Tunnisteet

Näytetään tekstit, joissa on tunniste evankeliumi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste evankeliumi. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 2. syyskuuta 2018

The Body of Christ - broken for you?

Pitkästä aikaa avaan blogin ja kirjoitan. Kirjoittaminen on hyvä keino jäsentää omia ajatuksia ja samalla oppia lisää, huomata, mihin asiaan tarvitsinkin lisää tietoa ja siksi monen vuoden tauon jälkeen kirjoitan blogiin uuden lehden. Samalla uusi teksti merkitsee tietyllä tavalla ehkä uuden alkua - tai ehkä pitäisi sanoa vanhan?

2009 aloitin opinnot Diakonia AMK:ssa Kauniaisissa ja tutustuin kaveriin, joka päätyi tapaluterilaisesta vapaakirkkolaiseksi, pettymysten kautta pohti luterilaisuuteen takaisin liittymistä, mutta päätyi tutkimusmatkallaan aina vain taaemmas: Katolisuuteen, jonka jälkeen alkukirkon aikaan. Hän esitti kysymyksiä, jotka jäivät vuosiksi päähäni ja joista en tänäänkään ole päässyt eroon. 

Tekstieni tarkoitus ei ole hyökätä lukijani uskoa vastaan, vaan kertoa mitä olen havainnut, oppinut ja tutkinut. Samalla pitäen mielessä sen, että luterilainen kirkko ja protestantismi on itselleni rakkaita kaikkine ihmisineen joita Herra on minun antanut armossaan tavata ja oppia tuntemaan, käyn kriittisesti tutkimaan sitä, mistä protestantismi on alkanut ja mihin se on mielestäni päätynyt. Jokainen voi tutkia väitteet ja tarkistaa faktat - ja jos havaitset puutoksia, oikaise minua ja tietämättömyyttäni! Olen rukoillut, että Jumala johdattaisi tuntemaan Totuuden ja tällä tutkimusmatkalla olen edelleen. Kuten ennenkin, koettele, mitä olen kirjoittanut, mutta älä hylkää tunteeseen perustuen asioita, jotka saattavat nipistää. Kommentoi, keskustele, kysy!

Tulevat blogitekstit käsittelevät kysymyksiä, joihin olen törmännyt – sekä omassa etsinnässäni ja joita protestanttiset ystäväni ovat minulle esittäneet. Jäsennän näin omaa ajatusmaailmaani uuden teologisen viitekehyksen sisällä ja toivon voivani vastata jatkossa paremmin lähipiirimme esittämiin kysymyksiin. 

 --

 KYSYMYS KIRKON OLEMASSAOLOSTA JA OIKEUTUKSESTA

"Jokainen kirkko ja seurakunta ajattelee omaavansa täydellisemmän Totuuden kuin muut - tämä on kaikkien kirkkojen ja seurakuntien olemassaolon älyllinen oikeutus."

Näin muotoilisin ajatuksen, joka on pyörinyt takaraivossani jo vuosia. Voinko väittää tuolle vastaan? Kristikunnassa tämä on ehkä sanomaton oletus kaikille: Meidän seurakunta on enemmän oikeassa kuin muut. Jos seurakunta ei olettaisi näin itsestään, sehän liittyisi seurakuntaan tai kirkkoon, joka olisi enemmän oikeassa!

Oma ajatteluni prosessini kirkkojen olemassaolon oikeutuksesta lähti vapaakristillisestä suuntauksesta. Lukiossa mm. kasteeni kyseenalaistettiin helluntailiikkeen ja siitä eronneiden eri vapaakristillisten seurakuntien puolelta. Myöhemmin törmäsin tähän Kanadassa paikallisessa vapaakristillisessä seurakunnassa: Lapsikaste ei ole oikea kaste ja minut pitäisi kastaa uudelleen. 

Tähän argumenttiin - ja moniin samankaltaisiin - aloin etsimään vastauksia alkukirkosta: Jos asiat olivat opetuslapsilla ja heidän opetuslapsillaan (jatkossa referoin kirkkoisiin ja/tai pyhiin) oli hommat hanskassa, vastaus löytyisi sieltä. Olihan minun pakko olettaa, että Pyhä Henki johti kirkkoa välittömästi Jeesuksen jälkeen, sillä Raamattu lupaa niin ja palaan tähän aivan pian.

Entinen baptisti James Early kertoi baptistien seminaarien ja professorien opetuksen olettavan lähtökohtaisesti, että alkukirkko hairahtui todellisesta kristillisestä perinteestä jo hyvin nopeasti apostolien kuolemien jälkeen. Tällaisen taka-ajatuksen olen havainnut olevan myös luterilaisissa piireissä ja keskusteluissa helluntailaisten kanssa. Protestanttinen lähtökohta omalle oikeutukselleen olla olemassa on, että alkukirkko harhautui terveestä opista jo muutaman sadan vuoden jälkeen. Tämä oletus siksi, että jotkin alkukirkon tunnetut dokumentit ovat ristiriitaisia protestanttisten ajatusten kanssa. Protestantismi ei ilmeisesti halua ajatella, että ehkä jotkin meidän opeista ovatkin väärässä? Lisää tästä aiheesta alempana KIRKON HAJAANNUKSESTA -osiossa.

Minun oletukseni siis on, että Pyhä Henki todella johti alkukirkkoa. Näin opettaa Raamattukin:

"Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita." (Matt 16:18)

"Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti." (Matt 28:20b)

"Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva." (Joh 16:13)

Samat henkilöt, joille Jeesus sanoo, että hän perustaa Kirkkonsa, Hän sanoi, että ei jätä heitä koskaan (Matt) ja että Totuuden Henki johtaa heidät (Kirkon) tuntemaan koko totuuden - koska Hän puhuu Lähettäjänsä (Isän; Joh15:26) nimissä. Kirkko on siis perustamisen päivästään asti ollut Pyhän Hengen johdossa, joten alkukirkon kirkkoisät ovat Raamatun mukaan, myös protestanttisen sola scriptura - periaatteen* mukaan, luotettava tiedonlähde! Tämä on Isän tahto, koska Pyhä Henki puhuu sen, minkä kuulee ja ilmoittaa sen, mitä on tuleva. Tämä tieto on Isällä.
*Sola Scriptura = Yksin Raamattu, ajatus siitä, että Raamattu itsessään riittää selittämään itseään ja on luotettava todiste itsestään.

Alkukirkon opetuksesta on olemassa dokumentteja, mutta jostain syystä protestanttinen perinne ylenkatsoo (kokemukseni mukaan) niitä. Niiden arvovalta ei ole sama kuin esimerkiksi tämän päivän raamatunselittäjillä. Tästä kumpusi toinen kysymys:

"Miksi tämä sukupolvi olisi enemmän Pyhän Hengen johtamaa, kuin aiempi? Tai sitä edellinen? ...Tai kirkkoisät?"

Tästä itseasiassa kumpuaa vielä useampia kysymyksiä: Raamattu opettaa Jumalan olevan muuttumaton (Hepr. 13:8) ja samassa kontekstissa puhuu kristityn elämästä ja kilvoittelusta. Jos sitä perustellaan keskeisimmällä opilla, Kristuksella, haluan ottaa tämänkin ajatuksen vakavasti. Jos Herramme on muuttumaton ja on luvannut johdattaa Kirkkoa alusta alkaen niin, ettei Tuonelan portit sitä voita (Matt28:20; 16:18) ja Henki on johtanut Kirkon tuntemaan totuuden, johtaisiko Henki eri tavalla eri aikoina? Tekisikö muuttumaton Jumalamme siten?

Ajatuksen absurdius lyö päin näköä!

Jatkokysymys seurasi pian: Jos Kirkko on ollut Jumalan johdatuksessa alusta alkaen ja Kirkko on Jeesuksen perintö maan päällä, Kristuksen ruumis ja morsian, mikä Kirkko saa kutsua itseään "Oikeimmaksi opiksi Kristuksesta"? Joku voi sanoa, että mitä väliä sillä on, että on erilaisia kirkkoja? Silloinhan jokaiselle on jotakin. Koitan selventää ajatuksiani tähän seuraavassa osiossa.

--

KYSYMYS KIRKON HAJAANNUKSESTA

Jopa protestanttina sola scriptura-opin pohjalta löysin Raamatusta nopeasti ne kohdat, joihin lukemani ortodoksinen kirjallisuus viittasi ja mielestäni sieltä nousi hyviä pointteja Kirkon olemassaolosta ja oikeutuksesta. Pidän hyvänä periaatteena tulkita Raamattua siten, että jos jakeen voi ymmärtää konkreettisesti, se luultavasti tarkoittaa sitä. Jos jotain jaetta selitellään tyhjäksi esseillä tai Pro Gradu - tutkielmilla, ne ole kovin halukas hyväksymään näiden selitysten johtopäätöksiä. Niinpä on mielestäni turvallista olettaa, että Raamatun kirkko on yksi. Tämä on myös Jumalan tahto ja toive:

"Minä en enää ole maailmassa, mutta he jäävät maailmaan, kun tulen luoksesi. Pyhä Isä, suojele heitä nimesi voimalla, sen nimen, jonka olet minulle antanut, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä." (Joh 17:11)

Jeesus myös sanoi perustavansa "tälle kalliolle kirkkoni", ei kirkkoja. Protestanttina olen hämmentynyt: Reformaation jälkeen kirkkojen määrä on kasvanut räjähdysmäisesti ja kirkkoja ja seurakuntia perustetaan joka päivä uusia ja uusia ympäri maailmaa.

Tähän olen kuullut selityksiä siitä, että "jokaiselle on jotakin", vaan entäpä jos jokaiselle olisi jokin? Jumalan tahto ja sallimus on tässä mielestäni tärkeä erottaa toisistaan: Uskon, että Jumalan tahto olisi, että kristikunta olisi yksi. Mutta Jumalan sallimus sallii ihmisille tehdä virheitä, aina lankeemuksesta asti ihminen on saanut päättää itse. Uskon hajaannuksen olevan inhimillisen, virheellisen valinnan tie - ei Jumalan tahto. Varjelusta on se, että Jumalamme ei ole sidottu vain yhteen Kirkkoon vaan tosiaan voi toimia useissa kirkoissa, eikä pelastava sanoma ole vain jonkun kirkon etuoikeus, vaan se löytyy pääosin kaikkialta, joissa ihmiset itseään kristityiksi tunnustavat. Sola scriptura oppi lähtee oletuksesta, että Raamattu riittää itsensä selitykseksi. Nyt jos näin on, miten yhdestä Raamatusta voi kummuta niin monta erilaista oppia seurakunnasta ja jumalanpalveluksen tavoista?

Uskon, että Raamattu on selkeä puhuessaan yhdestä kirkosta ja Jeesuksen rukoillessa kristittyjen olevan yhtä, niin kuin Hän on yhtä Isän kanssa. Siksi en voi enää hyväksyä selityksiä siitä, että ”jokaiselle on jotakin”. Tämä näyttäytyy minulle individualistisen ajattelumaailman kehittymisen myötä syntyneenä selityksenä. Kirkko on Jumalan perhe, me olemme veljiä ja sisaruksia keskenämme, Jeesus itse toivoi meidän olevan yhtä. Lännessä kristikunnan kirkot riitelevät keskenään teologiassa, jäsenissä, ajatuksissa ja tradition suhteen. Olen kuullut monesti olevani ”poikkeuksellisen elävä luterilainen”, kun ”valtakirkko on niin kuollutta”. Sisarusrakkautta parhaimmillaan! En sano, etteikö myös ortodoksisessa kirkossa olisi poliittista valtataistelua, saati seurakuntien välistä kyräilyä. Mutta oppi on sama, käsitys Jumalasta, Kirkosta, pelastuksesta, ehtoollisesta, kasteesta, kristityn elämästä ja kilvoittelusta ja monesta, monesta muusta asiasta on sama. He voivat tukea toinen toistaan uskossaan. Jeesuskin puhui, että valtakunta, eikä myöskään perhe, voi kestää, jos sitä repivät riidat. Kuka voisi nyt perustella minulle, että läntisellä teologian suuntauksella on oikeutus sanoa, että kirkkoja voi ja pitää olla useampia, jotta jokaiselle olisi jotakin? Jumalalla on jokaiselle jotakin: Kirkko, yksi ja ainoa Kristuksen ruumis. Me protestantit elämme yhä enenevässä hajaannuksessa, emmekä tue toinen toistamme vaan jopa riitelemme keskenämme.

Heitän lisäkysymyksen uusien seurakuntien ja kirkkojen ajatuksen puolustajille: Kun Pyhä Henki on johtanut jo kirkkoa jo 2000-vuotta ennen tätä päivää, millä oikeutuksella ja arvovallalla Pyhä Henki nyt haluaisi johtaa kirkon taas uuteen syntymiseen? Eikö Jumalan olisi järkevää alun alkaenkin rakentaa kestävä kirkko – ja Hän kyllä pystyy siihen, Hänhän on Kaikkivaltias Luoja – eikä aina aloittaa pyörän keksimistä uudestaan? Sitähän se nimittäin on: Uudestaan ja uudestaan palataan alkuun ja yritetään selvittää Totuus omasta näkökulmasta. Vaan entäpä jos individualismi on epäonnistunutta tässä ja vastaus onkin ykseydessä?

Palatakseni siihen, millä kirkolla nyt on oikeus kutsua itseään "oikeaksi tieksi", siteeraan Herraamme Jeesusta: "Minä olen Tie, Totuus ja Elämä" (Joh 4:16). Käsitykseni mukaan Totuus on kokonaisuus - ei vain yksi oppi, joka olisi kristityille sama. Väitän, että Totuus on löydettävissä myös kirkon järjestyksestä, josta Pyhä Paavali puhuu kirjeessään Timoteukselle, nk. pastoraalikirjeissä. Väitän myös, että Totuus löytyy oikeasta ehtoollisen vietosta, josta Pyhä Paavali taas mainitsee 1.Kor kirjeessä. Totuus löytynee myös kasteesta, joka on ”sydämen ympärileikkaus”, josta Pyhä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä. Nämä eivät ole mielestäni teologisen debatin aiheita, vaan voimme tutkia alkukirkossa olleita tapoja ja tutkia, miten ne selvitettiin siellä.

Tähän joku saattaisi sanoa, että on vaarallista ottaa kristinuskoon Raamatun ulkopuolelta asioita, koska vain Raamattu on luotettava (sola scriptura). Palaan Sola Scripturaan myöhemmin erillisessä blogissa, mutta esitän yhden kysymyksen takaisin: Jos esimerkiksi kastetapamme perustuu vain Raamattuun, miksi kastamme ihmisen vedellä kolmesti sanoen ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, jokaisen Kolminaisuuden persoonan kohdalla valellen vettä? Kolminaisuuden nimeen siunaaminen on Raamatussa, mutta vedellä valeleminen ei. Eikä upottaminen veteenkään ole Raamatussa. Tietomme kastekäytännöistä on Raamatun ulkopuolista perimätietoa, josta osa on talletettu mm. Didakhe nimiseen seurakuntien ohjesäännökseen, jonka kirkkoisät ovat laatineet. Siellä kasteesta sanotaan näin

”Mutta liittyen kasteeseen, kastakaa näin: selostettuanne ensin kaikki nämä säännöt, kastakaa Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen juoksevassa vedessä. 


Mutta jos ei ole juoksevaa vettä, kastakaa jossain muussa vedessä, ja jos et voi kastaa kylmässä niin lämpimässä vedessä. 


Mutta jos ei ole kumpaakaan, kaada vettä kolme kertaa päähän Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. 


Mutta ennen kastetta, paastotkoon kastaja ja kastettava, ja muut, jotka kykenevät. Ja käskekää kastettavaa paastoamaan yksi tai kaksi päivää aikaisemmin.” (Didakhe, luku 7, apokryfikirjat.com)

Meillä on siis jo nyt käytössä valikoitu osuus perimätiedon välittämiä käytäntöjä kirkossa. Näin on oikein ja hyvä, sillä alkukirkon käytäntöjä pitäisikin tutkia ja antaa enemmän painoarvoa, kuin uusille tulkinnoille käytännöistä ja opeista.

Uskon itse, että Totuus on olemassa ja saavutettavissa, koko Kirkon läpäisevänä Totuutena. Onhan meillä Jumala, joka on aktiivisesti tuhansien vuosien ajan vaikuttanut ihmisten historiaan alkuihmisestä lähtien. Olen kuullut paljon selityksiä, että emme voisi enää saavuttaa Jumalan tahtomaa kirkkoa, koska ihminen on pilannut jokaisen kirkon ja uskonnon. Emme voisi enää tietää, mikä on totta, koska tulkintoja on niin monia. Mielestäni näiden selitysten taustalla on päättämättömyys seuraavan kysymyksen äärellä:

"Mihin auktoriteettiin minä perustan tulkintani Raamatusta?"

Jokainen protestanttinen tunnustus on laatinut ajatuksen tai dokumentin, että "tämä ajatusmalli oikein tulkitsee Raamattua" ja perustaa teologiansa tuohon tunnustukseen. Tunnustuskirjat on tuttu dokumentti meille luterilaisille. Tällöin jokainen tunnustus väittää olevansa oikea Totuus ja Jumalan tahtoma kirkko tai seurakunta! Tässä vaiheessa yhdistän kaksi kysymystä:

"Jos (ja kun) Pyhä Henki johtaa kirkkoa, minkä kirkon tunnustus on Pyhän Hengen ja Jumalan tahdon - Totuuden - mukainen?"

Kun Luther aikoinaan joutui lähtemään katolisesta kirkosta, hän kritisoi - aivan oikein - monia sellaisia oppeja, jotka eivät olleet alkukirkollisia tai Raamatun mukaisia. Mutta hän ei luopunut kaikesta hajaannuksen jälkeisestä katolisesta traditiosta ja se on periytynyt luterilaisille tähän päivään asti. Tuon ajan kristityt joutuivat kysymyksen eteen: Uskonko Lutherin saavuttaman Totuuden näkymän olevan parempi kuin katolisen kirkon saavuttama Totuus? Osa valitsi Lutherin, osa paavin, osa muita reformoituja suuntauksia, koska eivät olleet Totuudesta samaa mieltä Lutherin kanssa. Näitä syntyi samaan aikaan ja myöhemmin: Kalvinistit, Anabaptistit, Anglikaanit, Metodistit, Adventistit ja muutamia muita.

Jokainen tunnustuskunta tekee tietoisesti tai tiedostamatta seuraavan:

"Minä uskon, että nämä johtajat ovat Pyhän Hengen johtamina saaneet Totuuden avaimet Herralta ja sitoudun heidän välittämäänsä opetukseen ja traditioon."

Jos kristitty ei tätä tee, hän ei mielestäni loogisesti ole tuohon tunnustuskuntaan kuuluva jäsen, vaan hänellä on "oma totuus", joka myös nykyisin on niin trendikästä kirkon sisällä. Individualismin näkemykset teologiaan ovat päässeet vaikuttamaan myös tunnustukseen ja sen arvostukseen.

Kontrastina tälle sanon huomion, jonka rakas vaimoni keskusteluissa nosti esille: Ensimmäiset tuhat vuotta kirkko oli yksi ja jakamaton. Puolet kristinuskon koko historiasta oli olemassa vain yksi kirkko!

Tässä vaiheessa ajatteluni etenee tällaista logiikkaa, tiivistän, jotta pysyn itsekään kärryillä kirjoittamastani:

Jos Pyhä Henki on johtanut kirkkoa jo alusta alkaen ja alkukirkko on elänyt jakamattoman kristikunnan aikana tuhat vuotta, en voi suostua uskomaan (enää), että alkukirkko olisi harhautunut Totuudesta ja vasta reformaation aikaan se olisi löytynyt uudestaan. Ei Pyhä Henki johda kirkkoa kahtaalle? Voisinko silloin luottaa nykyisenkään kirkkoni olevan Pyhän Hengen johdatuksessa? Herramme on muuttumaton ja Jeesus on luvannut olla Kirkkonsa kanssa alusta alkaen ja lähettää Isän luota Puolustajan, joka johdattaa Kirkkoa oikeaan suuntaan, "-- sitä eivät tuonelan portit voita." Se, että kirkko hajaantuisi ja Kristuksen ruumis siis repeytyisi useaan palaan, olisi jo itsessään voitto tuonelalle. Onko siis luterilainen kirkkoni, ennen niin rakas, viime aikoina merkitystään minulle menettänyt, kuitenkaan löytänyt sitä "puhdasta uskoa" reformaation aikana?

Mihin auktoriteettiin siis perustan uskoni?

Rehellisesti, olen tällä hetkellä koditon uskoni kanssa. En hyvässä omassatunnossa voi sanoa sitoutuvani enää luterilaiseen tunnustukseen, mutta en kuulu vielä ortodoksiseen kirkkoonkaan, vaikka tunnenkin suurta kutsua kotiin idän kirkkojen viisauden äärelle. Olen vielä matkalla, täynnä kysymyksiä, joita pohdin lisää myöhemmin.

--

Edellä olen pohtinut niitä lähtökohtia, joiden varassa olen opiskellut Raamattua. Olen pyrkinyt etsinnöissäni huomioimaan Raamatun (protestanttina hyvin pitkälle sola scriptura -opin mukaan) ja sen lisäksi etsimään tukea lukemalleni opille alkukirkon teksteistä. Opetan itsekin, että omat ajatukset kannattaa koetella kristinuskon historialla ja aikaisempien kirkon hyväksymien opettajien välittämän uskon elämän ja opetuksen läpi. Jos seula pitää, on saavuttamasi Totuus luultavasti universaali.

Tässäkin opetuksessa on pieni ongelma. Tuossa ketjussa minä olen se, joka tulkitsen Raamattua ja koettelen sen varhaisempien tekstien valossa, jotka nekin ovat valikoituneet tietyn seulan lävitse.

Pääsemme takaisin viimeiseen aiheeseen edellä: Millä seulalla (tunnustuksella) minä tulkitsen Raamattua ja hyväksyn opit Raamatusta?

"Luotanko enemmän luterilaiseen tunnustukseen, joka on syntynyt 1500-luvulla, johonkin muuhun myöhemmin syntyneeseen vai kirkkoisien tulkintaan ja opetukseen Raamatusta, joka on katkeamaton Jeesuksesta ja opetuslapsista eteenpäin?"

Itselleni vastaus on selvä: Haluan tietää, mitä alkukirkko ja kirkkoisät opettivat ja onko tämä tunnustus vielä jossain olemassa? Siksi olen pistänyt Luterilaisuuden "Standby" -tilaan, kunnes etsintäni Totuuden mukaisen tunnustuskunnan kanssa on valmis.

maanantai 24. marraskuuta 2014

What is God's will to a godless man?

Pitkästä aikaa pohdinpa vain, vaihteeksi homoavioliittoa, sukupuolineutraalia avioliittoa, tulevaisuudessa ehkä myöskin sellaista liittoa, joka ei rajoitu pariin. En niinkään sitä, mitä mieltä Raamattu on siitä, tai miten kirkkomme pitäisi suhtautua - mielestäni Raamattu on tässä selkeä ja kirkkomme toimii kuin Laodikean seurakunta Ilmestyskirjassa.

Pohdin sitä, miten käytännössä pitäisi suhtautua tähän. Miten itse suhtaudun tähän nyt? Ja mielelläni kommenteista lukisin (erityisesti) kristittyjen kanssavaeltajien pohdintaa, kuinka he suhtautuvat tähän asiaan.

Faktahan on, että tämä sukupuolineutraali avioliittolaki tulee menemään läpi. Olen itse sitä mieltä, että demokratiassa - joka Suomikin on - enemmistön olisi pitänyt jo voida päättää asiasta. Joka tapauksessa, tuo laki tulee menemään läpi ja minua kiinnostaa miten siihen tulisi suhtautua.

Itse olen kannassani nyt sitä mieltä, että jos (ja kun) sukupuolineutraali avioliittolaki menee läpi, keskustelu pitäisi avata muidenkin vähemmistöjen toiveiden mukaan. Esimerkiksi polyamoristeista on ollut jo juttuja lehdissä, dokumentteja ja näitä näemme TV-ohjelmissakin. Samalla tavalla sn-liitotkin nostettiin aiemmin keskusteluun, median kautta nääs. Radikaaleimmat esimerkit pätevät filosofisella tasolla, mutta käytännössä esimerkiksi eläin-ihminen liittoja tuskin ikinä tullaan sallimaan, vaikka zoofilistit tätä lähtisivätkin ajamaan. Tanskassa on jo puolue joka haluaa alentaa alaikäisyyden rajan 12 ikävuoteen, mutta vielä lait eivät ole menneet läpi, enkä usko että niitä oikeasti harkitaankaan vaikka demokratian periaatteen mukaan ne tulee pitää keskustelussa jos tarpeeksi moni on sitä mieltä.

Pitäisikö minun siis kristittynä tukea polyamoristien tavoitetta ja asettua heidän tuekseen yhteiskunnassa ja kirkon työntekijänä puolestaan keskustella heidän kanssa siitä, voisivatko he luopua tästä? Vai simppelisti vastustaa tätä ja (mahdollisesti) menettää keskusteluyhteys heihin?

Mieleeni tulee afrikkalaiset moniavioiset heimot, jonne mennessään lähetystyöntekijät eivät kritisoineet heidän kulttuuriaan, vaan kertoivat evankeliumista. Vähitellen heimo(t) luopui(vat) tavastaan naida useampia henkilöitä - heistä tuli monogamisteja. Näin uskon evankeliumin voivan vaikuttaa myös Suomessa tänään.

Olisiko kirkon korkea aika alkaa kertoa taas evankeliumia kansantajuisesti, piristää ainaista "kylläjeesuspelastaakaikki" saarnaansa myös konkreettisilla elämän vinkeillä, Jumalan mielipiteillä asioista ja kehottaa luopumaan synnistä - ei vaan nyt kerran, vaan joka päivä uudestaan ja uudestaan. Se on vaikeaa ja ainakin itse kaipaan siihen rohkaisua, muistutusta ja takapuoleen potkimista.

Anteeksi, jos nyt armon laiskistuttamien niskavillat nousevat pystyyn, mutta ainainen "Jeesus pelastaa" lässytys synnyttää laiskoja kristittyjä. Mielestäni tämän ajan yksi suurimpia vitsauksia on Paavalin esittämä kysymys: Room. 6:1 "Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi?" Ja tähän vastataan: "Ihan sama. Jeesuksen armo riittää sinulle." Ja se pistää ärsyttämään, kun asia ei ole noin mustavalkoinen.

Jeesus vastaa aina: "Mene, äläkä enää tee syntiä*." (*amartaneoo = elä synnissä, parempi käännös)

Koen siis, että voin yhteiskunnan jäsenenä toisaalta tukea polyamoristien tavoitetta saada myös nimensä lakiin ja oikeus tähän (epäpyhään kristillisestä traditiosta tarkasteltuna) avioliittoon Suomessa. Mutta kristittynä voin samaan hengenvetoon todeta, että se ei ole oikein, lapsen edun mukaista, eikä yhteiskuntaa rakentavaa liittää samaa sukupuolta oleva pari tai trio, kvartetti tai enemmän yhteen liitolla. Juridisestihan samat oikeudet tukineen, oikeutena sukunimeen tai perintöön tulisi jo heillä olla. Eri mieltä olen adoptio-oikeudesta ja avioliittokäsitteestä. Mutta jos yhteiskunta on menossa tähän suuntaan, miten voimme sen muka estää?

Nalkuttamalla laista ja siitä mikä on oikein ja väärin, saamme vastaamme evankeliumin jo kerran kuulleen sanat: "Ota hirsi omasta silmästäsi? Miksette enää kivitä huorintekijöitä? Tekopyhät, syötte veristä lihaa ja teette töitä pyhäpäivinä, ettekä pyhitä lepopäiviänne. Ja sanotte, että me olemme syntisiä."

Mitä tuohon voi vastata? Ei mitään. Jos he taas tuntisivat evankeliumin, nuo kysymykset muuttuisivat henkilökohtaisiksi. Enää tämä henkilö ei oikeuttaisi omaa lainrikkomistaan muiden rikkomisilla, vaan hakisi kanssakilpailijoita Paavalin tavoin kilvoittelemaan Jumalan mielenmukaiseen elämään. Se on juoksukisa loppuun asti, jossa kaveria ei jätetä.

Kasvatuksellisestikin psykologiassa on jo hyvin kauan tiedetty ja yleinen suuntaus kouluissamme pedagogisesti on se, että ihmistä ei motivoida kielloilla, vaan kannustaen oikeita suorituksia. Samoin äiti kasvattaisi ideaalisti lastaan, ei moittien ja kieltäen, vaan näyttäen oikean polun ja rakastaen - huolimatta siitä, että joskus astuisi harhaan ja tekisi väärin.

Nyt minusta tuntuu, että konservatiivisiipi vain nalkuttaa, kieltää ja uppiniskaisesti pakottaa niskuroivaa liberalisoituvaa kansaamme mukautumaan (demokraattisesti) aikansa eläneisiin muotteihin. Tällä emme kanna kauaa hyvää hedelmää, vaan saamme ihmiset katsomaan meitä ja meidän arvomaailmaamme ja uskomustamme nenän vartta pitkin. Näin olen ainakin kokenut monen suhtautuvan Räsäseen. Vastaavasti samat henkilöt ovat käyneet järkeviä keskusteluja minun kanssa aiheesta, leimaamatta minua ihmisvihaajaksi vaikka olen tehnyt heille selväksi, että kristittynä moinen touhu ei minun mielestäni kuulu ihmiselle.

Oikeastaan koko blogin ajatuksen voisin tiivistää näin:

Mitä Jumalan tahto on ihmiselle, jolla ei ole Jumalaa?

Missä mennään, kun olemme jälkikristillinen yhteiskunta jolla näennäisesti on Jumala, mutta jota kansa ei tunne?

Miksi siis hakata päätä seinään menetetyn asian kohdalla, eikä vaihtaa puheenaihetta seuraavaan?

"Alussa Jumala loi taivaan ja maan..."

perjantai 13. syyskuuta 2013

Newly found heresies

Kuulin keskustelun joku aika sitten, että jumalanpilkka pitäisi poistaa rangaistavana tekona laista, koska... no, eihän siitä enää nykyisin ketään rangaista. Pykälä siitä kuuluu näin:

Rikoksista yleistä järjestystä vastaan §10:

Joka
1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai
2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Oli mielenkiintoista lukaista tuo ja todeta, että kylläpä on vaan ev.lut kirkon eräitä järjestöjä vastaan kirjoitelluissa teksteissä aika paljon lainrikkomista havaittuna. Lisäksi moni, mikäli on tutustunut esimerkiksi luterilaisuutta määrittäviin Tunnustuskirjoihin ja Raamattuun, voinee allekirjoittaa sen, että jopa kirkon sisällä tapahtunut muutos on askel §10 rikkomista kohtaan. Joka "julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä ...(ev.lut kirkon järjestö, esimerkiksi)... pitää pyhänä" olisi tuomittava sakkoihin tai enintään 6kk rangaistukseen vankilassa.

Nyt jos ajatellaan esim kirkkolain, Tunnustuskirjojen ja Raamatun sanan mukaan (kolme todistusta katsotaan melko päteväksi), niin Raamattuhan on inspiroitua Jumalan Sanaa ja sellaisenaan Pyhä. Moni menee tässä vaiheessa sekoittamaan kultilliset puhtaussäädökset, juutalaisen lainsäädännön ja moraalisen ja eettisen lain keskenään, eikä (osaa tehdä) tee näiden välille mitään eroa ja sikäli tulevat tähän päätelmään: "Koska enää ei kivitetä syntisiä, pitää myös moraalinen lainsäädäntö päivittää." Tosi asiassahan maallinen lainsäädäntö rangaistuksineen ja kultillinen puhtaussäännöstä täytettiin ristillä, Kristus sanoi itse: "'Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.'" (Matt5:18) Siksi Raamattu on pätevä moraalisine säädöksineen tähän päivään, vaikka emme kivitäkään aviorikoksesta enää ketään.

Näin simppelistä päättelyketjusta on kyse. Ei sen kummempaa teologiaa. Silti moni menee tässä eksyksiin ja pieleen ja mielummin tekee omat päätöksensä Raamatun Pyhyyden suhteen ja muokkaa sanomaa. Tämä taasen voidaan nähdä §10 rikkomisena: he häpäisevät sitä, mikä on Pyhää, Jumalan Sanaa. Lisäksi kirkkolaissa ja ekumeenisissa konsiileissa (joihin luterilainen kirkko, ainakin 3, tietääkseni 4 ensimmäiseen, sitoutuu, jos jotakuta kiinnostaa niiden sisältö, saa tutkia täältä englanniksi) on määritelty tietynlaisia hereettisiä oppeja, joihin kuuluu sellaisia piirteitä kuin: Korostettiin tietoa, ei esimerkiksi uskon hulluutta (1.Kor 1:18), kiellettiin kolminaisuus, jonka sivutuotteena Kristuksen jumaluus, syntien sovitus ja ylösnousemus mitätöitiin, kiellettiin perisynti ja sen vaikutus ihmisyyteen. Kaikille liikkeille ominaista oli yleensäkin Raamatun tekstien valikoitu tulkinta ja omien lähteiden lisääminen.

Lisäksi seuraavassa pykälässä muuten kriminalisoidaan uskonnollisen jumalanpalveluksen estäminen väkivalloin tai sen yrittäminenkin. Harmi, että muita estoyrityksiä ei ole mainittu. Tulee tässä mieleen seurakuntavaltuustojen päätöksiä, jotka ovat kieltäneet antamasta vuokralle tiloja joillekin järjestöille, jolloin heidän jumalanpalveluselämä on vaikeutunut, ellei jopa loppunut hetkeksi.

Politiikkaa. Rahaa. Valtaa. Näillä koitetaan saada konservatiivisempia järjestöjä hyväksymään sellaisia tulkintoja, jotka perinteisesti on nähty historiassa kirkon opin vastaisina käytäntöinä.

Kun puhutaan "uusista tulkinnoista" tai "modernista teologiasta", joka ilmeisen olennaisesti poikkeaa sitten perinteisestä konservatiivisemmasta teologian harjoittamisesta (teologian, joka sitoutuu kirkon perinteeseen ja/tai traditioon), niin eivät mielestäni oikeastaan saisi kantaa tuota nimeä. Niille voisi etsiä nimet historiasta, sillä ne ovat korkeintaankin uuden muodon saaneita vanhoja heresioita, harhaoppeja.

Kristityt ovat uskoneet Raamatun Sanaan tuhansia vuosia, aina on ollut harhaoppeja ja niitä varmasti tulee olemaan vielä maailman tappiin saakka. Mikä saa meidät kuvittelemaan, että Pyhä Henki, jonka tunnustamme ohjaavan kirkkoa ja sen tulkintaa, olisi johtanut tuhansia vuosia harhaan Kristuksen kirkkoa? Että traditio ja perinteet, tuhansia vuosia säilyneet opit olisivat vääriä?

Kuinka ylpeitä ja itseriittoinen pitääkään olla, kun haluamme pitää "oikean tulkinnan" avaimen aina itsellämme, emmekä voi myöntää, että sen on ehkä jo joku toinen historian saatossa löytänyt.

"Asiasta on monta tulkintaa ja kohdan kanssa on monia eriäviä mielipiteitä."

Eikö olisi loogista, mikäli Jumalamme on niin mahtava ja Pyhä kuin sanomme Hänen olevan, että myös uskoisimme siihen ja toimisimme sen mukaan; että Pyhän Hengen johdatus on jo muovannut oikean opin kristinuskolle ja nyt on enää odotettavissa että ihminen jaksaisi älyllisesti haastaa itsensä ja koetella Raamatun kanssa olemassa olevat vaihtoehdot. Ja kun etsii totuutta, kannattaa muistaa ennen kaikkea pitää mieli nöyränä.

Se totuus, jonka todennäköisesti löydät, on sellainen, jolloin joudut katsomaan itseesi ja toteamaan, että peli ei mene niin kuin minä tai sinä haluan. Se vaatii meitä luopumaan, jättämään ystävät, perheen ja entisen elämän, lähtemään hänen seuraansa ja antaa "kuolleiden haudata kuolleensa". Mutta se myös antaa kaiken. (Room 8:31+) Hän ottaa maallisen elämän - ja antaa ikuisen.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Valuable laws

Suvaitsevaisuus, rasismi, -fobia loppuiset sanat, syrjintä... Luin/luen artikkelia Israel, the un apartheid state - a comparison with Australia, ja popsahti mieleeni David B. Hartin kirjoittamista ajatuksista pohtia tätä kansojen välistä selkkaushommaa.
"Israelilla on vahvat syrjinnän kieltävät lait, jotka kieltävät syrjinnän rodun, uskonnon, kansalaisuuden, alkuperäisen kotimaan, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, poliittisten näkemysten, henkilökohtaisen statuksen tai vanhemmuuden perusteella monessa eri kontekstissa. Israelin laki myös kieltää yllytyksen rasismiin." (oma suomennos)
Mistä se johtuu ja miksi nykyisin em. artikkelin mukaan (lähes) joka maassa on vahva lainsäädäntö aiheesta? Mihin on kadonnut humanistinen ajatus itsestäänselvästä tasa-arvosta?

Jokainen tietänee historiasta, kuinka tarkkoja ennen oltiin maiden rajoista ja historian tunneilta saa myös sen käsityksen, että jokainen kansa antiikissa piti jollain tapaa itseään jotenkin parempana kuin toiset; toiset jopa niin paljon, että aivopesivät muut kansat uskomaan omaan ylivaltaansa suhteessa muihin. Tällaisia esimerkkejä voisivat kai olla Rooma, Makedonia, Egypti jossain määrin ja spartalaisten legenda on elänyt tähän päivään asti vahvana. Spartalaisista luonteen piirteistä yksi selvimpiä oli historiankirjoituksen valossa ylenkatsonta muihin nähden, niinkin paljon, että jotkut ovat epäilleet spartalaisten tarun loppuneen sisäsiittoisuuteen.

No, tästä asetelmasta käsin voisi nopeasti sanoa sanasen polyteististen, monijumalaisten, uskontojen luonteesta. Lähes jokaisen uskonnon jumalat olivat omien kansojensa turvia, jotka antoivat siunauksia omille palvelijoilleen ja heiltä haettiin kirouksia vastustajille. Tähän aikaan myös luokkajako, orjuus ja kaikenlainen hierarkia kukoisti ja "kastista" toiseen meneminen oli hyvin harvinaista. Kaikki yhteiskunnassa jollain tavoin tuki sitä vallalla olevaa rakennelmaa, jota pidettiin lähes universaalina totuutena: On me - ja ne muut. On kuninkaat ja siitä alaspäin loput. Jokaisen ihmisen on kohtalo tiettyyn pisteeseen laittanut ja niin on hyvä.

Tällaiseen asetelmaan ihmiskunta oli ajautunut. Mieti sitä kansallista ylpeyttä, joka on kukoistanut jokaisessa maassa. Sitä, että ylpeyden näyttäminen oli kunnioitettavaa ja muiden kansojen sortaminen ihan aiheellista. Ruoho oli kerrankin vihreämpää oman aidan tällä puolen.

Mistä kummasta siis, ja kuka, on keksinyt säätää niin vahvat lait, jotka nimenomaan kieltävät rotuun perustuvan erottelun, kaikenlaisen muun rasismin ja syrjinnän? Ei ainakaan laeista päättävä eliitti, joka olisi syönyt oman asemansa perustan säätämällä tuollaiset lait.

En ennen paljoa ajatellut asiaa, mutta toistaiseksi nyt hieman pohtineena, en kyllä keksikään mitään muuta asiaa, mikä voisi murtaa meidän kansallisen ylpeyden, rotujen väliset kiistat ja naapurikateuden aina sisarusten välisiin riitoihin, kuin evankeliumin.

Evankeliumin sanoma vei pohjan aikoinaan kaikelta tuolta syrjinnältä ja paremmuus ajattelulta. Uskonto ei enää erotellut naisia ja miehiä toisistaan, toisin kuin polyteistisissä uskonnoissa, kristinusko ei tarjonnut rahakkaille uskoville parempaa kohtelua. Hart toteaa, että monesti uskontoja pyöritti varakas uskonnollinen eliitti ja oli sikäli syrjivää. Orjille ja naisille toki suotiin omat uskontonsa - omalla kustannuksellaan, mutta ei sukupuolta, yhteiskuntaluokkia ja asemaa saanut sotkea temppeleissäkään. Kristinusko kutsui niin maanomistajat, orjat, naiset kuin ruhtinaat saman ristin juurelle, samaan "penkkiriviin".

Kenenkään välillä ei ollut mitään eroa, ei voinut olla, ovathan kaikki Jumalan lapsia. Moni pakanakultti vihasi kristillistä juutalaisuuden "lahkoa" siksi, että armeliaisuudellaan se vetosin kansalaisiin enemmän kuin heidän hienostunut epäjumalanpalveluksensa. Keisari Julianus (Hart, 263-264) koitti luoda täysin humanistista uskontoa, joka olisi lähes identtinen kristillisyyden kanssa, köyhien avustusta ja ruoan jakoa myöten. Niin paljon kristittyjen avunannon nähtiin vaikuttavan syöttinä ja houkuttimena.

Kristinusko oli ensimmäinen uskonto, joka onnistui murtamaan ennakkoluulot, rotuvihan, jopa kansalaisylpeyden ihan periaatetasolla, kiinnittämättä niihin ensisijaista huomiota. Kristinusko oli lopulta myös syy orjuuden kieltämiseen, mutta ei ottanut sitä tehtäväkseen heti - sen fokus oli muualla. Nopea muutos orjuuden lakkauttamiselle olisi ollut mahdoton jo ympäröivän kulttuurin asenteen vuoksi. Toisaalta taas hidas periaatetasoinen muutos näkyy meidän asenteissamme orjuutta vastaan nykypäivänäkin. Muutoksen synnytti evankeliumin sanoma, ei kieltolainsäädäntö tai kauniit ajatukset ihmisyydestä.

Ennen ei ollut rikos syrjiä alempaa kastia tai lyödä toista asemansa vuoksi. Nykyisin on. Arvoista tuli lakeja ja lakimme ovat arvokkaita - eivät ihmisyyden vaan alkuperäisen periaatteen vuoksi.

Kristilliset arvot läpäisivät yhteiskunnan lopulta lainsäädännön kautta ja nykyisin jokainen pitää lähes itsestäänselvyytenä, että jokainen ihminen on samanarvoinen ja jokaiselle kuuluu ihmisarvoinen elämä ja kunnioitus. Harmi vain, että se motivaatio tämän toteuttamiseen alkaa olla hukassa ja arvojemme perusta murentuessaan vääjäämättä jättää omat arvot vaille perusteluja. Vaadimme arvoa tietylle kansalle, tietyin ehdoin. Annamme toiselle kansalle oikeuden tehdä jotain, mikä tuomitaan toisessa kansassa. Tai vaadimme oikeuksien parantamista toisille - silloin kun kuulumme "samaan palkansaaja ryhmään", tai yhteiskuntaluokkaan. Entäpä, kun vaaditaan oikeuksia heikommille, jolloin se olisi pois vahvemmilta? Niin kävi jo kerran, että yhteiskunnan sisällä tapahtui räikeä, elämän mullistanut muutos parempaan.

Miksi miusta tuntuu, että yleinen ilmapiiri on kaikesta suvaitsevaisuudesta huolimatta hyvin itsekäs, ristiriitainen ja epäselvä?

"Kaikille ihmisille samat oikeudet!" ...niin kauan kuin minun ei tarvitse luopua omastani.
"Teen kaikkeni, että tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden vastustajat hiljennetään!" ...kunhan minun arvomaailmaani ei kyseenalaisteta.

Tietynlaista sokeaa vihaa, kestämättömiä perusteluja ja emotionaalisia, paatoksellisia mielipiteenilmauksia esiintyy mediassa koko ajan enemmän ja enemmän, samoin kuin yksityisten ihmisten keskellä. Samaan aikaan kristinusko on menettänyt vaikutusvaltaansa, meidän Jumalastamme on tullut minun jumalani ja meidän uskostamme minun uskomukseni.

Onko näillä mitään tekemistä keskenään? En rohkene väittää mitään, mutta tuo kysymys nousee vääjäämättä esiin mitä enemmän luen historiaa.

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Core of Christianity

Tyhjä hauta.

Se sai juutalaiset sotilaat pelkäämään henkensä puolesta. Se sai juutalaiset keksimään valheen ruumiin varastamisesta. Se sai opetuslapset ymmälleen. Se saa nykytutkijat keksimään joukkohallusinaatio teorioita, aina psykoosiin asti. Se saa ateistin tukeutumaan psykologisesti kestämättömiin teorioihin. Se tyhjä hauta alkoi kiinnostaa ihmisiä ja evankeliumin ilosanoma alkoi levitä.

Tuo Jeesus, joka saarnasi Jumalan valtakuntaa ja syntien anteeksiantamusta, ristiinnaulittiin ja hänet haudattiin hautaan, joka oli Jerusalemin muurin ulkopuolella. Väki virtasi varmaan katsomaan sitä, onko todella niin.

"Eivätkö opetuslapset itse varastaneet ruumiin? Niinhän ylipapit sanoivat!"
"Mutta eikö juuri eräs heistä, joka väitti kohdanneensa Jeesuksen, kivitetty hengiltä?"
"No miksi kukaan suostuisi kivitettäväksi oman valheensa puolesta? Idiootteja!"
"Niin.. Idiootteja, vai tosissaan?"

Ja se hauta saa tänäänkin ihmisten mielen vaivaantuneeksi. Ainoa asia joka voi pitää kristinuskon hengissä tai tappaa sen, on se hauta, josta ruumista ei löytynyt. Ja miksi? Ollaan jännän äärellä, asian ytimessä. Syntien anteeksiantamisessa, siinä, mitä armo todella on.

Kuulen uskoni tähden kymmeniä kysymyksiä kuukausittain, etenkin nyt armeijassa ja usein juurikin niitä, jotka ovat vapaa-ajattelijoiden popularisoimia. (Muuten, jos kiinnostaa vastaukset kritiikkiin, täältä löydät hyvän listan vastauksia.) Samoin kuulen, kuinka ihmisten virheet heijastetaan kirkon kautta Raamattuun. Ihmiset haluavat kuitenkin pitää totena sitä mitä Jeesus sanoi; "Hedelmistään puu tunnetaan." Kirkko on näyttäytynyt usein hyvinkin mätänä. Seksuaaliskandaalit, inkvisitio, ristiretket, "pimeä keskiaika", anekauppa, sotkeutuminen politiikkaan ja valtapeliin. Nämä mädät hedelmät taas ihmiset tulkitsevat Raamatun syyksi hyvin nopeasti - onhan Raamattu se, johon jokainen anekaupan harrastajakin varmasti vetosi myydessään aneita.

Kun eräs vallanpitäjä oli todennut hävittävänsä kristinuskon ja painavansa kirkon maan alle, pappi nauroi hänelle: "Et tule onnistumaan siinä, sillä edes me emme ole pystyneet siihen."

Ja sitten kun kritiikkiä on selvitetty ja kysymyksiin vastailtu, on loppujen lopuksi helppoa saada loogisesti ajatteleva ihminen uskomaan ajatukseen, että voisi olla jumaluus, joka voi vaikuttaa maailmassa. Se miten tämä jumaluus toimisi, on eri asia ja voiko ihminen tietää jumaluudesta, on myös kysymys erikseen. On myös kiistattomasti helppoa todeta, että kirkossa toimivat ihmisetkin voivat langeta pois Raamatun sanasta, vaikka he väittävät muuta - eihän se eroa politiikasta tai normaalista elämästä sen kummemmin. Kristinuskon kohdalla suurimmaksi kysymykseksi jää kuitenkin aina se, oliko Jeesus todella sitä mitä hän väitti, vai ei, nousiko hän todella kuolleista, vai ei?

Oliko hauta tyhjä, vai ei?

"Mutta ellei Kristusta ole herätetty, teidän uskonne on pohjaa vailla ja te olette yhä syntienne vallassa. Ja silloin nekin, jotka ovat nukkuneet pois Kristukseen uskoen, ovat joutuneet perikatoon. Jos olemme panneet toivomme Kristukseen vain tämän elämän ajaksi, olemme säälittävimpiä kaikista ihmisistä. Mutta nyt Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta jotka ovat kuolleet. Kun kerran kuolema sai alkunsa ihmisestä, samoin kuolleiden ylösnousemus on alkanut ihmisestä. Sillä niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee."  (1. Kor 15:17-23)

Edelleen läjäpäin täysjärkisiä ja vähemmän järkeviä ihmisiä juoksee ympäri maailmaa kuuluttaen evankeliumin sanomaa, mutta sanoma on sama sanojasta riippumatta: Kristus Jeesus on kuolemallaan lunastanut meidät langenneesta maailmasta takaisin Jumalalle. Me, jotka hylkäsimme Jumalan Isänä, saamme uudestaan kutsua häntä Isäksi.

"Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme." (Room 8:38-39)

*Korjaus päivämäärään, kirjoitettu 01:40 sunnuntai yönä 31.3.2013, eikä 30.3.2013 lauantaina.

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Long but Good Friday

Alkuun pieni sarjakuva strippi, joka on varsin osuva. Lataan sen rumasti koneelleni ja kuvaksi tänne, ilman lähdeviitteitä, mutta voin etsiä sarjakuvan kirjoittajan nimen kaikille copyright intoilijoille.

- Johnny Hartin, USA (wikipedia)
Meinasin tehdä yhteenvedon Jesaja 53 kohdasta ja evankeliumeiden yhtenevistä kohdista, mutta aina ei tule kirjoitettua sitä, mitä on suunnitellut. Lisäksi, tähän en osaa html koodata palstoja, sillä se olisi ollut palstajakona selkeämpi. Harvoin kylläkään suunnittelen mitään kirjoitusta, lähinnä istahdan koneelle ja alan kirjoittaa, muotoilen ja tsuumailen ja kyselen kavereilta mielipiteitä, teologista "peiliä", ettei tänne tulisi ihan mitä sattuu.

Tämä päivä, pitkä perjantai, tuntui toivottoman pitkältä aina lapsena. Ei saanut katsella piirrettyjä, piti käydä kirkossa, ei saanut pelata tietokoneella ja jokainen kiva asia tuntui olevan kielletty. En tajunnut miksi.

Englanniksi päivä on kuitenkin "Hyvä perjantai". Tästä varsin osuva strippi tuossa ylempänä. Ehkä voisin joskus omalle lapselleni opettaa, että tämä perjantai on hyvä, eikä pitkä. Sitten hän kyselisi, miksi tätä sanotaan pitkäperjantaiksi muualla ja sitten saisin kertoa hänelle, miten pitkän tien Jeesus tänä päivänä kulki - hänenkin puolestaan ja juuri siksi tätä päivää kutsun hyväksi.

"Itse, omassa ruumiissaan, hän 'kantoi meidän syntimme' ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. 'Hänen haavansa ovat teidät parantaneet'" (1.Piet 2:24)

Mitä enemmän ymmärrän tuosta, sitä vähemmän tajuan sitä suuruutta, mikä tähän päivään sisältyy.

Jumala näki, että maailma jossa syntinen ihminen joutuu tekemään edes pienen uskollisuuden osoituksen hänelle, ei tule olemaan koskaan maailma, jossa ihminen kuuntelee Jumalaa. Hän päätti muuttaa systeemin. Sitä kuitenkin valmisteltiin monta tuhatta vuotta, profeetat huusivat että tulee se päivä, jolloin Herra itse paimentaa kansaansa - eikä vain israelilaisia, vaan jokaista kansaa. Nämä kirjoitukset täyttyvät Jeesuksessa.

Enää ei ihminen oman pahuutensa tähden nosta veistä ja pirskota verta alttarille lähestyäkseen Jumalaa. Nyt Jumala astuu ihmisen pahuuteen, siihen synkkyyteen joka erotti meidät Hänestä ja ottaa meidän pahuutemme omaksi tuomiokseen. Nyt Jumalan sallimus nostaa käden, joka hakkaa naulat läpi ruoskitun miehen. Nyt hänen verensä vuotaa maahan, johon meidän syntimme on kuopattu, jotta me voimme lähestyä Jumalaa. Emme ainoastaan vain lähestyä, vaan kutsua itseämme hänen rakkaiksi lapsikseen.

Jumalan viha pahuutta, syntiä ja kuolemaa kohtaan toteutuu ristinpuulla. Viha syntiä kohtaan on edelleen olemassa, mutta Kristukseen turvautuvia tämä viha ei koskaan kohtaa:

Jes 43:25 "Mutta minä, minä itse pyyhin pois sinun rikkomuksesi oman itseni tähden enkä muistele sinun syntejäsi."

Tänään Ylen uutislähetyksen mukaan yli kaksituhatta vuotta sitten (oikeesti, jos se oli 30-33jKr, siitä on n. 1980-1983 vuotta) Jeesus vangittiin, häntä yritettiin todistaa rikolliseksi monin tavoin, mutta turhaan. Hänestä ei löytynyt mitään syytä tuomiolle, mutta juutalaisten eliitti tuomitsi hänet kuolemaan. Kansa huusi ristiinnaulitsemista, niin Pontius Pilatus pesi kätensä ja antoi kansan tehdä mitä halusi - välttääkseen kapinan ja mellakan. Jeesus ruoskittiin ja hakattiin, puettiin orjantappurakruunuun ja puettiin viittaan. Hän otti puun kantaakseen ja vaelti kaupungin läpi Golgatalle, siellä sotilaat pistivät tuomion täytäntöön ja käärme pisti häntä kantapäähän - vaan Jeesus musersi käärmeen pään (1. Moos 3:15)

Hullu ajatus, joka vuosi yhtä absurdi, että kuolematon kuolee. Ikuinen elämä katkeaa. Miten ikuisuus voi katketa? Millainen on se syntivelka, jonka Jeesus maksoi, jos tuo on sen hinta?

"Sillä joka kerran kun mä maahan kaadun, kaatuu mies tiellä Golgatan
Joka kerran kun mä maahan sorrun ja jälleen heikkona lankean
et ole koskaan kaukana, vaik' en näe sinua
Olen puu sun naulojen alla, piikki sun otsalla."

music: KLS - Ääriviivasi

torstai 28. maaliskuuta 2013

Holy Thursday

Kuulin mielenkiintoisen ajatuksen tänään, kun olimme Parolassa panssariprikaatissa avustamassa ehtoollisen vietossa, siis pääsiäishartaudessa/-messussa. Viimeistä työpäiväänsä siellä viettänyt pastori totesi kutakuinkin vapaasti lainaten näin:
"Jokaisessa uskonnossa, on joku ajatus uhrista. Ihmisellä on kuin sisäinen tietoisuus siitä, että kaikki ei ole kunnossa tuonpuoleiseen, siihen on etsitty sovitusta, uhria. Ihmiset ovat uhranneet asioita jumalalle/Jumalalle, jumalille, hengille tai esi-isillensä. Joskus eläimiä, maan satoa, jopa ihmisiä. Sivistyneemmissä maissa uhriajatus on siirtynyt tekoihin; ihminen uhraa oman olemuksensa, tekonsa ja ajatuksensa."
Varsin totuudellinen ajatus. Jos ihminen omistautuu jollekin, jota pitää elämän tarkoituksena tai saa elämälleen sisältöä siitä asiasta, sille vähintäänkin uhrataan aikaa. (Minulla olisi muuten muutama päivä uhrattavana, jaettavana ja aamuja annettavaksi.) Eräs ystävä pohti, että kultaiset sonnit, joita palvottiin Vanhan Testamentin aikaan, ovat vaihtuneet nykyisin autoihin, tavaroihin, rahaan ja iPhoneihin.

Jotain uhrataan aina jollekin.

Kristinuskokin rakentuu juutalaiselle kansanperinteelle, jossa kansa toi kiitosuhrinsa Jumalalle ja uhrasi poltto- ja syntiuhreja voidakseen osoittaa kiitollisuuttaan Herralle. Samoin näillä osoitettiin uskollisuutta Häntä kohtaan. Juutalaisuuskin teki jo pienen eron muihin uskontoihin siinä, että uhreilla ei haettu Herralta varsinaisesti parempia satoja, parempaa säätä, suurempaa valtaa, parempaa onnea ja menestystä. Hänelle uhrattiin, koska hän soi tämän kaiken jo ennen sitä. Herra toteaakin pari kertaa juutalaisille, että: "Uskollisuutta minä vaadin, en uhrimenoja, Jumalan tuntemista, en polttouhreja." (Hoos 6:6), kun nämä lankeavat siihen, että he yrittävät lahjoa Jumalaa uhreillaan.

Uhrit eivät ole Jumalan lepyttämistä tai maksu siunauksesta. Uhrit ovat uskollisuuden osoitus, kuuliaisuuden seuraus. Mennään hieman eteenpäin.

Kristus, Jeesus Nasaretilainen, näitä main noin pari tuhatta vuotta sitten, otti leivän, mursi ja siunasi ja sanoi: "Ottakaa ja syökää tästä te kaikki. Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Niin usein kuin te näin teette, tehkää se minun muistokseni." Samoin hän otti maljan, kiitti, siunasi sen ja sanoi: "Tämä on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni."

Pappi totesi aikaisemmin siteeratun jälkeen:
"Kristinusko kääntää tämän ajatuksen päälaelleen. Me emme uhraa Jumalalle, vaan Jumala uhrasi itsensä meidän puolestamme."
Ja tämä ajatus on hieno. Se on koko pääsiäisen ydin, se on se kristinuskon ilosanoma, evankeliumi ja sydän, joka on kaikessa simppeliydessään käsittämättömän hienoa! Mitä me kristityt siis "uhraamme", jos jokainen uskonto kuitenkin uhraa jotain? Meidän uhrimme Paavalin mukaan on koko elämämme:

Room 12:1-2:
"Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä, veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä."

...ja seuraavat 19 jaetta hän kuvailee tätä asiaa tarkemmin, lue toki se.

Saatan pohtia enemmänkin tätä dilemmaa (ongelma) toisessa blogitekstissä, mutta tästä vääjäämättä nousee meille kysymys: Onko uskomme tekoja? Teoillako me tuomme uhrimme Jumalalle, eli, pelastummeko me sittenkin elämällä hyvin ja oikein?

Kyllä ja ei, erityisesti ei.

Aikaisemmin taisin pohtia asiaa tässä blogitekstissäni. Martti Lutherkin toteaa Tunnustuskirjoissa, että uskoa tulee vääjäämättä seurata teot. Ne siis eivät ole tekouhri Jumalalle, jotta ansaitsisimme pelastuksen ja armon, vaan kiitosuhri Jumalan suomasta ja vaikuttamasta pelastuksesta, uskosta ja armosta.

Samaan dilemmaan törmään jatkuvasti kyllä edelleen. En halua suorittaa uskoani, mutta tiedän, että Raamatun lukeminen on "elämän leipää". Se on siis minulle hyväksi, kristitylle kasvuksi. Mutta joskus sen lukeminen tuntuu pakotetulta. Onko lukeminen silloin uskon suorittamista, vai mielen taivuttamista omista mielihaluista pois - joka sekin on toisaalta teko, jolla pyrin "parempaan kristillisyyteen."

Kysymys nousee pakosti esiin aika ajoin, kun on pidempiä jaksoja, että Jumala tuntuu kaukaiselta tai välinpitämättömältä. Nimenomaan tuntuu. Kyllähän tietoa armollisesta Jumalasta löytyy, mutta milloin se tuntuu taas siltä? Kysymys on kai sellainen, joka on vain päivä kerrallaan käsiteltävä Jumalan kanssa. Se että minä kerron, miten itse olen asian kanssa selvinnyt, ei kai auta ketään selviämään omista kysymyksistä.

Mutta jos jotain olen oppinut, se on se klisee, että Herraan kannattaa luottaa. Kannattaa ristiä kätensä ja rukoilla, vaikka sitten huutaa ja kysellä tai istua vain hiljaa. Kannattaa avata Raamattu ja lukea sitä. Mitä kauemmin on ilman, sitä vaikeampi se on avata, sitä pelottavammalta se yhä tuntemattomammaksi käyvä Jumala pelottaa siellä.

Mutta kun Hän on nimenomaan kaikkea muuta.

Läpi Raamatun Hän on sama rakastava ja armollinen Jumala, joka turhautuu ihmisen uppiniskaisuuteen ja paatuneisuuteen. Hän vihaa syntiä, mutta rakastaa lapsiaan - tällainen ristiriita tilanne varmasti tuo rankkaakin tekstiä esille. Mutta jokaisen tuomion julistuksen jälkeen olen aina, aina, löytänyt armon, kuinka Herra vannoo nimensä kautta, että on tuleva aika, jolloin hän korjaa itse tilanteen. Kun tulee se hetki, että kivinen (lain) sydän vaihdetaan elävään (uskon) sydämeen. Kun teot muuttuvat uhrista kiitokseksi. Kun me emme enää kuvittele uhraavamme Jumalalle, vaan tajuamme, että Jumala uhrasi itsensä meille. Se basic, se perus, se yksinkertaisin idea:

"Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, hoka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän." (Joh 3:16)

"Meidän puolestamme annettu ja vuodatettu."

Siinä on pääsiäisen ydin.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Work For the Lord

Kun tuntee olevansa liian nuori, tai epäröi tulevaa...
Jer 1:7-8: "Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua."

Kun tuntuu, ettei ole kelvollinen...
Jes 54:10: "Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi."

2. Kor 12:9: "Mutta hän on vastannut minulle: 'Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.' Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima."

Kun epäilen Jumalan huomaavan minua lainkaan...
Jes 30:18: "Kuitenkin Herra vain odottaa, että voisi olla teille armollinen, hän nousee armahtamaan teitä. Herra on oikeuden Jumala. Autuaita ne, jotka häntä odottavat!"

Kun epäilen, ettei armo riitä...
Room 8:38-39: "Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme."

Kun kyseenalaistan Jumalan suunnitelman...
Jes 55:9: "Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella."

Ps 138:7-8: "Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää. Vihamieheni tahtovat minulle pahaa, mutta sinä ojennat kätesi, sinun väkevä kätesi pelastaa minut. Minkä olet osalleni varannut, sen sinä, Herra, viet päätökseen. Iäti kestää sinun armosi. Ethän jätä kesken kättesi työtä!"

Kun pelkään, on hankala luottaa...
5. Moos 33:27a: "Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret."

Room 8:31: "Mitä voimme tästä päätellä? Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan? Kun hän ei säästänyt omaa Poikaansakaan vaan antoi hänet kuolemaan kaikkien meidän puolestamme, kuinka hän ei lahjoittaisi Poikansa mukana meille kaikkea muutakin?"

Kun julistaminen tuntuu valuvan hukkaan...
1. Kor 1:18: "Puhe rististä on hulluutta niiden mielestä, jotka joutuvat kadotukseen, mutta meille, jotka pelastumme, se on Jumalan voima."

Matt 10:14: "Jos teitä jossakin talossa tai kaupungissa ei oteta vastaan eikä teidän sanojanne kuunnella, lähtekää sieltä ja pudistakaa pöly jaloistanne."

Jes 55:10-11: "Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöittyy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän jonka minä sille annan, ja se saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän."

Kun koettelemus kohtaa...
1. Kor 10:13b: "Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää."

Room 5:3-5: "Me iloitsemme jopa ahdingosta, sillä tiedämme, että ahdinko saa aikaan kestävyyttä, kestävyys auttaa selviytymään koetuksesta ja koetuksesta selviytyminen antaa toivoa. Eikä toivo ole turha, sillä Jumala on vuodattanut rakkautensa meidän sydämiimme antamalla meille Pyhän Hengen."

Kun epäilen omaa kastettani, onko minussa Pyhä Henki...
Ap.t 2:38: "Pietari vastasi: 'Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte Pyhän Hengen."

1. Kor 1:13: "Onko Kristus jaettu? Onko Paavali ehkä ristiinnaulittu puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?"

Gal 3:27: "Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne."

Kun tuntuu, etten voi enää tehdä enempää...
Fil 4:6: "Älkää olko mistään huolissanne, vaan saattakaa aina se, mitä tarvitsette, rukoillen, anoen ja kiittäen Jumalan tietoon."

Kun tuntuu, ettei minulla ole paikkaa seurakunnassa...
1 Kor 12:14: "Eihän ruumis muodostu yhdestä jäsenestä vaan monista. Vaikka jalka sanoisi: 'Koska en ole käsi, en kuulu ruumiiseen', se silti kuuluu ruumiiseen. Ja jos korva sanoisi: 'Koska en ole silmä, en kuulu ruumiiseen', se silti kuuluu ruumiiseen. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? Jumala on kuitenkin asettanut ruumiiseen kaikki eri jäsenet niin kuin on nähnyt hyväksi."

Kun huolet ja murheet painavat...
Matt 6:33-34: "Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin. Älkää siis huolehtiko huomispäivästä, se pitää kyllä itsestään huolen. Kullekin päivälle riittävät sen omat murheet."

Ps 34:19: "Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli."

Nämä, ja monet muut jakeet, ovat rohkaisseet itseäni tässä työssä jota teen. Aina siitä hienosta ja mahtavasta hetkestä asti, kun pääsin isoseksi, tähän päivään, kun voin julistaa evankeliumia nuortenilloissa, rippileireillä, seurakunnissa, täällä blogissa tai bändini kanssa keikkaillessa. Ne kysymykset tosin, joita pohdin lähtiessäni isoseksi ja joita kohtasin kun toimin isosena, eivät paljoa ole muuttuneet. Ne perus ajatukset nousevat edelleen pintaan:

"Olenko riittävän taitava puhuja? Osaanko elää todeksi sen, mitä opetan? Entä jos kompuroin ja teen kristityn nimestä naurunalaisen? Tuntuu niin riittämättömältä."

Kaikesta siitä osaamisesta huolimatta, filosofisesta, teologisesta ja apologian kiemuroista, jota olen omaksunut ja opetellut, olen silti aina yhtä tyhjän kanssa evankeliumin sanoman äärellä. Minulla ei ole mitään sanottavaa, tiedän, että jos kukaan kuulijoista tietäisi syntieni määrän, hän nauraisi minun armon julistukselleni.

Mutta ehkä juuri siinä, että tunnen itseni pieneksi ja mitättömäksi ennen kuin avaan suuni, joku suurempi ja merkitsevämpi voi toimia minun kauttani. Oma tahtoni puhua omia asioita, omia mielipiteitäni, on lähellä nollaa ja periaatteessa juuri silloin kun tuntuu, etten osaa sanoa mitään, saan luottaa varmana siihen, että Herra hoitaa asiansa kuntoon. Enhän minä itselleni voittoa tavoittele tässä, vaan haluan kertoa Vapahtajasta muille. Jumala voi vain hävitä, mikäli hän ei auta minua siinä. Minä en voita ketään elämään, Kristuksen Sana tekee sen työn. Vilpittömän sydämen Herra tuntee.

Tällaisia kysymyksiä pohdin joskus isosena, isoisona ja apuohjaajana leireillä. Ja edelleen, kun olen nuorisotyönohjaaja, gospelmuusikko ja varusmiesdiakoni - kirkon alan ammattilainen ja jokapaikanhöylä - olen edelleen yhtä uunona, kun jotain pitäisi mennä maailman eteen kertomaan Jeesuksesta. Avaan suuni ja kerron: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut..."

Ja se riittää.

music: DC Talk - What If I Stumble?