maanantai 23. heinäkuuta 2012

Religion kills - Jesus saves?

"Uskonto tappaa, Jeesus pelastaa" - aika raflaava ja äkillisesti hyvinkin järkevän kuulonen iskulause. Todellisella uskolla ei ole tekemistä uskonnollisen hölynpölyn ja mambojambon kanssa, todellinen usko on sydämessä, puhdasta luottamusta Jumalan armoon ja rakkauteen. Vaan onko näin?

Heprealaiskirjeen kirjoittajan tulkinnasta voimme lukea, kuinka hänen ymmärryksensä mukaan Jumalan armo, ihmisen vanhurskaaksi katsominen hänen uskonsa tähden, toteutuu niin monen ihmisen kohdalla jo Vanhassa Testamentissa, ettei hän edes viitsi luetella kaikkea (Hepr 11), aika ja tila loppuisivat kesken. Usko on siis todellakin ollut se ainoa oikea tie aina Jumalan luo.

Mutta onko uskonto niin paha kuin iskulause väittää? Pari ajatusta tästä.

1) Jumala on inspiroinut Hengellään kirjoittajia kirjoittamaan kirjoja, joiden sisällöstä käy ilmi, kuinka Jumalan läsnäolossa ja yhteydessä olisi hyvä elää ja olla. Näin on siitä asti, kun Aatami ja Eeva luotiin ja heille annettiin käsky: "Älkää syökö tämän puun hedelmää." Jumalan yhteydessä eläminen tapahtuu siis jollain tietyllä tavalla, ei miten tahansa me sen itse mieluisaksi koemme.

2) Mitä tietyt tavat sitten tarkoittavat? Sen me ymmärrämme uskomme kautta. Jumala, johon uskomme kristittyinä, on ilmoittanut ihmisille lakinsa, antanut tarkat mitat ilmestysmajan tekoon, temppelin rakentamiseen, sen huoltamiseen ja palveluksen suorittamiseen. (2.-3.Moos) Hän antoi ne sukupolvelle, joka uskoi Jumalaan ja halusi olla yhteydessä Häneen, palvella häntä. Hän antoi heille tavat - joka näyttäytyy ulospäin uskonnoksi nimitettynä. Tavat, jotka erottivat juutalaiset pakanoista ja nyt kristityt juutalaisista Uuden Testamentin ja Jeesuksen opetuksen myötä: "Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne." (Joh 13:35)

Uskonto siis ei koskaan ole vain traditioita ja tapoja, kirkossa käyntiä ja Raamatun pölyttymistä. Se on nimenomaan uskomme kautta meille syntynyt, lahjaksi annettu, tapamme ilmaista uskoamme. Jos emme koe jonkin kirkon tai seurakunnan uskonnollista traditiota ja tapoja omiksemme, oikea tapa mielestäni ei ole niiden haukkuminen, saati hylkääminen vähin äänin. Kysy: "MIKSI?". Miksi me kristityt teemme näin, miksi tämä tapa on säilynyt, mutta tuo toinen ei?

Joskus onnettoman turhauttavat ja tylsät kaavat tuntuvat pilaavan monien suurien kirkkojen maineen ja ajavan ulos nuorimmat ja innokkaimmat Jumalan etsijät. Mutta toisaalta kaavat varmistavat sen, ettei yksikään niistä tavoista unohdu koskaan viikottaisesta jumalanpalveluksesta, jotka Jumala on nähnyt hyväksi antaa meille Raamatun Sanoissa pidettäviksi. Onko vika kaavassa, jonka jokaisella lauseella on vahva traditio, ellei peräti apostolinen jatkumo takanaan, vai kuulijassa, joka etsii nopeampaa, parempaa ja vaikuttavampaa esitystä papilta?

Usko ei siis ole uskonnolle vastakkainen asia. Uskon kautta me omaksumme tavat, jotka muotoutuvat vääjäämättä uskonnoksi. En myöskään usko, että 2000 vuotta Pyhä Henki on antanut kirkkomme haalia vääriä tapoja käyttöönsä. En myöskään usko, että apostolit kirjoittivat seurakunnille Didakheen vain kahdeksikymmeneksi vuodeksi, vaan että sääntöjen ja ohjeiden kokoelman oli tarkoitus ohjata meidän uskon ilmaisumme tavat tavoiksi, jotka kaikki voisivat tunnustaa ja tunnistaa kristilliseksi uskonnoksi.

lauantai 21. heinäkuuta 2012

God saw it was good

Jumala näkee kaiken, kuulee kaiken, tietää kaiken. Hän ei ole sidottu aikaan, Hän tietää kuin nykyhetken mitä oli ennen ja mitä on tulevaisuudessa, hän ON joka hetkessä läsnä. Ajalla on alku ja loppu, sitä voi mitata. Ääretöntä ei. Mieti sitä aikaa, kun mitään ei ollut, sitä hetkeä, ennen kuin Jumala sanoo "Tulkoon valo!" ja valo tuli.

Jumala on, ja Hän ajattelee. Hän suunnittelee, maalailee taideteosta mielessään. Hän suunnitteli miten hän tekisi universumin, planeetat, tähdet ja tähtirakennelmat ja kuviot, planeetat kuineen ja kaasuineen. Hän keskittyi Maahan ja piirti mielessään veden, tuulen, taivaan ja maan, eläimet ja kasvit. Silloin hän suunnitteli myös sinut.

Kun Jumala mietti sinua, hän näki siun syntymän, ensimmäiset askeleet. Sen, kun itket isäsi tai äitis perään kun hän lähtee vain töihin. Hän piirti mielessään sen kun lähdet ensimmäiselle luokalle peloissasi tai jännittyneenä, innoissasi uusista kavereista ja kokemuksista. Hän näki kouluvuodet, opiskeluajan, työt joita olet tehnyt tai tulet joskus vasta tekemään. Ja hän hymyili. Hän rakastui ajatukseen sinusta.

Jumala näki myös sen ajan, kun sinua sattuu. Kun ystävä petti viereltä, kun seurustelu päättyi tai avioliitto kariutui. Hän näki sinut hymyilemässä, aidosti ja petollisesti. Hän näki miten opit vihaamaan ja haudot kostoa, varjelet ylpeyttäsi. Jumala näki sen, että ihminen lankeaa ja joutuu eroon hänestä. Jumala näki kuinka ihminen hylkää hänet ja kääntää selkänsä ja lopulta kasvaa sukupolvi, joka ei suostu uskomaan Jumalaan, saati rakastamaan häntä.

Tämän kaiken Hän näki. Maalaus pysähtyi. Ehkä piirrot jäivät hetkeksi kesken. Jumala mietti, mihin tämä kaikki veisi? Hän tiesi, että ihminen ei koskaan löytäisi takaisin Jumalan luo. Hän tiesi, ettei vapaan tahdon saanut ihminen valitse rakkautta toiseen yli rakkauden itseensä. Luojan kaunein ajatus alkoi häilyä, Jumalan kyyneleet pyyhkivät pois maalausta.

Jumala näki kuitenkin vaihtoehdon. Hän voisi itse tulla tuohon maalaukseen. Hän näki itsensä syntyväksi seimeen, saavan vaatimattoman kasvatuksen. Hän kiertäisi kolme vuotta yhtä maan kolkkaa opettamassa ihmistä rakastamaan. Hän näki miten hänet riistettiin vaatteista, ruoskittiin ja ristiinnaulattiin. Hän koki sen tuskan, minkä hänen päätöksensä tuo. Hän hylkää ainoan Poikansa ristillä, pilkkaavien ihmisten ympäröimänä, paikkaan nimeltä Golgata, jossa kuolematon kokee kuoleman. Ihmisen synnin taakka tappaa Jumalan. Mutta tästä kuolemasta Hän nousisi ylös ja voisi lahjoittaa elämän ihmiselle, vapaana paholaisen vallasta ja synnin orjuudesta. Antaen anteeksi, maksaen ihmisten virheistä itse Hengellään.

Jumala katsoo uutta maalausta. Sen sävy on vaihtunut.

Maalauksesta, kaiken keskeltä hän löytää taas sinut.

Hän hymyilee jälleen.

Ääni rikkoo hiljaisuuden: "Tulkoon valo!"

perjantai 6. heinäkuuta 2012

Reasonable faith

Oon lähiaikoina tutustunu otsikon mukaiseen nettisivustoon (reasonablefaith) josta löytyy apologiaa ihan huolella. Apologia ei tarkota suinkaan anteeksi pyytelemistä uskon tähden, vaan uskon järjellistä puolustamista. Jokseenkin paljon törmäilen ihmisiin jotka uskosta kertoessaan sanovat että: "Ei se olekaan järkevää, siksi sitä kutsutaan uskoksi". Mie en usko Raamattuun ja Kristukseen ylösnousseena Vapahtajana siks, että siinä ei olis järkeä. Uskon siksi, koska se on mielestäni ainoa järkevä vaihtoehto. Mietin asioita, koska Raamattu kehottaa meitä siihen: 1. Piet 3:15 "vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu."
Riittää pelkästään kun pohditaan kristinuskon syntyä, kuinka järkeviä ovatkaan eri teoriat tyhjästä haudasta ja mitä ne edustavat. Jeesus haudattiin tunnetun miehen, Joosef Arimatialaisen hautaan (Joh 19:38), näin ollen jokainen saattoi tarkistaa että hauta todella oli tyhjä! Miksi se siis oli tyhjä? Seuraavaksi hieman erilaisia väitteitä joita kuulee tyhjästä haudasta ja kristinuskon synnystä.

1) "Opetuslapset varastivat ruumiin." Ja lopulta olivat valmiita kuolemaan keksimänsä valheen puolesta? Kuinka tyhminä meidän täytyykään pitää ihmisiä, että keksimme tällaisen selityksen. Opetuslapsia ei vain tapettu uskonsa tähden, heitä kidutettiin ja heidän seuraajilleen tehtiin samoin. Tuohon hintaan kuka tahansa olisi jo myöntänyt valehdelleensa.

2) "Juutalaiset varastivat ruumiin." Hehän alunperin keksivät kertomuksen opetuslasten varastamasta ruumiista!  Matt 28:13: "He sanoivat sotilaille: 'Sanokaa, että hänen opetuslapsensa tulivat yöllä, kun te nukuitte, ja varastivat hänet.'". Ja pitää muistuttaa, että juutalaisten keskuudessahan kristinusko (heidän mielestään jumalanpilkka) lähti rajuun kasvuun. Juutalaisten olisi tarvinnut vain tuoda Jeesuksen ruumis näytille ja kristinusko olisi kuollut niille sijoilleen.

3) "Jeesus oli vain tajuton haudassaan josta heräsi kolmantena päivänä." Mietitäänpä hetki. Ensin koulutetut roomalaiset sotilaat ruoskivat Jeesuksen (Joh 19:1) jonka jälkeen hän verta vuotaen kantoi ristiään Golgatalle (Joh 19:17), jossa hänet ristiinnaulittiin (Joh 19:23) ja kuoleman jälkeen häntä pistettiin keihäällä kylkeen (Joh 19:34) ja haavasta vuoti verta ja vettä. Lääketiede on osoittanut tämän mahdolliseksi vain jo kuolleiden henkilöiden kohdalla. Aika moista halveksuntaa roomalaisten ammattisotilaiden, tappajien, ammattitaitoa kohtaan väittää Jeesuksen nukkuneen tajuttomana, syömättä ja juomatta, jonka jälkeen vierittää kiven haudalta, hakkaa pari vartijaa ja lähtee kävelemään muina miehinä.

4) "Tyhjän haudan kertomus on legendaa, myytti." Kuten todettiin, ihmiset saattoivat tarkistaa haudan ja legenda olisi kumoutunut itsestään. Lisäksi kertomuksista puuttuu legendoille ominaiset suureelliset ja ihmeelliset kuvailut: evankeliumeiden kertomukset tyhjästä haudasta ovat yksinkertaistettuja. Lisäksi haudan löysivät naiset, joiden todistusta Josefuksen mukaan pidettiin kaikinpuolin kelpaamattomana mihinkään. Myytti se ei voi olla - silloin selitettävää on enemmän kuin selitys selittää!

Moni selitys edellyttää että ihmiset olisivat olleet kananaivoisia 2000 vuotta sitten, että he uskoivat kaiken mitä heille selitti, eikä kukaan osannut epäillä mitään. Katsopa vaikka väitettä 1) ja 2). Nämä selitykset ovat hyvinkin mielenkiintoisia, sillä usein jumalan kieltävät ihmiset uskovat ihmisen olevan kaikkein viisainta ja totuudellisinta mitä maa päällään kantaa. Miten tällainen kananaivoinen ihmiskuva sopii heidän selityksiinsä? Se on ristiriidassa heidän omien uskomustensa kanssa! Ja kristittyjä väitetään ristiriitaisiksi uskomuksissaan ja Raamattua teksteissään... Puhumattakaan 3) selityksestä. Myöskään selitys 4) ei toimi eikä sovi ihmistä ihannoivaan ja ateistiseen ihmiskuvaan. Näin ei-jumaluskovien selitykset tyhjästä haudasta jättävät enemmän selitettävää kuin selittävät asioiden kulkua, herättävät enemmän kysymyksiä kuin antavat vastauksia.

Enempää kertomuksia ja selityksiä ei taida tyhjästä haudasta (vakavasti otettavia) olla. Paitsi tietysti Raamatun evankeliumeiden kertomus siitä, miten Jeesus ylösnousi kuolleista, ilmestyi opetuslapsilleen ja kansa uskoi, vastoin kaikkia sen ajan käsityksiä ja vakiintuneita ajatuksia, he uskoivat ylösnousemukseen. Myöskään hallusinaatioteoriat, joita tästä on esitetty, ovat pohjaa vailla. 1. Kor 15 luvussa mainitaan yli 500 henkilöä, jotka olivat nähneet ylösnousseen Kristuksen. Todennäköisyys tälle on sama, kuin 500 henkilöä näkisi samana yönä saman unen ja he herätessään muistaisivat unestaan kaikki täysin samat asiat. Se on jotain, mikä on ainutlaatuista, kerran tapahtunutta ja sitä ei voi toistaa. Ylösnousemus. Kas siinäpä meillä pulma. Toisille seon hulluutta, mutta minulle ja monille muille, Jumalan voima.

Loppupäätelmänä voisin todeta että historiallisten, arkeologisten ja psykologisten selitysten jälkeen on järkevämpää uskoa (vastoin kaikkea järkeä?) Jeesuksen ylösnousseen haudastaan, kuin että ylösnousemus olisi valhetta. Aina toki voi kieltäytyä ajattelemasta asiaa ja pitää sitä järkevänä - mutta onko asioiden karttelu totuuden etsimiselle kovinkaan suotavaa? Ateismi herättää paljon kysymyksiä, joihin monikaan ei ole valmis vastaamaan, koska järkevämmät vastaukset löytyvät teismistä. On helppoa kieltää totuutena esitetty asia, mutta vaikeaa esittää järkevämpi totuus tarjotun tilalle.

maanantai 16. huhtikuuta 2012

Table legs

Mikä pöydän jaloista pitää pöydän pystyssä? Yhden kun ottaa pois, siitä tulee hutera. Jos vielä poistaa ristikkäisen jalan, voi pöydän tasapainotella pystyyn, mutta pienikin tuulenvire tai töytäisy voi kaataa sen. Kahdesta jalasta ei voi poistaa enää mitään ja ilman jalkoja sitä ei kai voi pöydäksi kutsua.



Pohtiessani kristillistä elämää, mitä se on, miten elää sitä ja mistä saan viisauden ja voiman siihen palasin rippikoulussa kuulemaani opetukseen uskon elämän hoitamisesta: Raamattu, rukous, seurakuntayhteys ja ehtoollinen. Nämä neljä pitävät kasassa uskon elämämme.

Raamattuhan on ”Jumalan hengestä syntynyt kirjoitus (joka) on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi Jumalan tahdon mukaiseen elämään.” (2. Tim 3:16) Jos me mietimme mitä on hyvä elämä ja miten elää elämämme kristittynä, miksi emme palaisi elämän alkulähteelle Luojamme luo ja antaisi hänelle tilaa vastata?

Rukousta on siteerattu sielun hengityksenä. Montakohan kertaa omakin sieluni on jouduttu elvyttämään? Uskoa Jumalaan voi miettiä myös ystävyyssuhteena, Herra itse kutsuu meitä ystävikseen (Joh 15:15) ja rukoushan on maailman tärkeintä höpötystä – se on juttelua Jumalan kanssa, meidän ystävämme kanssa!
Ehtoollisessa kohtaamme itse Kristuksen. Kristilliseen elämäänhän kuuluu oleellisena ajatus seurakunnasta Kristuksen ruumiina, jossa Kristus itse on pää. (Kol. 1:18) Olisi päätöntä ajatella että ruumis voisi elää onnellisesti ja hyvin ilman yhteyttä päähän. Seurakunta ja sikäli seurakuntalainen, minä ja sinä, voimme toimia Jumalalle mieluisalla tavalla mm. polvistumalla messussa alttarille vastaan ottamaan Kristuksen ruumiin ja veren.

Seurakuntayhteys alkaakin olla itsestään selvää. ”Vaikka jäseniä on monta, ne muodostavat yhden ruumiin.” (1. Kor 12:1b) Yhdessä me jäsenet saadaan enemmän aikaan. Käsi ei näe tehdä ilman silmää ja paikasta toiseen ei pääse ilman jalkoja. Toimiva ruumis kattaa paljon erilaisia jäseniä eri tehtävineen, lahjoineen ja siunauksineen.

Kristillinen elämä, mitä se siis on? Ennen kaikkea uskon elämämme hoitamista. Jos olemme yhteydessä puuhun, me tuotamme hyvää hedelmää. (Matt 7:16) Tavoitellaan ennen kaikkea Jumalan tuntemista, niin me saadaan niin paljon muutakin! (Matt 7:33) Jokapäiväisen leivän lisäksi löydetään voimia, kärsivällisyyttä ja rakkautta olla Kristuksen tuoksu, tämän maan suola.

Ja jos joskus, ainakin itse huomaan, keikkuvani pöydällä josta puuttuu yksi tai useampi jalka, meidän puusepän kasvattipojalla on aina pari palkkia ja kolme naulaa annettavana korjaustöihin. (Joh 3:16) Ja ne kyllä fiksaa kaiken!

sunnuntai 4. maaliskuuta 2012

Usko vai teot?

"Vastatkaa vain tähän kysymykseen: saitteko te Hengen tekemällä lain vaatimat teot vai kuulemalla ja uskomalla evankeliumin?" (Gal 3:2)
"Sen tähden me rukoilemme aina teidän puolestanne, että Jumalamme pitäisi teitä saamanne kutsun arvoisina ja että hän voimallaan vahvistaisi teidän haluanne hyvään ja saattaisi päätökseen ne teot, jotka todistavat uskostanne." (2.Tess 1:11)
"Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä?" (Jaak 2:14)

Hankala ehkä käsittää näiden kohtien mukaan mikä tän homman pointti on. Silti jotenkin uskon että jokainen ihminen käsittää tämän oikein, mikäli on vähääkään moraalista ymmärrystä jäljellä. 

"Ehkä joku nyt sanoo: 'Sinulla on usko, minulla teot.' Näytä sinä minulle uskosi ilman tekoja, minä kyllä näytän sinulle uskon teoillani." (Jaak 2:18)

Tähän totean saman minkä C.S. Lewis. En todellakaan ole yhtään mitään ottamaan kantaa varsinaisesti tähän, mutta kirjoitankin vain Lewisin ajatuksen tästä aiheesta ylös ja pohdin sitä. Ajatukseni juoksee samoissa askelissa Lewisin kanssa ja uskon että moni muu voi samaistua tähän. Kysymyshän kumpuaa monesti esiin jos vähänkin pidempään on kristitty ja pyörii seurakunnassa. Mikä on hyvän elämän suhde pelastukseen, joka perustuu armoon? "Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa: ’Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin’, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut." (Jaak. 2:15-17)

Äärimmillään Lewis esittää tämän kiistan etenevän näin:
"Sinun täytyy tehdä tekoja, joissa uskosi näkyy. Hyviä tekoja on muun muassa kirkon avustaminen työssään. Anna siis rahaa kirkolle, niin uskosi on todellista."

Tämä siis näyttäytyy vahvasti pelastuksen ostamiselta kirkolta. Tähän taas voisi sanoa:
"Yksin uskosta me pelastumme. Rahalla ei tietenkään voi ostaa pelastusta! Mene siis rauhassa, äläkä huolehdi teoistasi. Elä miten lystäät, Jeesus hoitaa homman kuitenkin parhain päin!"

Koko hommahan kuulostaa todella absurdilta. Kysyin kerran nuortenillassa että, eikö kuulostakin loogiselta tämä Paavalin ajatus: "Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi? Ei tietenkään. Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä?" (Room 6:1-2) Tämän tajuaa pieni lapsikin. Jos kerta on pahoittanut toisen mielen ja saa anteeksi, ei ole viisasta mennä ja toistaa sama virhe uudestaan. Mutta miksi sitä on niin vaikea pukea sanoiksi?

Lewis käsitteelisti asian hyvinkin konkreettisesti. Oon pohtinu ties kuinka kauan uskon ja tekojen suhdetta ja missä määrin tää dynamiikka, näiden kahden "vuoropuhelu" tulisi olla esillä meidän elämässämme, vaikka jotenkin oon aina ymmärtäny ettei ole toista ilman toista. Lewis kritisoi kysymystä ylipäänsä ja pohti koko asetelmaa ulkoa käsin: Miksi niistä on tehtykään erilliset asiat - ja esitti asian seuraavasti: Voimmeko me sanoa, kumpi terä saksista on tärkeämpi leikkaamisen kannalta?

Ja kuinka simppeliä se onkaan, tiivistäen monet ajatukset tekojen suhteesta uskoon, uskosta kumpuaviin tekoihin, tekoihin pyhityksen tienä, "sielun kumartumisena joko Jumalaa tai Saatanaa kohti", nitoen monet ja monet selitykset uskojen ja tekojen suhteesta oikeaan mittasuhteeseen - näin ainakin tuntui kun Lewisin kysymyksen luin. Hankala sitä on vastauksena esittää, mutta kysymyksen ymmärtää varmasti jokainen.

Jos luotat johonkin, minkä tahansa asian, toki noudatat tämän henkilön vinkkejä, esimerkiksi urheilussa valmentajan. Musiikissa opettajan. TV:n ostamisessa kaveriisi, joka on teknillisen alan insinööri.

Jumala taas on elämän luoja ja ylläpitäjä - siis elämän asiantuntija! Vain Hän on voittanut kuolemankin. Jos siis uskomme ja luotamme Häneen, tottakai haluamme noudattaa hänen vinkkejään päätöksissämme. Jumala antaa meille Raamatussa vinkkinsä: Laki, rakkauden kaksoiskäsky ja kultainen sääntö sekä parhain: Jeesuksen esimerkki. Tee näin, seon hyvä. Tää on Jumalan antama ohje meille elämään suuntaviivoiksi. Ja uskohan on luottamista Jumalaan.

Koko ajatus, usko ja teot erillisinä käsitteinä, on jotenkin harhaanjohtavaa. Ajatteleppa vaikka niitä saksia. Terät irrallaan toisistaan niiden käyttötarkoitus muuttuu täysin, eivätkä ne enää toteuta sitä, mihin tarkoitukseen ne luotiin. Yhdessä, oikein käytettynä ne leikkaa hyvin ja toimivat oikein. Näin uskon, että on kristityn elämänkin laita.

Lewisin pohdintaa voi lukea lisää kirjasta "Tätä on kristinusko" (Mere Christianity / eng).

lauantai 11. helmikuuta 2012

New Year, new things

Or not. Vähän myöhässä pohdintaa uudesta vuodesta, mut ehkä siks tää tuli mieleen kun en oo joulukuun jälkeen mitään kirjoittanut.

Joka uusvuos tuntuu jotenkin merkittävältä pykälältä, että jotain uutta ja hienoa tapahtuu ja koko kalenteri, yhteiskunta ja markkinatalous ja uskontojen juhlapyhät on ajotettu kalenterin mukaan. Aika etenee, muuttuu ja kehittyy, tavallaan. Sitä kai toivois että itsekkin muuttuisin joka vuosi jotenkin freesimmäks, aidommaks ja paremmaks ihmiseks. Ja silti uuden vuoden lupausten, niiden rikkomisten tai liian helppojen lupausten jälkeen oon ihan sama tyyppi joka epäonnistuu, ei muutu ja on niin laiska ees yrittämään. Yhteiskunta ympärillähän huutaa kurkkusuorana että ole vaan mitä oot, siks oot syntyny ja sitä oot. Kuulostaa ilosanomalta. Mut aika pessimististähän toi on?

Synnyinkö laiskaks? Istun koneen äärellä enemmän ku koskaan ennen. Pienempänä kun oli vielä 75Mhz pöytäkoneita, nykysin edes kännykät ei pyöri noin pienellä prosessorilla, sillon aika oli rajoitettua koneella. Harrastin paljon, leikin paljon ja näin kavereita paljon. Nyt meen facebookiin. Duh.

Synnyinkö sellaseks, joka ei osaa tarttua toimeen? Joskus harvoin kun saan tehtävän ja tiedän jopa pitäväni siitä, en vaan saa aikaseks alotettua sitä. Meneekö tää jopa laiskuuden piikkiin vaan voiko tähä yhdistää vielä mukavuuden halun. Näh, on kivempi tehä juttuja mistä tykkään.

Synnyinkö ajattelemaan ihmisistä pahaa ja olemaan epäluuloinen? Ensimmäisenä kun joku toivottaa ystävällisesti hyvää päivää ja tulee juttelemaan miulle, mietin mitä se vois miusta haluta. Haloo ihminen? Niin me tutustutaan toisiimme ja tutustuminen on kivaa. Miksi EN siis tekisi niin, miks ihmettelen miks muut tekee niin? Luotin joskus vanhempiini ja ystäviini. Pikkuhiljaa pettymyksiä kasaantui kai niin paljon etten kasan takaa enää näe luottamusta yhtä itsestäänselvänä ja puhtaana ku ennen.

Synnyinkö välinpitämättömäks? Eräs laitapuolenkulkija selkeästi viinahuuruissa viinipullo kädessä tuli kerran juttelemaan miulle bussipysäkillä. Kaikki muut väistivät ja hän repi miut takista viereensä istumaan. Kysymys kuului: "Mitä mieltä sä oot.. elämästä?" Mietin jatkuvasti millon bussi tulee. Ja kun se tuli, sanoin että pitää mennä. Kyseinen bussi ajaa noin 5minuutin välein ohi pysäkistä siihen aikaan. Ja mie lähin pois ja jätin tän toisen yksin, joka ehkä halus vain juttuseuraa hetkeks ja jota kukaan muu ei suostunu antamaan. Ja niin mieki lähin. Laupias Samarialainen kerrakseen.

"Ei me olla synnytty huonoiks, me kasvetaan siihen". Näin sanois humanisti. Niin mettä vastaa ku sinne huutaa. No jälkimmäisessä on ehkä jo jotain pointtia. Uskon itse että me ollaan näin raadollisia ja pahempaakin kun mitä päätin kuvailla tuossa. Me ei välitetä, me ei rakasteta eikä osata iloita toisen puolesta. Katkeruus, kateus ja moiset on synnynnäisiä. Rakas pikkuvelipuoleni heitti kerran ruokaa lattialle ja näin tapauksen. Kysyin häneltä heti että "Miksi heitit ruuat lattialle?". 3vuotias veljeni vastasi: "En minä eittäny". Jo 3vuotias lapsi tietää miten valehdellaan. Miten niin voi olla?

Tässä yhteiskunnassa me kohdataan peilejä joka paikassa. Mainoksissa peilataan itteemme ja olemustamme niihin. Samoin peilataa toisiin ihmisiin. Jotenkin kaikkea "viallista" peitellään, piilotetaan ja annetaan sen olla. Vähän kun märkivän haavan peittäs laastarilla. Jotain oli pieles, mut ainakaa se ei nyt näy! Hyvä näin!

Itse ajattelen, niinku joku viisaampi vanha kristitty herätti miussa ajatuksen, että vasta Jumalan valossa, me nähdään ittemme sellaisina kun me oikeasti ollaan. Joudun kohtaamaan laiskuuteni, väärät valintani, sanani, turhamaisuuteni ja pahuuteni. Syntisyyteni. En pidä siitä. Siinä ei oo hyvä olla. Märkiviin haavoihin sattuu, joku tökkii niitä ja kysyy että eikö kaikki mennykään niinku suunnittelin?

Tää valo ei kuitenkaan jätä siihen häpeään, alastomuuteen, minkä joudun kohtaamaan kun törmään omaan raadollisuuteeni ja siihen että en olekaan sitä, mitä toivon olevani. Haluan olla hyvä ja kelvata. Mut en vaan oo. Tää valo näyttää paremmin missä kulkea, mihin mennä, mitä tehdä niin, että me tajutaan mikä on oikeaa ja mikä valhetta. Jokainen tietää että rikoksista suurin osa tehdään pimeässä siks, että sillon todennäköisesti kukaan ei nää. Jeesus sanoessaan: "Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Jh 8:12) tarkoittaa myös ja ehkä nimenomaan tätä. Hänen seurassaan, hänen kanssaan ja hänen lähellään me kuljetaan valossa ja näemme itsemme niin kuin meidät on tarkoitettu, ei niin kuin me olemme syntyneet.

Tässä valossa ja yhteydessä pikkuhiljaa nähdään välinpitämättömyytemme ja voimme "opetella tekemään hyvää"  (Jes 1:17). Pikkuhiljaa me nähdään Kristuksen kasvoista rakastavan Isän kasvot, joka katsoo lastaan ja rakastaa häntä. Ei hänen tekojaan, joiden takia muillakin ihmisillä on haavoja. Mutta isällisellä rakkaudella, että hän tarjoutuu opettamaan ja ohjaa takaisin oikealle tielle. Hän on kärsivällinen ja rakastaa siitä huolimatta että ollaan vähän laiskoja ja tyhmiä. Ja ennen kaikkea Hän antaa anteeksi. Tämä on oikea ilosanoma, ei se että olemme syntyneet sellaisiksi joita nyt olemme. Pimeydessä on vain vissiin luotettava siihen, mistä joskus saa otteen.

Ja lopuksi luomisen ajatukseen: Jos Jumala on luonut meidät ja hänen läsnäollessaan me voimme kaikkein aidoimmin olla omia itsejämme, kun rukoilemme Herralta voimia vaeltaa hänen teitänsä pitkin, miksi niin innokkaasti välttelemme sitä? Jopa me kristityt pelkäämme joskus rukoilla "Tapahtukoon sinun tahtosi", tai jos uskalletaankin se rukoilla niin toivon joskus itsekin ettei se ainakaan ole mitään hirveän kamalaa.

No olisiko se sitten hirveän kamalaa? Olisiko se rakastavan isällistä? Täysin absurdi ajatus.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

Christmas for who?

Pienestä pitäen joulu on ollu pipareita, piirakoita, lahjoja, yhdessäoloa, lämpöä ja aattoillan saunaa. Ja sitten se pakollinen joulukirkko. Ehkä myös hautuumaalla tulee käytyä. Lisäksi ehkä vielä ripaus stressiä ja joulusiivous. Sitä se oli se joulu pienempänä.

Tää joulu alko sillä että saavuin kotiin jossa piirakat oli valmiina, pieni stressi päällä ja ensimmäinen asia minkä huomasin puuttuvan oli oma perhe. Se oli siinä, mutta jo vuosia aikasemmin vanhemmat olivat eronneet. Ei se likanen ero ollu ja nyt miulla on pikkuvelipuoli joka tuntuu yhistävän nääki kaks perhettä uudella (ei täydellisellä) tavalla vieläpä yhteen uudestaan. Mut tiesin että isoveli lähtee jouluks muualle, iskää ei näy, mummokin lähti parin sadan kilometrin päähän. Joulu kolmestaan + äidin uusi miesystävä. Ei siinä ole sitä samaa kuin ennen.

Piparkakkutaloakaan ei ole. Pipareita ja joulutorttuja on paljon vähemmän ja koristeitakin paljon vähemmän. Jotain lapsen joulusta on jääny pois. Ei sillä, että sitä kaipaisinkaan hirveesti. Tuli aattoilta ja syötiin, avattiin lahjat ja saunottiin. Enää ei edes valvota aattoyötä veljien kanssa aamu neljään leffoja kattellen ja uutta tietokonepeliä asentaen ja ihmetellen.

Koko ajan mietin miksi me juhlitaan näin Kristuksen syntymäpäivää? Joulun ajatukseen sisältyy paljon hyvää, mutta jotenkin kaipaisin enemmän Kristusta jouluun. Tai sitä, että voisi edes toivottaa siunattua Kristuksen syntymäpäivää, eikä "hyvää joulua", koska jouluun yhdistyy mielikuvat punaisista tonttulakeista, joulukuusesta, lahjoista, shoppailusta ja iänikuisista rallatuksista.

Päätin lähteä joulukirkkoon ja onneksi lähdin. Edelleen kyllä tuntuu että liian vähän olen ollut seimilapsen kanssa tänäkin jouluna. Kuitenkin seimeen syntynyt Vapahtaja on ennenkaikkea ainoa asia, joka joulussa on säilynyt läpi jokaisen vuoden tähän päivään saakka. Eikä joulun sanoma ole rakkaus, hyväksyntä, suvaitsevaisuus tai muu suosittu termi, vaan Vapahtajan syntyminen, ilo ja rauha, sovinto Jumalan kanssa, Jumalan nöyrtyminen meidän kaltaiseksemme, että me, jotka uskomme, voisimme elää vaikka kuolemmekin. Kaikki muut perinteet kai kertovat symbolisesti vain tuosta ja sieltä kumpuaa se rakkaus toisia kohtaan.
1. Joh. 4:10: "Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi."

Miksi me siis survotaan joulu täyteen ittellemme kaikkea? Idän tietäjät ja paimenet anto Jeesukselle lahjoja. Me ootetaan niitä itte. Jeesus syntyi, eli ja oli köyhyydessä ja köyhien keskellä. Me ollaan sisällä lämpimässä omassa porukassa, kun jossain on joku koditon tai ehkä yksinäinen vanhus viettämässä joulua. Valmistan joulun itselleni, vaikka Kristus valmisti meille joulun jo 2000 vuotta sitten. Eikö meidän pitäis nyt järjestää joulu muille? Toki oman perheen kanssa vietetyt hetket ja ystävät, rakkaat ja läheiset muutenkin on mahtavia ja ei siinä ole mitään moittimista... Itse kai vain kaipaisin toisenlaista jouluaaton toimintaa. Voisin kai illan edelleen viettää kotosalla, mutta jos päivällä tekisin jotain muiden hyväksi, muutakin kuin imuroisin talon ja taittaisin joulutortut kasaan. Jos imuroisin naapurin vanhuksen talon ja auttaisin reumaisen jouluvalmisteluja?

Miten me vietetään joulumme? Kuulu kysymys myös joulusaarnassa eilen yömyöhään. Tit.2:11-14 "Jumalan armo on näet ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille, ja se kasvattaa meitä hylkäämään jumalattomuuden ja maailmalliset himot ja elämään hillitysti, oikeamielisesti ja Jumalaa kunnioittaen tässä maailmassa, kun odotamme autuaan toivomme toteutumista, suuren Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymistä. Hän antoi itsensä alttiiksi meidän puolestamme lunastaakseen meidät vapaiksi kaikesta vääryydestä ja puhdistaakseen meidät omaksi kansakseen, joka kaikin voimin tekee hyvää"

Ei turhaa ressiä siitä, jos tää tuntuu moralisoinnilta ja maton alta vetämiseltä kaikelta jouluvalmistelulta. Mut jos se pisti, ota ens jouluna tunti pari aikaa ja anna se aika lahjaksi jollekin yksinäiselle, ehdota seurakunnan diakoniatoimistolle joulutarjoilua kodittomille/köyhille ja leivo sinne kakkuja tai mene laulamaan laulu. Ilo tarttuu ja tekemällä sen voi tartuttaa.Siunattua joulua jokaiselle!