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on
itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan
tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä
protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi
tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua
ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden
ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen
kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat
nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!
Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen
törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat
minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen
viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme
esittämiin kysymyksiin.
--
KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA
"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden
kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen
oikeutus."
Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo
vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton
oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos
seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai
kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!
Oma ajatteluni prosessini kirkkojen
olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa
mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri
vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa
paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste
ja minut pitäisi kastaa uudelleen.
Tähän argumenttiin - ja moniin
samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat
opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai
pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko
olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä
Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.
Entinen baptisti James Early
kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan
lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä
perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen
taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja
keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle
oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo
muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon
tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa.
Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista
ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.
Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin
opettaa Raamattukin:
"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle
kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt
16:18)
"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman
loppuun asti." (Matt 28:20b)
"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan
koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee,
ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)
Samat henkilöt, joille
Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä
koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko
totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on
siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon
kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura -
periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen,
minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.
*Sola Scriptura = Yksin Raamattu,
ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on
luotettava todiste itsestään.
Alkukirkon
opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen
perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama
kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen
kysymys:
"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin
aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"
Tästä itseasiassa kumpuaa
vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr.
13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos
sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin
ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa
Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18)
ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla
eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?
Ajatuksen absurdius lyö päin
näköä!
Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa
alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja
morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi
Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia
kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.
--
KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA
Jopa protestanttina sola scriptura-opin
pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen
kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon
olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua
siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa
sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu -
tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten
johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko
on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:
"Minä en enää ole
maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele
heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat
yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)
Jeesus myös sanoi
perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina
olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti
ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri
maailmaa.
Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on
jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja
sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan
tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii
ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää
itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei
Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen
Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole
vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset
itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että
Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä
Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja
jumalanpalveluksen tavoista?
Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä
kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä
Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on
jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen
myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja
sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan
kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition
suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”,
kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano,
etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati
seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta,
pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta
ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan
uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää,
jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä
teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla
useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin:
Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä
hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.
Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille:
Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä
oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen
syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko
– ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina
aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja
uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta.
Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin
ykseydessä?
Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään
"oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie,
Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei
vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on
löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään
Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy
oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor
kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”,
josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni
teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja
tutkia, miten ne selvitettiin siellä.
Tähän joku saattaisi sanoa, että on
vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain
Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin
erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi
kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti
sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden
persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on
Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole
Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa,
josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen,
jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin
”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne
ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen
juoksevassa vedessä.
Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa
vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä.
Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän
Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.
Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja
muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi
päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)
Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon
välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon
käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille
tulkinnoille käytännöistä ja opeista.
Uskon itse, että Totuus on olemassa ja
saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka
on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan
alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää
saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää
tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden
selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:
"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"
Jokainen
protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä
ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon
tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille.
Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma
kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:
"Jos (ja kun) Pyhä
Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon
- Totuuden - mukainen?"
Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta
kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät
olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta
hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt
luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen
eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen
kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita
reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin
kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit,
Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.
Jokainen tunnustuskunta
tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:
"Minä uskon, että nämä
johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja
sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."
Jos kristitty ei
tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva
jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin
trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet
vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.
Kontrastina tälle sanon
huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat
vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli
olemassa vain yksi kirkko!
Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista
logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:
Jos Pyhä
Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman
kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko
olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt
uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa
nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on
muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja
lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan,
"-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja
Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto
tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina
merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta
uskoa" reformaation aikana?
Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?
Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä
omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en
kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin
idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita
pohdin lisää myöhemmin.
--
Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden
varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan
Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen
lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan
itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja
aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen
läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.
Tässäkin
opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen
Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat
valikoituneet tietyn seulan lävitse.
Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen
edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn
opit Raamatusta?
"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on
syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta,
joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"
Itselleni
vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja
onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden
"Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan
kanssa on valmis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Ei kommentointi väärin oo, jopa ihan suotavaa! Ikävähän tässä muuten tulee pitää blpgia keskenänsä.